René Daumal - Mont Analogue

 

Tämä kirja löytyi satunnaisesti viimesyksyisiltä kirjamessuilta periaatteella (halpa hinta ja kiinnostavan näköinen etu- ja takakansi, en ollut muuten teoksesta tai kirjoittaja René Daumalista ikinä kuullutkaan (kirjan koko nimi on siis "Mont Analogue: Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristo- ja seikkailukertomus").

Kirjan juoni on aika höyrähtänyt, pari henkilöä ovat teoreettisesti keksineet että jossain on olemassa jonkinlainen suurvuori, Himalajaa korkeampi, joka on välittäjä taivaan ja maan välillä ja jossa yhdistyvät myyttiset vuoret Siinaista Olympokseen ja ties mihin, mutta joka olisi konkreettinen, ainakin sen perusta olisi saavutettavissa vaikka huippu ei olisikaan. Ja tiettyjen fyysisten piirteiden vuoksi se on vain vaikeasti löydettävissä ja siksi ei yleisessä tiedossa. Mukaan he saavat muutaman muun innostuneen vuorikiipeilijän tai muuten asiasta kiinnostuneen, ja matkalle lähdetään...

Kirjoitustyyli on omalla tavallaan varsin yksinkertainen (ja Aki Räsäsen käännös mukavaa luettavaa) että kirja etenee varsin reipasta vauhtia, seikkailukertomuksen formaatista pidetään kiinni, mutta sisällössä kiedotaan varsin runsaasti myyttejä, filosofiaa ja kaikenlaista muuta: mukana on aika paljon Jules Vernea mutta myös Johannes Siinailaista.

Jälkimmäinen mielleyhtymä tekeekin tästä mielenkiintoisen ja tämänkin blogin kristillispainotteisen luennan kannalta relevantin: on vaikea sanoa onko kirjailija varsinaisesti pyrkinyt hengellisyyteen (tai erityisesti kristilliseen hengellisyyteen) mutta viittauksia kyllä riittää: retkeä vuoren huipulle johtaa isä Sogol (jonka nimen anagrammiluonteeseen kiinnitetään huomiota), varsinainen Mont Analogue on valtava vuorisaari eteläisellä pallonpuoliskolla Danten Kiirastulen tapaan ja kuten Danten Kiirastulessa on seitsemän kerrosta, oli tähänkin kirjaan tarkoitus tulla seitsemän lukua...
Alussa matkalle kokoontuva ryhmä josta osa jää jo lähtökuoppiin tuo mieleen Faridaddin Attarin Lintujen matkan ja tietysti hengellinen kilvoittelu kuvataan muutenkin mielellään matkana, Johannes Siinailainen puhuu portaista ja esim. Katariina Sienalaisen Dialogi joen ylittämisestä siltaa pitkin. Kirjassa on liitteenä joitain muistiinpanoja ja fragmentteja, joihin kuuluvista esim. vuorikiipeilyä yleisesti kuvaileva teksti tuntuu yhtä lailla kertovan jostain muusta kuin vuorikiipeilystä...

Transsendenssi tunkee muutenkin koko kirjan läpi: vuori itsessään on löydettävissä vain sattumalta (johdatuksesta?) ja/tai kilvoittelulla kun sitä ymmärtää etsiä, vaikka se onkin koko ajan läsnä, samoin vuorelta löytyvät kallisarvoiset peradamit, ja vuori itsessään on välittäjä maan ja taivaan välillä...


Oma ironinen ulottuvuutensa kirjaan tulee myös siitä että se on keskeneräinen, kirjailija kuoli tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksen valmiiksi ja niinpä viides luku päättyy kesken lauseen (muistiinpanojen perusteella suunnitteilla oli seitsemän lukua). Niinpä teos itsessään muistuttaa siinä kuvattua Mont Analogueta: perusta on tavoitettavissa mutta huippu ei. Vastaavista kesken jääneistä ja tavallaan sen vuoksi paremmista teoksista mieleen tulee Chrétien de Troyesin Perceval joka samalla tavalla katkeaa kesken lauseen, ennen kuin Perceval saa selville mikä Graal on ja mikä on sen tarkoitus (ja kirjana jossa lähdetään matkalle etsimään transsendenttiä totuutta se on tietysti myös yksi sopiva verrokki tälle).
Ja aiheeseen sopivasti eri lukijat tuntuvat löytävän eri piirteitä kirjasta, sen omalaatuisuudesta on helppo olla samaa mieltä mutta muuten eri lukijat löytänevät omia tulkintojaan tai ehkä eivät löydä mitään.

René Daumal - Mont Analogue (1952, postuumi)
Suom. Aki Räsänen
Basam Books 2014, 162 s.

Flannery O'Connor - Metsämaisema (A View of the Woods)

Flannery O'Connorin novelli A View of the Woods julkaistiin alunperin Partisan Review -lehdessä 1957, sittemmin O'Connorin novellikokoelmassa Everything That Rises Must Converge ja hyllystäni löytyvässä The Complete Stories -kirjassa. Jussi Nousiaisen käännös julkaistiin Palava kehä -novellikokoelmassa 1984 (kyseinen kirja ollen ainoa O'Connor-suomennos) joka samoin hyllystä löytyy.
Olin lukenut novellin molemmilla kielillä muutamaan kertaan, myös rinnakkain ja vertaillen: kuten olen aiemminkin kirjoittanut on O'Connor minulle tärkeä kirjailija, erityisesti katolinen kirjailija par excellence (ja voisin tässä kirjoittaa muutamasta muustakin novellista mutta keskitytään nyt tähän).

Tarinan alussa vanha mies ja nuori tyttö katselevat kaivinkonetta. Vanha mies, novellin päähenkilö on 79-vuotias Mark Fortune, georgialainen viljelijä jonka maatilan arvo on noussut lähelle tehdyn patoaltaan vuoksi, ja Fortune ei aio olla kehityksen jarruna, keskittyen nykyään maakauppoihin. Maatilaa hoitaa varsinaisesti seuraava polvi, tytär johon Fortune suhtautuu lähinnä välinpitämättömästi ja tämän mies Pitts jota Fortune inhoaa, ja näiden seitsenpäinen lapsilauma jolla ei mitään arvoa ole paitsi nuorimmalla, 9-vuotiaalla Mary Fortune Pittsillä joka muistuttaa niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan ukkoa. Muuten koko joukon voisikin ajaa pois tilalta mutta on mukava kun on joku jota pompottaa ja ärsyttää ja tyttö menisi siinä mukana.
Tyttö on fiksu ja omapäisyydellään tulee pärjäämään elämässä, yksi ainoa vika tässä kuitenkin on, tämä kunnioittaa liikaa isäänsä, tuota arvotonta Pittsiä. Pitts tietää myös tämän ja antaa tytölle aika ajoin selkään ihan vain koska tietää että tämä ärsyttää ukko Fortunea, tämä kun ei suvaitse että hänen Maryaan piestään. Ja tyttö alistuu jopa halukkaasti tähän, mutta kun ukko Fortune yrittää kitkeä tämän asenteen pois vastaa Mary vain "Minua ei ole ikinä kukaan piessyt, ja jos joku pieksisi, niin minä tappaisin sen." ("Nobody's ever beat me in my life and if anybody did, I'd kill him")

Kun ensi kerran luin tarinaa niin ensimmäisten sivujen jännitteiden jälkeen oli varsin selvää että tässä novellissa eivät kaikki henkilöt selviä hengissä.


Kirjan alussa ukko Fortune on myynyt järvenrantatontin 'jollekin kalastuskerhon perustajalle' ('somebody who was going to put up a fishing club'), henkilöllä ei ole niin väliä mutta rahaa tulee, kehitys kehittyy ja lisäksi Pittsiä harmittaa kun hyvää laidunmaata myydään ulkopuolisille (Pittsille ukko ei tietenkään myy). Ja seuraava maakauppa on jo tiedossa, talon läheltä tontti kauppias Tilmanille, joka aikoo laittaa paikalle huoltoaseman. Muu perhe tottakai äkämystyy mutta tällä kertaa myös Mary Fortune on hanketta vastaan, koska sillä tontilla leikitään ja isä laiduntaa siellä vasikoita ja jos siihen rakennetaan jotain niin kuistilta ei näe enää metsää. Lapsellisia syitä vastustaa kehitystä mutta vaikka tyttö onkin uppiniskainen niin maakauppa etenee, 'sen Pittsille aiheuttamasta harmista tulisi pysyvä, mutta Mary Fortunelle hän voisi sen hyvittää ostamalla jotakin. Kun aikaihmiset ovat kyseessä, tie johti joko taivaaseen tai helvettiin, mutta lasten seurassa tuli matkaan aina pysähdyksiä, joissa heidän huomionsa saattoi kääntää muualle pienellä rahalla.' ('The dissatisfaction it caused Pitts would be permanent, but he could make it up to Mary Fortune by buying her something. With grown people, a road led either to heaven or hell, but with children there were always stops along the way where their attention could be turned with a trifle.')
Mary pysyy kuitenkin umpimielisenä ja raivostuu kun Fortune ja Tilman tekevät kauppasopimuksen. Fortune toteaa että moinen käytös tulee siitä että hän, toisin kuin Pitts, ei ole antanut Marylle selkään ja päättää korjata tilanteen, mutta...no, lukekaa itse miten käy.

Novellissa pyöritellään teemoja monella eri tasolla. Jotkut vedot ovat karikatyyrimaisen räikeitä, kuten perheen myrkylliset suhteet, rahanpalvoja Fortunen nimi ja Tilmanin korostettu käärmemäisyys, mutta paljon ilmaistaan myös hienovaraisemmin tai jätetään lukijan mietittäväksi.
Ekologian ja rahan teemat kietoutuvat O'Connorille tyypillisesti kristilliseen kuvastoon, Tilmanin käärmemäisyys vie mielikuvat Eedenin puutarhaan ja toisaalta mieleen tulevat Jeesuksen sanat rikkaiden pääsymahdollisuuksista taivasten valtakuntaan ja että keisarille se mikä keisarin on jne.

Niin tavallisena ihmisenä kuin onkin kuvattu, esiintyy Pitts novellissa myös eräänlaisena Jumala-allegoriana, kapitalisti Fortune tottakai halveksii Jumalaa kun taas Mary alistuu tämän tahtoon. Ja kun novellin keskivaiheilla ukko Fortune sanoo olevansa puhdas Fortune ja kysyy Marylta onko tämä Fortune vai Pitts, tyttö vastaa olevansa Mary Fortune Pitts, mutta loppupuolella ristiriita kääntyy mahdottomaksi että tyttö voisi istua kahdella tuolilla, Mary sanoo olevansa puhdas Pitts kieltäen Fortune-puolen.

Erityisen kiinnostava symbolinen elementti oli novellissa esitetty väriskaala. Alkutilanteessa ukko ja tyttö katselevat punaista järveä jota reunustavat mustat puut, ja keltaista kaivuria joka kaivaa punaista kuoppaa, ja näkymä kuvataan hyvin lihallisesti. 'Tyttö istui konepellillä ja katseli punaiseen kuoppaan, seurasi miten iso ruumiiton nielu ahmi itseensä savea ja sitten ikään kuin yökkäsi syvää pidäteltyä pahoinvointiaan, kouristui hitaan mekaanisesti, kääntyi ja kakaisi kaiken ulos.' ('She sat on the hood, looking down into the red pit, watching the big disembodied gullet gorge itself on the clay, then, with a sound of a deep sustained nausea and a slow mechanical revulsion, turn and spit it up.') Tämän jälkeen nähdään paljon lisää punaista, mustaa, keltaista, purppuraa ja häivähdys sinistä ja harmaata, mutta ottaen huomioon että metsämaisema on mainittu novellin nimessä, odotettu vihreä puuttuu.
Vihreä väri mainitaan novellissa kolme kertaa, joka kerta eri henkilön näkemänä. Ensimmäisen maininnan sanoo poika huoltoasemalla, kertoo ukolle nähneensä Maryn nousseen vihreän avolavan kyytiin, sitä ajoi joku jota tyttö kutsui isiksi (Pittsin avolava nähdään toisen kerran novellissa ukon silmin, tällöin väriä ei mainita). Toinen maininta on metsämaisemassa jota Mary katselee kuistilta, tummat puut joiden latvoja vihreä rajasi (ukko katselee myös tätä maisemaa, tällöin näkyy vain punaista ja mustaa). Kolmas kerta on sitten ukon näkemä, tällä kertaa vihreät ovat kauppias Tilmanin silmät...yhdelle Jumala näyttäytyy luonnossa, toinen, satunnainen ohikulkija, huomaa sen vanhemman ja lapsen suhteessa ja kolmas taas näkee vain rahan: hienovaraisempanakin O'Connor ei säästä kohteitaan pistoksilta.

Flannery O'Connor tuotannossa erityisen suosittu aihe on ihminen joka jollain tavalla joutuu kohtaamaan suoraan Jumalan kaitselmuksen tai tulee muuten siitä ja olemassaolon mysteereistä tietoiseksi, ja tämä kohtaaminen ei tapaa olla helppo, kiva tai herttainen, päinvastoin. Tapahtumien pintatasolla tuotannossaan on runsaasti groteskiutta ja väkivaltaa, ja vain materialistisella tasolla luettuna moni niistä näyttää ylettömän synkältä ja raa'alta.
Mutta anagoginen ulottuvuus, kaitselmus ja armo on läsnä kun sen huomaa vaikka silloinkin pidetään kiinni mysteeristä, O'Connor ei usko helppoihin avaimiin joihin fiktiivisen teoksen voisi redusoida, tai että Jumalan kohtaaminen voisi olla muuta kuin syvästi mullistava kokemus (eräässä toisessa novellissa päähenkilö kokee välähdyksenomaisen sisäisen ymmärryksen Jumalan armosta juuri hetkeä ennen kuin tulee ammutuksi. Onko loppu onnellinen vai onneton?)

Nousiaisen käännös on varsin onnistunut. Kaikki kohdat eivät käänny niin elegantisti (esim. tuo yllä mainittu kaivuripätkä on suomeksi hieman kömpelömpi kuin alkukielellä), ja joissain kohdissa sopivia fraaseja ja puhekieltä ei löydy, toisaalta Nousiainen on lisännyt joihinkin alkukielellä aika neutraaleihin lauseisiin hieman lisää maalaistvängiä, joten kokonaisuutena tunnelma pysyy ('Hänellä sitä oli edistyksellinen näkemys, vaikka ikää olikin jo kertynyt seitsemänkymmentä yhdeksän vuotta.' 'He was a man of advanced vision, even if he was seventy-nine years old.')
Hivenen tulkintojen eroavaisuutta on kohtauksessa jossa Maryn ulkonäköä kuvataan suhteessa ukko Fortuneen: 'samat hyvin vaaleat siniset silmät, sama leveä uhkea otsa, sama vakaa läpitunkevan tuikea katse ja sama verevän punainen iho' 'with his very light blue eyes, his wide prominent forehead, his steady penetrating scowl and his rich florid complexion'. Kummassakin tuodaan esiin tytön jatkuvuus ukosta mutta alkukielellä kyse on omistuksesta kun taas suomeksi samuudesta. Kummatkin näkemykset ovat kyllä mukana ukon psykologiassa ja suomeksi tuo his/her-kikkailu on tietysti aina vaikea.
Hivenen tosin ihmettelen päätöstä suomentaa Palava kehä -kokoelmaan vain 15 novellia kun O'Connorin elinaikana julkaistuissa kahdessa novellikokoelmassa oli yhteensä 19 novellia, olisivat samantien laittaneet ne kaikki...(The Complete Stories sisältää 31 novellia, romaanit, esseet ja muut ovat muualla)

Palava kehä
Suom. Jussi Nousiainen
Otava 1984, 362 s.

The Complete Stories
Faber and Faber, 555 s. 

Jaakko Heinimäki (toim.) - Syntisen virsikirja

Kirjaston musiikkiosastolla harhaillessani huomasin tämän kirjan, luterilaisen papin ja kirjailijan Jaakko Heinimäen toimittaman laulukirjan ja pitihän sitä vilkaista.

Kirja on 44 laulun kokoelma nuotteineen, ja ne on jaoteltu alaotsikoihin (kirkolliset juhlat ja toimitukset, kiitos ja ylistys, ahdistukset ja lohdutus, aamu ja ilta). Mukana on niin tavallisesta ev.lut. virsikirjasta tuttuja virsiä (Vieraalla maalla kaukana, Tule luokseni Herra Jeesus jne) kuin muutakin aineistoa, perinteisistä joululauluista iskelmiin ja rockiin (Hämä-hämähäkki, Satumaa, Minne tuuli kuljettaa, Jäähyväiset aseille...), musiikin ahkerana kuuntelijana melkein kaikki laulut olivat ennestään edes jotenkin tuttuja. Jokainen laulu on varustettu esittelytekstein laulun historiasta, miksi se on tässä mukana, millainen kristillinen luenta siihen voidaan tehdä...

Myönnän että itsekin harrastan varsin usein mitä moninaisimpien laulujen uudelleentulkintaa sopivan allegorisesti (esim. kokeillen mistä tahansa rakkauslaulusta voiko siinä olla kyse Jumalasta. Aika moni voi).
Niinpä esittelyjä luin mielelläni: jotkut käsittelyt olivat varsin ilmeisiä (laulu kertoo siitä mistä se kertoo ja sopii tilanteisiin joissa sitä jo käytetään) ja esim. Sydämeeni joulun teen -joululaulun tulkinnasta kristillisen mystiikan perusoppimääränä Heinimäki on kirjoittanut aiemminkin, mutta kiinnostavia havaintoja ja oivalluksia löytyi kyllä myös, ja tutut laulut paljastavat uusia puolia itsestään sijoittuessaan erilaiseen ympäristöön (esim. Hämä-hämähäkki hautajaisvirtenä). Ja eittämättä tämä on vain lähtölaukaus omalle havainnoinnille.

Esipuheessaan Heinimäki kirjoittaa virsistä seurakunnan yhdistäjänä ja elämänkokemuksien saattelijana, erityisesti tietystyi luterilaisesta näkökulmasta kun ne kerran ovat leimallisesti luterilaisen uudistusliikkeen tunnusmerkkejä (näin katolisena on tietysti hieman erilaisen musiikkiperinteen parissa, liturginen musiikki toimii eri periaatteilla mutta muutakin musiikkia on kuin liturgista...)
Esipuheessa esitetään kuitenkin joitain ristiriitaisia ajatuksia jotka tiivistyvät kirjan nimessä, se itsessään ruokkii maallisen ja hengellisen tiukkaa erottamista ja esittää että tavallinen virsikirja ei jo olisi syntisen virsikirja vaan jotenkin vain synnittömien yksityisomaisuutta. Voisin arvella että kyseessä on markkinointitemppu laittaa kirjalle raflaava ja myyvä nimi, jos en muistaisi Heinimäen aiemmassa kirjassaan Seitsemän syntiä kritisoineen synnin käsitteen vesittämistä houkuttelevaksi mainoskoukuksi.
Mutta ehkä se on surullisessa ajassamme tarpeen.

Joka tapauksessa, varsinaisena laulukirjana tämä on ehkä vähän kapoinen vaikka sellaisenakin toimiva, ennemmin tässä on materiaalia pohtia suhdetta musiikkiin, niin virsiin (ja myös vaikka liturgiseen musiikkiin) kuin lauluihin jotka eivät sellaisiksi ole ehkä alunperin kirjoitettu.

Jaakko Heinimäki (toim.) - Syntisen virsikirja
Johnny Kniga 2015, 156 s.

Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta

 

Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa vietettiin tänä vuonna, mutta näiden sijaan päädyinkin lukemaan hieman myöhempää espanjalaisen kultakauden näytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara). Calderón oli paitsi kirjailija myös pappi, ja näytelmätuotannostaan löytyy runsaasti selkeän uskonnollisia mysteerinäytelmiä (autos sacramentales) mutta myös tässä, tunnetuimmassa teoksessaan, on luettavissa teologis-eettis-filosofisia teemoja.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...(myöhemmät juonenkäänteet mainitaan alempana, spoileriherkät varokoot)

Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.

Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.

Teoksen nimi paljastaa jo keskeisen teeman, unen ja toden eron jota ei aina ole niin helppo huomata. Kun maanpäällistä elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, se tosiaan on hieman kuin unta, katoavainen jakso josta herätään oikeaan todellisuuteen mutta samalla myös koetus, mitä unessa tapahtuu on merkityksellistä ja vaikuttaa myös siihen missä ollaan kun unesta herätään: vaikka kokemukset ovatkin väliaikaisia ja haihtuvia niin silti ei kannata tehdä mitä tahansa vaan mieluummin toimia oikein ja hyvin. Segismundo on ensimmäisellä kerralla tuhoisa ja vahingollinen, mutta kun hänet toisen kerran vapautetaan vankilasta, suhtautuu hän elämään kuin unena, toimien ikuinen todellisuus mielessä ja menettelee nyt paljon tolkullisemmin ja viisaammin.

Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista. Astrologia ja muut ennustusmuodot saavat osan kritiikistä mutta piikki lienee kohdistettu myös predestinaatioon nojaaviin protestantteihin kuten kalvinismiin.

Pedro Calderón de la Barca: Elämä on unta (La vida es sueño 1635)
Suom. Helvi Vasara 1953
Toinen painos, WSOY 2000, 117 s.

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani

Lähellä Roomaa Hyvän Paimenen majatalon pihalla muuan pieni Franciscus ja joukko harmaisiin puettuja huolettomia kerjäläisiä istuu iltaa ulkosalla. He ovat kertoneet matkaavansa Pyhän isän luo saadakseen vahvistuksen veljeskuntansa säännöille.
 Veljien iloinen puheensa ja naurunsa ärsyttävät ärtynyttä harmaapäistä ritari Jean de Brienneä joka on vuoden viivyteltyään menossa tapaamaan Pyhää isää ottaakseen vastentahtoisesti vastaan Jerusalemin kuningaskunnan kruunun.  Sitä varten hänen on naitava kuningaskunnan kruununperillinen Maria de Montferrat, joka on nuori suloton tyttö.
Jeanin vastahankaisuuden syynä  on Champagnen kreivitär Blanche de Navarre, Navarran hallitsijasuvun  jälkeläinen, tumma komea nainen joka miehensä tieten on lemmensuhteessa Jeanin kanssa.
 Majatalon emännän huolena ovat hänen lapsensa, jotka on lumonnut seudulle ilmaantunut saarnamies joka opettaa lapsia hylkäämään perheensä ja lähtemään vapauttamaan Pyhää hautaa.
  Kohtaaminen majatalolla on ensimmäinen muttei viimeinen kerta kun  kerjäläisveli pyhä Franciscus ja kuningas Jean kohtaavat. He tapaavat ristiretkellä Damiettan kaupungin edustalla Niilin suistossa ja vielä Jeanin hallituskaupungissa Akkonissa. Mainittakoon että Franciscuksen tavoin Jean de Brienne, Maria de Montferrat ja Blanche de Navarre ovat historiallisia henkilöitä.

Kuningas ja kerjäläinen - nimellä suomeksi ilmestynyt teos on puolalaisen Zofia Kossakin kansainvälisesti tunnetuin romaani, joka on käännetty useille kielille. Bez oręża ( Blessed are the Meek) ilmestyi 1937. Edellisvuonna kirjailijatar oli saanut Puolan arvostetuimman alan tunnustuksen, Puolan kirjallisuuden akatemian Kultaisen laakeriseppeleen.
 Zofia Kossak-Szczucka (1888-1968) syntyi taiteilijasukuun. Hänen isoisänsä oli Puolan historiaan erikoistunut taidemaalari ja kuvittaja Juliusz Kossak ja hänen setänsä Wojciech  saavutti mainetta isänsä manttelinperijänä. Hänen isänsä taisteli upseerina Puolan itsenäisyyssodassa ja oli kartanonomistaja.
 Zofia Kossakin  julkaisutoiminta alkoi 1922 ja jatkui lähes kuolemaan saakka. Hän kirjoitti alkuvaiheessa pääasiassa katolisiin lehtiin jatkokertomuksia, jotka julkaistiin myöhemmin kirjoina.   Hän kirjoitti eniten  historiallisia romaaneja mutta myös uskonnollisia teoksia. Kuningas ja kerjäläinen kuuluu hyvin kumpaankin kategoriaan.
 Toisen maailmansodan aikana Zofia Kossak kuului saksalaismiehitystä vastustavaan vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1942 julkaistiin hänen laajalle levinnyt julistuksensa Protesti, joka vaati puolalaisia katolilaisina ja isänmaanystävinä auttamaan vainottuja juutalaisia vaikka he olivatkin ”Puolan vihollisia”. Hän osallistui myös juutalaisia suojelevan Zegota - järjestön perustamiseen Puolan kotiarmeijan yhteyteen. Natsit pidättivät Kossakin ja hän joutui Auschwitziin  mutta onneksi hänen todellinen identiteettinsä jäi vangitsijoilta pimentoon ja hän vapautui. Kossak osallistui Varsovan kansannousuun elokuussa 1944.
 Toisen maailmansodan jälkeen juutalaissyntyinen kommunistinen sisäministeri, joka tunsi Zofia Kossakin sodanaikaisen toiminnan, kutsui hänet puheilleen, varoitti uhkaavista tulevaisuuden näköaloista  ja kehotti häntä lähtemään maasta. Kirjailija  noudatti neuvoa ja palasi Puolaan vasta 1957 olojen jo vapauduttua jonkin verran.
  Jerusalemin Yad Vashem nimesi kirjailijan vanhurskaaksi kansojen joukossa 1985.

Mutta palatkaamme Roomaan 1200-luvun alussa.
 Franciscus kumppaneineen elelee Assisin piispan Guidon palatsin pihalla ja odottaa pääsyä paavi Innocentius III:n puheille kuulemaan mikä on hänen ratkaisunsa pienien veljien säännöistä.
 Innocentius  on unettomuuden vaivaama mies. Häntä raastavat virkansa mukana tuomat huolet.
Kristikunta on jälleen vuosisadan vaihteessa 1200-luvun alkaessa levottoman lopunajan tuntojen vallassa. Kirkon auktoriteetti tuntuu järkkyvän. Kerettiläisiä esiintyy kaikkialla ja eteläinen Ranska on albigenssisotien tuhoama. Jerusalemin Pyhä hauta näyttää olevan varmemmin kuin milloinkaan uskottomien käsissä röyhkeiden venetsialaisten houkuteltua ristiretkeläisarmeijan ryöstämään Konstantinopolin ja jäämään sinne.
 Franciscus Assilainen veljineen on osa paavin huolta lukemattomista epämääräisistä saarnamiehistä. Kardinaalikollegiossa hän on valmis hyväksymään pienten veljien sääntöjen hylkäämisen. Kuten kardinaalit sanovat, miten kukaan nykyään voisi elää niin kuin evankeliumit opettavat.
 Paavia vaivaa kuitenkin painajainen jonka hän näki nukahdettuaan aamulla hetkeksi. Lateraanikirkon muurit olivat sortumassa eikä paavi voinut tehdä mitään. Jostain oli juossut pieni mies repaleisessa kaavussa ja hän tarttui sortuviin muureihin. Jättiläismäiseksi kasvaneena hän kietoi kätensä kirkon ympärille ja piti sen pystyssä. Sitten hän jälleen kutistui pieneksi mieheksi. Hetken ajan paavi näki hänen kasvonsa.
 Kun Franciscus kutsuttuna tulee kuulemaan paavilta tuomion, tämä tunnistaa hänet unensa mieheksi. Pieni harmaaviitainen päätyy Innocentiuksen syleilyyn ja oikopäätä Pyhä isä hyväksyy veljeskunnan säännöt.

Roomasta kuningas Jean lähettää maineikkaan trubaduurin Guglielmo  Divinin Blanchen luo kutsumaan tämä Akkonin hallituskaupunkiin. Kuningas matkaa itse edeltä. Blanche suostuu tuumaan mutta ennen lähtöään hän ostaa paikalliselta noidalta myrkkyä ,sillä hän ei jakaisi Jeania tämän nuoren kuningattaren kanssa. Jätän kertomatta, miten tämä kolmiodraama päättyy etten vie juonipaljastuksella lukijalta liikaa jännitystä.
 Mutta mainittakoon trubaduuri Guglielmo, että hän paluumatkalla Ranskasta Roomaan huomaa olevansa vanha ja pelkäävänsä kuolemaa. Mitä tapahtuukaan, kun hän törmää Roomassa saarnaavaan Franciscukseen?
 Lasten ristiretki, jonka paavi oli toivonut elvyttävän ristiretki-innostusta, osoittautuu saraseenien kanssa orjakauppaa käyvien venetsialaisten huijaukseksi. Mutta raivostuneet äidit pakottavat miehet ristiretkiarmeijaan jotta he vapauttaisivat lapset.
Innocentius kuolee ennen ristiretkeä ja siihen päättyy romaanin ensimmäinen kirja. Todettakoon että kirjailijatar ottaa luonnollisesti taiteellisia vapauksia tapahtumia kuvatessaan. Hänen aikanaan lasten ristiretki oli tosin historioitsijoidenkin keskuudessa tunnustettu tosiasia, mutta meidän aikanamme on tapahtuma varsin laajasti nähty legendana.

Toinen kirja kuvaa tapahtumia Lähi-idässä.
Jean de Brienne oli Innocentiuksen ehdokas ristiretken johtoon mutta Akkonissa hänen aikansa kuluu Blanchen seurassa. Jättämällä Rooman vastausta vaille hän edesauttaa  yhtä ylimielisen kuin kyvyttömän  kardinaali Pelagiuksen nousua ylipäälliköksi. Jeanin sotasuunnitelma iskemisestä  Niilin suiston Damiettan kautta Egyptiin islamin vaurauden lähteille kuitenkin hyväksytään suunnitelmaksi. Franciscus lähtee matkalle myös.
Lähes kaikki menee retkellä hyvän alun jälkeen pieleen. Se että Kairon sulttaani al-Kamil sallii ristiretkeläisarmeijan lähteä pois rauhassa, on hänen luonaan vierailleen Franciscuksen ansiota.
Mutta en tässäkään halua tehdä juonipaljastusta.
Sulttaanin fermiinin suojelemana Franciscus pääsee käymään Jerusalemissa ja Pyhässä maassa. Jerusalemissa hän Pyhän Lasaruksen veljien kanssa nostaa masentuneiden kristittyjen mielialoja ja järjestää Pyhän haudan kirkon siivouksen.  Pian Franciscuksella on veljien piiri Jerusalemissa. Mutta viestintuoja Roomasta pakottaa hänet palaamaan. Hänen sijaisensa pienten veljien johtajana kun on vienyt veljeskunnan uusille oudoille poluille.

Zofia Kossakin teos on hyvä historiallisena romaanina, ja hänen kuvauksensa Franciscuksen saarnoista ja keskusteluista välittää laupeaa ja armeliasta katolisuuden tulkintaa. Esimerkiksi Franciscuksen lohdutus itsemurhan tehneen naisen miehelle lienee armeliaampaa uskontulkintaa kuin mikä oli vallalla kirjan ilmestymisen aikaan Puolassa. Franciscuksen suhtautuminen muslimeihin kunnioituksen ja lähimmäisenrakkauden hengessä on viesti, joka olisi syytä kuulla myös meidän päivinämme.

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani
K.J. Gummerus OY, Jyväskylä 1948
Alkuteos Bez oręża (1937, powieść historyczna,
englanninkielinen laitos Blessed are The Meek
Englannista suomentanut Olli Nuorto
Runosäkeistöt Tyyni Haapanen-Tallgrenin
teoksesta Trubaduureja

Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta

Henryk Sienkiewicz (1846-1916) on 1800-luvun lopun merkittävimpiä kirjailijoita. Hänen kansainvälisesti tunnetuin pääteoksensa on Qvo vadis? Kertomus Neron ajolta vuodelta 1896.  Itse asiassa teos oli ilmestynyt ajan tavan mukaan jatkokertomuksena puolalaisessa lehdessä jo edellisen vuoden puolella.  (Mainittakoon että latinan sanan quo, ”minne” kirjoitusasu suomen kielessä on muuttunut 1900-luvun alkupuolen muodosta qvo). Yli 50 kielelle käännetty romaani osaltaan toi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1905. Mutta Sienkiewiczin laajaan tuotantoon kuuluu myös 1600-luvun kohtalokkaita sotia käsittelevä trilogia, joka on puolalaisen kansallisen kirjallisuuden perusteoksia (palaan trilogiaan myöhemmin).
 Qvo vadis on avoimesti kristillinen historiallinen romaani, joka löytyi lapsuudenkotini kirjahyllystä. Mutta vasta tämän pääsiäisen alla luin sen jatkona kirjailijan puolalaisromaaneille.
 Kirja oli vaikuttava lukuelämys ja toi Rooman varhaisen kristillisen seurakunnan ja apostolit Pietarin ja Paavalin elävänä sielun silmien eteen.
 Kirjan nimi Qvo vadis? Tulee latinalaisesta lentävästä lauseesta Quo vadis, Domine? ( Minne menet, Herra?). Pietarin teoissa, Uuden testamentin apokryfikirjoihin kuuluvassa teoksessa, esiintyvä legendan mukaan Pietari esitti tämän kysymyksen Jeesukselle tämän tullessa häntä vastaan Via Appialla Pietarin paetessa keisari Neron toimeenpanemia kristittyjen vainoja. Jeesus vastasi: ”Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi”. Pietari ymmärsi moitteen ja palasi kaupunkiin, jossa kärsi marttyyrikuoleman ensin kastettuaan lukemattoman määrän ihmisiä jotka vainosta huolimatta valitsivat kristinuskon. Tämä Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen esiintyy Sienkiewiczin kirjan loppupuolella.
 Qvo vadis siis sijoittuu keisari Neron hallituskaudelle (54-68) ja sen loppupuolelle n. vuoteen 64. Romaani huipentuu Rooman palon, jota väitettiin Neron sytyttämäksi. Keisari tekee kristityistä syntipukkeja ja aloittaa ensimmäiset kristittyjen joukkovainot kaupungissa.
 Tätä historiallista taustaa vasten asettuu roomalaisen sotapäällikön Marcus Vinitiuksen ja lygien kansan kuninkaantyttären Lygian rakkaustarina. Lygia ja hänen varhain kuollut äitinsä olivat Roomassa panttivankeina ja kenraali Aulus ja hänen vaimonsa Pomponia olivat kasvattaneet tytön omana lapsenaan. Pomponia on kristitty ja hän opasti myös tytön kristilliseen uskoon. Lygian suojelija hänen myrskyisissä vaiheissaan on väkivahva lygilainen palvelija Ursus, joka myös on kristitty.
 En paljasta tarinan juonta ja nuorten kohtaloa lukijalle, jolle vielä on edessään romaanin lukeminen. Mutta sen voin kertoa että dramaattinen ja jännittävä tarina suurelta osalta kuvaa itsekkään ja julman sotilaan mielenmuutosta rakkauden ja rakkauden myötä kohtaamansa kristinuskon jalostamana.
 Vinitiuksen lähin kumppani on hänen enonsa, keisarin lähipiiriin kuuluva hyveellinen esteetikko Petronius, joka elää elämänsä rappeutuneen ja tuhoutuvan pakanallisen maailman jonkinlaisena viimeisenä ylväänä edustajana.
 Romaanin vaiheissa tärkeä osa on filosofoivalla kreikkalaisella kelmillä Chilonilla, varsinaisella Juudas- hahmolla, jonka kohtalo kuitenkin lopulta eroaa raamatullisesta esikuvastaan.
 Qvo vadis on väkevä johdatus uskomme ja kirkkomme varhaisten vaiheiden merkittävään ajankohtaan: apostolien Pietarin ja Paavalin työn päätepisteeseen. Se on myös huikean jännittävä historiallinen rakkauskertomus. Suomennoskin on kestänyt hyvin aikaa.


Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta, 1896
Suomentanut Maila Talvio. Neljäs painos, WSOY 1936

Vladimir Bartol - Alamut

"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa: Econ Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin tapaan selkeästä juonirakenteesta huolimatta kyse on enemmän ideoista kuin henkilöistä tai historiallisista miljööstä, Waltarin historiallisissa kirjoissa taas on samaa tunnelmaa ja pyrkimystä nähdä herooisuuden pintakiillon läpi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Vaikka kirja keskittyykin muslimien välisiin välienselvittelyihin, Bartol kirjoitti kuitenkin omalle ajalleen ja kristitylle yleisölle, ja huomion arvoinen se on nykyäänkin, ja ideologiasta riippumatta (ja jos se kiinnostaa, Hasan puhuu Rooman kirkosta; esimerkillisenä tahona jossa johtajien valinta perustuu kyvykkyyteen eikä sukuperimään, ja lopputulos on näin kestävämpi kuin monarkiat).
Kirjan keskushenkilö Hasan, Vuoren Vanhus, on mies joka ei usko tippaakaan mihinkään uskontoon, ideologiaan tai muuhunkaan, mutta joka päättäväisesti hyödyntää ja ruokkii toisten uskoa ja tämän avulla manipuloi näitä toteuttamaan Hasanin omia, valtaviakin päämääriä.

Historialliset olosuhteet johtavat siihen, että kirja on moraaliltaan varsin ambivalentti: sloveeni Bartol kirjoitti tämän kirjan 30-luvulla tilanteessa jossa Mussolinin Italia muistuttaa hyvin paljon kirjan seldzukkeja ja sloveenit ehkä sitten ismaililaisia. Ja toisaalta Hasania on kovin vaikea pitää sankarina, hän on häikäilemätön manipulaattori mutta samalla myös huikea visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkiikin, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Aikalaiskritiikki murskasi kirjan kyynisyyden, mutta, no, historia todistaa että se ei ole täysin perusteetonta. Alamut sai huomiota Al Qaidan noustua otsikoihin mutta uskon manipulointi palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiä ei ole mitenkään tuntematonta kristillisyydessäkään, monista sekulaareista maailmankatsomuksista puhumattakaan.

Vladimir Bartol: Alamut (1938)
Suom. Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.