maanantai 19. joulukuuta 2016

Jyrki Korpua - Alussa oli sana


Taannoisilla kirjamessuilla olin kuulemassa Jyrki Korpuan haastattelua tämän kirjan tiimoilta, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että piti hakea luettavaksi.

Aiheena on Raamattu kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta: Raamatun kirjojen kirjallisuuslajeja, taustoja, arkkityyppejä yms. Sekä myös intertekstuaalisuus, Raamatun vaikutus muuhun kirjallisuuteen. Erityisen huomion kohteena on J.R.R. Tolkienin fantasiakirjat mutta myös vaikkapa Aleksis Kivi tai muut suomalaiset.

Hivenen yllätyksenä tuli kirjan voimakas painottuminen juuri Raamatun tarkasteluun kirjallisuutena (ja näin ollen en ole ollenkaan varma onko tämän lukemani niteen kirjastoluokitus 809 ollenkaan oikea, ehkä tämän pitäisi olla uskonto-osastossa). Tämä osio toki käsitellään varsin kattavasti ja populaaristi, mutta tietysti jos lukija jo jollain tasolla tuntee Raamattunsa ja myös sen eksegetiikan perusteita, niin tämä osio ei ehkä kovin paljoa anna uutta tietoa.
Minua enemmän kiinnostanut osio eli Raamatun vaikutus ja näkyvyys muussa kirjallisuudessa jäi lopulta turhankin lyhyeksi osaksi. Tästäkin osa oli jo tuttua (aiheista osaan, kuten Tolkienin ja C.S.Lewisin kristillisiin viittauksiin olin aiemmin jo tutustunut mm. Velhon uskontunnustus -kirjassa) ja osa huomioista jäi vähän pintaraapaisuiksi, mutta mukana oli kiinnostaviakin huomioita (mm. Nummisuutarien yhteys Tobitin kirjaan). Voi kun niitä olisi ollut enemmänkin.

Voin kuvitella, että tälle kirjalle on, tai pitäisi olla, tilaus sopivassa lukijakunnassa, kuten kirjallisuusharrastajissa joille Raamattu on jäänyt vieraaksi (kuten niin monelle epäilemättä nyky-Suomessa on), allekirjoittanut taas olisi ehkä selvinnyt lukemalla "Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa"-luvun ja selaamalla muut (suosittelen nyt kuitenkin ainakin selaamaan).

Jyrki Korpua: Alussa oli sana
Avain 2016, 179 s.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni

 
Jatkamme scifi-klassikoilla, mutta siinä missä edellinen kirja vaati hieman rivien välistä tulkintaa, niin tämä Millerin kirja (alkuteos A Canticle for Leibowitz, suomennos Martti Montonen) sisältää myös pintatasolla reilun annoksen katoliselle lukijalle huomionarvoista materiaalia. Olin jopa jossain määrin yllättynyt että se mitä olin luullut mausteeksi olikin kirjan sisällön keskeinen osa: teos on spekulatiivista fiktiota mutta spekulaatio painottuu suurimmaksi osaksi teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, Fiat Homo, Fiat Lux ja Fiat Voluntas Tua, joissa kaikissa on sama tapahtumapaikka, jossain lounais-Yhdysvalloissa sijaitseva albertiaanisen sääntökunnan luostari.
Aikaskaala sen sijaan on mittava, ensimmäinen osa sijoittuu noin kuudensadan vuoden päähän valtavasta tulenpaisumuksesta jonka jälkeen maailma on taantunut muistuttamaan suunnilleen Rooman hajoamisen jälkeistä Eurooppaa, sitä seuraava osa taas kuusisataa vuotta eteenpäin jolloin ollaan edistytty jo renessanssiin ja viimeinen osa vielä kuusisataa vuotta eteenpäin uuteen atomiaikaan. Ei siis kannata tottua liian läheisesti henkilöihin tai varsinaiseen "juoneen", päähenkilö on ihmiskunta ja juoni historia.

"Ja tuohon aikaan", jatkoi lukijaveli,
"maan ruhtinaat olivat paaduttaneet sydämensä Herran lakia vastaan eikä heidän ylpeydellään ollut rajoja. Ja kukin heistä ajatteli itsekseen, että parempi olisi, jos kaikki tuhoutuisivat kuin että hän itse joutuisi toisten ruhtinaiden alamaiseksi. Sillä maan mahtavat taistelivat keskenään ylivallasta; varastamalla, pettämällä ja juonittelemalla toisiaan vastaan koettivat he hallita ja sotaa pälkäsivät he suuresti ja vapisivat sen edessä, sillä Herra oli antanut tuon ajan viisaiden keksiä keinot, joilla koko maailma voitaisiin tuhota, ja heidän käsiinsä oli annettu arkkienkelin miekka, jolla Lucifer syöstiin taivaasta, jotta ihmiset ja ruhtinaat pelkäisivät Jumalaa ja nöyrtyisivät kaikkein mahtavimman edessä. Mutta he eivät nöyrtyneet.
Ja saatana puhutteli erästä ruhtinasta näin sanoen: 'Älä pelkää käyttää miekkaan, sillä viisaat miehet ovat pettäneet sinua sanoessaan, että koko maailma tuhoutuisi. Älä kuuntele heikkojen neuvoja, sillä he pelkäävät ylen määrin sinua ja sitomalla kätesi tekevät palveluksen vihollisillesi. Iske, ja saat olla varma, että sinusta tulee koko maailman kuningas.'"

Kuten sanottu, keskiössä on Albertus Suuren mukaan nimetty uusi sääntökunta jonka muuan Isaac Leibowitz perusti pian ydinsodan jälkeen: sotaa seuranneessa sekasortoisessa tilanteesta väkijoukot olivat alkaneet suhtautua suurella epäluuloisuudella ja vihamielisyydellä tiedemiehiin ja kirjoituksiin jotka olivat tuhoon johtaneet, ja nyt vuorostaan ne pyrittiin mahdollisimman laajasti tuhoamaan, vaikka katolinen kirkko onnistuikin varsin hyvin väistämään tuhoamisen...Leibowitzin luostari keräsi, salakuljetti ja piilotti niin paljon kuin pystyi ja vaikka ymmärrys kerättyjen tekstien sisällöstä onkin käytännössä kadonnut niin niitä säilytetään ja kopioidaan odottamaan rauhallisempaa aikaa jolloin taas löytyy ihmisiä jotka kykenevät ymmärtämään niiden sisältöä. Ja yleisen rauhattomuuden, maantierosvojen yms ohella luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Toisessa osassa ymmärtäviä ihmisiä sitten jo löytyy, ei vielä sotaa edeltävällä tasolla mutta tarpeeksi että ymmärtää luostarin kokoelmasta löytyvän paljon tärkeää ja hyödyllistä, ja näitä ihmisiä on sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Kolmannessa osassa tieteellinen kehitys on sitten jo saavuttanut luostarin memorabilian ja mennyt joiltain osin jo ohikin. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Oppinut veti kiihkeästi henkeään. "Epäsuhdan sellaisten ihmisten välillä, joita me katselemme ikkunasta, ja sellaisten kuin historioitsijat uskottelevat heidän kerran olleen. En voi hyväksyä tällaista näkemystä. Miten olisi suuri, oppineiden ihmisten rakentama sivilisaatio voinut tuhota itsensä noin täydellisesti?"
"Olemalla aineellisesti suuri ja viisas, mutta ei mitään muuta", sanoi Apollo. Hän meni ja sytytti talilampun, sillä hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi. Hän ahersi tulusten kanssa, kunnes onnistui iskemään kipinän ja puhalsi varovasti taulaan.
"Ehkäpä", sanoi Taddeo, "mutta epäilen sitä."
"Te siis hylkäätte kaiken historian pelkkänä myyttinä?"

Aikaskaalan lisäksi yllättävä piirre kirjassa oli tosiaan kuinka teologis-filosofisen pohdinnan täyttämä se oli. Kirja heijastelee kirjoitusaikaansa, kylmää sotaa ja ydinsota-ahdistusta, mutta keskeinen aihe oli lopulta ihmisen kykenemättömyys: mitään ei opita aiemmista virheistä, vaan vääjäämättä suunnataan kohti uutta tuhoa kun edellisen jäljet on saatu paikattua.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta huomionarvoista on että tämä ei kuitenkaan ole synkän misantrooppinen kirja: suurin osa henkilöistä on omissa lähtökohdissaan ihan fiksuja ja älykkäitä (ja poikkeuksilla ei puolestaan ole niin inflatoitunut ego että luulevat muuta) ja samoin suurin osa henkilöistä pyrkii omissa lähtökohdissaan siihen mitä pitää hyvänä. Mutta teoilla, hyviksikin tarkoitetuilla, on seuraamuksia jotka leviävät kauaksi ja usein odottamattomilla tavoilla...
Tässä kirjan pitkä aikaskaala pääsee oikeuksiinsa, jälkimmäisissä osissa näkyy kaikuja edellisten osien teoista vaikka niiden tekijät ja heidän vaikuttimensa ja kontekstinsa olisivatkin jo unohtuneet.
Kirja ei ole misantrooppinen jos sitä lukee perisynnin käsitteen kautta, ja siihen läheisesti liittyvän toivon hyveen.

Lukija joutuu kysymään oliko Leibowitz alunperinkin väärässä, olisiko ollut parempi vain antaa kaiken mennä ja tuhoutua eikä yrittää säästää mitään jälkipolville, antaa periksi epätoivolle. Tai olisiko silläkään ollut merkitystä jos ilmankin Memorabiliaa lopputuloksen mahdollisuudet olisi kehitetty ehkä vähän hitaammin mutta kuitenkin. Ja oliko se sivuhenkilönä vilahtava vanha ukko puheistaan huolimatta aina eri ukko, tai ilmestyvä Leibowitz, tai Lasarus tai Ahasverus, tai Saatana? Miller ei vastaa, lukijan pitää itse, ja vastaus riippunee suhtautumisesta maailmaan, ihmisyyteen ja toivoon (ihmettelin toisaalla näkyvää mainintaa että tämä olisi dystopia. Ei ole, tai sitten todellisuus on dystopia jolloin koko termi on merkityksetön. Toisaalta jos hyväksyy perisynnin käsitteen, myös utopia on mahdottomuus).

Tämän keskusaiheen ympärillä ja osin siihen linkittyen on sitten mukana runsaasti juttua mm. kirkon ja valtion sekä uskonnon ja tieteen suhteista (tieteen ja valtion suhteet, jotka lopulta ovat ne ongelmallisimmat, ovat jääneet toisten kirjojen pohdittaviksi) sekä ihan vaikuttava valikoima sivujuonteita vokaatioista, kirkon käsitteestä, traditiosta, kanonisaatiosta, uskonnollisesta taiteesta, eutanasiasta jne., aiheista jotka ovat ajankohtaisia yhä tänään ja luultavasti pysyvät sellaisina tulevaisuudessakin. 
Minusta tämä oli loistava teos.

Walter M. Miller Jr.: Viimeinen kiitoshymni (A Canticle for Leibowitz, 1959)
Suom. Martti Montonen 1962
Toinen painos WSOY, 1993, 360 s.

torstai 15. syyskuuta 2016

Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille


Mestari Eckhart totesi totuuden olevan niin jalo asia että jos Jumalan olisi mahdollista erota totuudesta, hän valitsisi totuuden, mutta Jumala on totuus: kaikki mikä on totta on harmoniassa.
Samoin Jumala on ensimmäinen syy kaiken olevaisen takana, joten kaikki olevainen puhuu viime kädessä Jumalasta.

Saattaa olla, että Douglas Adams ei tietoisesti kirjoittanut spefi-klassikkoonsa Linnunradan käsikirja liftareille kristillisiä teemoja ja anagogista ulottuvuutta (ja ilmeisesti kirjailija on myös määrittänyt itsensä radikaaliksi ateistiksi), mutta tämä ei estä niitä huomaamasta. Siinä missä toinen huomattava brittiläinen spefihumoristi Terry Pratchett suosii runsaasti selkeää allegorisuutta, Adamsin tyyli on absurdimpaa mutta samalla myös otollisempaa anagogiselle luennalle.

Heille, joille teos ei ole ennestään tuttu kirjana, kuunnelmana, elokuvana tms.: kirjan alussa maapallo tuhotaan galaktisen ohitustien tieltä, ja ainoana (tai yhtenä harvoista, kuten käy ilmi) pelastujana tuholta ovat nuori mies Arthur Dent ja ystävänsä Ford Prefect, joka onkin todellisuudessa maapallolla vieraileva ulkoavaruuden asukas. Nämä liftaavat ohikulkevaan avaruusalukseen juuri ennen tuhoa ja päätyvät seikkailemaan ympäri universumia. Kirjan ja sen jatko-osien väljähkö juoni on paras ymmärtää ihan vaan lukemalla (tai kuuntelemalla tai katsomalla).

Selkein teema kirjassa on eskatologinen juonne: kirjan alkuluvuissa maapallo tuhotaan ulkoavaruuden vogonien toimesta ja kaikki tapahtuu hyvin lyhyellä varoitusajalla: kun Ford Prefect ensimmäisen kerran siitä mainitsee, aikaa on jäljellä 12 minuuttia. Dies irae tulee yllättäen kuin varas yöllä.
Tähän aiheeseen kietoutuu myös transsendenssin teema: aistiemme arkitodellisuuden rinnalle välähtelee toinen todellisuus jossa on vogoneita ja muita ulkoavaruuden asukkaita, ja jopa tuntemasi ihminenkin saattaa olla alunperin kotoisin Betelgeusesta. Ja että maapallokin on jotain aivan muuta kuin mitä olet kuvitellut sen olevan...samoin joillakin olennoilla, kuten Betelgeusesta kotoisin olevalla ystävällä (ja joillain muilla, kuten delfiineillä) on kyky nähdä tämän aistimaailman läpi ja näin he ovat tietoisia eskatologisesta todellisuudesta, ja tähän tietoisuuteen myös päähenkilömme Arthur Dent joutuu heräämään (ja reagoi niin pöllämystyneesti kuin odottaa sopiikin).
Huomionarvoinen on myös kirjan lopetus, jossa lähdetään kohti Maailmanlopun Ravintolaa. Joku muu voisi sanoa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa, mutta Adams muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, elämme lopun aikoja.

Toinen huomionarvoinen episodi on kohta, jossa maapallon merkitys ja alkuperä tulee ilmi keinona saada selville perimmäinen kysymys elämästä, universumista ja kaikesta: vastaus on jo selvillä ja se on "neljäkymmentäkaksi". Tämä linkittyy apofaattiseen teologiaan, jossa Jumalaa ei voi ymmärtää inhimillisen tiedon käsittein: silloinkin kun ilmoituksenomainen totuus on tarjolla, jää ymmärrys tietämättömyyden pilven verhoamaksi. Kun ymmärrys pakenee, jäävät jotkut, kuten kirjan valkoiset hiiret, järkeilemään omiaan yrittäen järjellä keksiä jotain sopivalta kuulostavaa johon vastaus sopisi, ja saattavat ehkä tyytyä siihen vaikka todellinen ymmärrys puuttuisikin. Ja kuitenkin ymmärrys, salaisuus, on kätkettynä Arthur Dentiin, tai keneen tahansa meistä.

Kirjassa vilahtaa vähäisemmässä roolissa myös materialistisen maailmankuvan kritiikkiä: alkuluvuissa suhtaudutaan ivallisesti yrityksiin tuottaa onnellisuutta vihreitä paperinpaloja liikuttelemalla, ja myöhemmin kirjassa esitellään robotti, joka valtaisan tehokkaista aivoistaan huolimatta on pohjattoman masentunut, edustaen näin myös puhtaan materialistisen mutta sieluttoman ihmisen mielettömyyttä (toisesta vastaavasta spefikuvauksesta samasta asiasta, eli zombeista, on ollut juttua esim. Fides 6/2012:ssa sivulla 16).

Sarjan muissa osissa noussee esille joitain muita teemoja, mutta jätän niiden käsittelyn nyt muille, huomioiden kuitenkin sarjan kuvauksen (viisiosainen trilogia) muistuttavan viitteenomaisesti joitain teologisen matematiikan omalaatuisuuksia kuten Pyhä Kolminaisuus... 

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979)
Suom. Pekka Markkula
Kokoelmassa Linnunrata (14. painos), WSOY 2009, 798 s.

torstai 8. syyskuuta 2016

René Daumal - Mont Analogue

 

Tämä kirja löytyi satunnaisesti viimesyksyisiltä kirjamessuilta periaatteella (halpa hinta ja kiinnostavan näköinen etu- ja takakansi, en ollut muuten teoksesta tai kirjoittaja René Daumalista ikinä kuullutkaan (kirjan koko nimi on siis "Mont Analogue: Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristo- ja seikkailukertomus").

Kirjan juoni on aika höyrähtänyt, pari henkilöä ovat teoreettisesti keksineet että jossain on olemassa jonkinlainen suurvuori, Himalajaa korkeampi, joka on välittäjä taivaan ja maan välillä ja jossa yhdistyvät myyttiset vuoret Siinaista Olympokseen ja ties mihin, mutta joka olisi konkreettinen, ainakin sen perusta olisi saavutettavissa vaikka huippu ei olisikaan. Ja tiettyjen fyysisten piirteiden vuoksi se on vain vaikeasti löydettävissä ja siksi ei yleisessä tiedossa. Mukaan he saavat muutaman muun innostuneen vuorikiipeilijän tai muuten asiasta kiinnostuneen, ja matkalle lähdetään...

Kirjoitustyyli on omalla tavallaan varsin yksinkertainen (ja Aki Räsäsen käännös mukavaa luettavaa) että kirja etenee varsin reipasta vauhtia, seikkailukertomuksen formaatista pidetään kiinni, mutta sisällössä kiedotaan varsin runsaasti myyttejä, filosofiaa ja kaikenlaista muuta: mukana on aika paljon Jules Vernea mutta myös Johannes Siinailaista.

Jälkimmäinen mielleyhtymä tekeekin tästä mielenkiintoisen ja tämänkin blogin kristillispainotteisen luennan kannalta relevantin: on vaikea sanoa onko kirjailija varsinaisesti pyrkinyt hengellisyyteen (tai erityisesti kristilliseen hengellisyyteen) mutta viittauksia kyllä riittää: retkeä vuoren huipulle johtaa isä Sogol (jonka nimen anagrammiluonteeseen kiinnitetään huomiota), varsinainen Mont Analogue on valtava vuorisaari eteläisellä pallonpuoliskolla Danten Kiirastulen tapaan ja kuten Danten Kiirastulessa on seitsemän kerrosta, oli tähänkin kirjaan tarkoitus tulla seitsemän lukua...
Alussa matkalle kokoontuva ryhmä josta osa jää jo lähtökuoppiin tuo mieleen Faridaddin Attarin Lintujen matkan ja tietysti hengellinen kilvoittelu kuvataan muutenkin mielellään matkana, Johannes Siinailainen puhuu portaista ja esim. Katariina Sienalaisen Dialogi joen ylittämisestä siltaa pitkin. Kirjassa on liitteenä joitain muistiinpanoja ja fragmentteja, joihin kuuluvista esim. vuorikiipeilyä yleisesti kuvaileva teksti tuntuu yhtä lailla kertovan jostain muusta kuin vuorikiipeilystä...

Transsendenssi tunkee muutenkin koko kirjan läpi: vuori itsessään on löydettävissä vain sattumalta (johdatuksesta?) ja/tai kilvoittelulla kun sitä ymmärtää etsiä, vaikka se onkin koko ajan läsnä, samoin vuorelta löytyvät kallisarvoiset peradamit, ja vuori itsessään on välittäjä maan ja taivaan välillä...


Oma ironinen ulottuvuutensa kirjaan tulee myös siitä että se on keskeneräinen, kirjailija kuoli tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksen valmiiksi ja niinpä viides luku päättyy kesken lauseen (muistiinpanojen perusteella suunnitteilla oli seitsemän lukua). Niinpä teos itsessään muistuttaa siinä kuvattua Mont Analogueta: perusta on tavoitettavissa mutta huippu ei. Vastaavista kesken jääneistä ja tavallaan sen vuoksi paremmista teoksista mieleen tulee Chrétien de Troyesin Perceval joka samalla tavalla katkeaa kesken lauseen, ennen kuin Perceval saa selville mikä Graal on ja mikä on sen tarkoitus (ja kirjana jossa lähdetään matkalle etsimään transsendenttiä totuutta se on tietysti myös yksi sopiva verrokki tälle).
Ja aiheeseen sopivasti eri lukijat tuntuvat löytävän eri piirteitä kirjasta, sen omalaatuisuudesta on helppo olla samaa mieltä mutta muuten eri lukijat löytänevät omia tulkintojaan tai ehkä eivät löydä mitään.

René Daumal - Mont Analogue (1952, postuumi)
Suom. Aki Räsänen
Basam Books 2014, 162 s.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Flannery O'Connor - Metsämaisema (A View of the Woods)


Flannery O'Connorin novelli A View of the Woods julkaistiin alunperin Partisan Review -lehdessä 1957, sittemmin O'Connorin novellikokoelmassa Everything That Rises Must Converge ja hyllystäni löytyvässä The Complete Stories -kirjassa. Jussi Nousiaisen käännös julkaistiin Palava kehä -novellikokoelmassa 1984 (kyseinen kirja ollen ainoa O'Connor-suomennos) joka samoin hyllystä löytyy.
Olin lukenut novellin molemmilla kielillä muutamaan kertaan, myös rinnakkain ja vertaillen: kuten olen aiemminkin kirjoittanut on O'Connor minulle tärkeä kirjailija, erityisesti katolinen kirjailija par excellence (ja voisin tässä kirjoittaa muutamasta muustakin novellista mutta keskitytään nyt tähän).

Tarinan alussa vanha mies ja nuori tyttö katselevat kaivinkonetta. Vanha mies, novellin päähenkilö on 79-vuotias Mark Fortune, georgialainen viljelijä jonka maatilan arvo on noussut lähelle tehdyn patoaltaan vuoksi, ja Fortune ei aio olla kehityksen jarruna, keskittyen nykyään maakauppoihin. Maatilaa hoitaa varsinaisesti seuraava polvi, tytär johon Fortune suhtautuu lähinnä välinpitämättömästi ja tämän mies Pitts jota Fortune inhoaa, ja näiden seitsenpäinen lapsilauma jolla ei mitään arvoa ole paitsi nuorimmalla, 9-vuotiaalla Mary Fortune Pittsillä joka muistuttaa niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan ukkoa. Muuten koko joukon voisikin ajaa pois tilalta mutta on mukava kun on joku jota pompottaa ja ärsyttää ja tyttö menisi siinä mukana.
Tyttö on fiksu ja omapäisyydellään tulee pärjäämään elämässä, yksi ainoa vika tässä kuitenkin on, tämä kunnioittaa liikaa isäänsä, tuota arvotonta Pittsiä. Pitts tietää myös tämän ja antaa tytölle aika ajoin selkään ihan vain koska tietää että tämä ärsyttää ukko Fortunea, tämä kun ei suvaitse että hänen Maryaan piestään. Ja tyttö alistuu jopa halukkaasti tähän, mutta kun ukko Fortune yrittää kitkeä tämän asenteen pois vastaa Mary vain "Minua ei ole ikinä kukaan piessyt, ja jos joku pieksisi, niin minä tappaisin sen." ("Nobody's ever beat me in my life and if anybody did, I'd kill him")

Kun ensi kerran luin tarinaa niin ensimmäisten sivujen jännitteiden jälkeen oli varsin selvää että tässä novellissa eivät kaikki henkilöt selviä hengissä.


Kirjan alussa ukko Fortune on myynyt järvenrantatontin 'jollekin kalastuskerhon perustajalle' ('somebody who was going to put up a fishing club'), henkilöllä ei ole niin väliä mutta rahaa tulee, kehitys kehittyy ja lisäksi Pittsiä harmittaa kun hyvää laidunmaata myydään ulkopuolisille (Pittsille ukko ei tietenkään myy). Ja seuraava maakauppa on jo tiedossa, talon läheltä tontti kauppias Tilmanille, joka aikoo laittaa paikalle huoltoaseman. Muu perhe tottakai äkämystyy mutta tällä kertaa myös Mary Fortune on hanketta vastaan, koska sillä tontilla leikitään ja isä laiduntaa siellä vasikoita ja jos siihen rakennetaan jotain niin kuistilta ei näe enää metsää. Lapsellisia syitä vastustaa kehitystä mutta vaikka tyttö onkin uppiniskainen niin maakauppa etenee, 'sen Pittsille aiheuttamasta harmista tulisi pysyvä, mutta Mary Fortunelle hän voisi sen hyvittää ostamalla jotakin. Kun aikaihmiset ovat kyseessä, tie johti joko taivaaseen tai helvettiin, mutta lasten seurassa tuli matkaan aina pysähdyksiä, joissa heidän huomionsa saattoi kääntää muualle pienellä rahalla.' ('The dissatisfaction it caused Pitts would be permanent, but he could make it up to Mary Fortune by buying her something. With grown people, a road led either to heaven or hell, but with children there were always stops along the way where their attention could be turned with a trifle.')
Mary pysyy kuitenkin umpimielisenä ja raivostuu kun Fortune ja Tilman tekevät kauppasopimuksen. Fortune toteaa että moinen käytös tulee siitä että hän, toisin kuin Pitts, ei ole antanut Marylle selkään ja päättää korjata tilanteen, mutta...no, lukekaa itse miten käy.

Novellissa pyöritellään teemoja monella eri tasolla. Jotkut vedot ovat karikatyyrimaisen räikeitä, kuten perheen myrkylliset suhteet, rahanpalvoja Fortunen nimi ja Tilmanin korostettu käärmemäisyys, mutta paljon ilmaistaan myös hienovaraisemmin tai jätetään lukijan mietittäväksi.
Ekologian ja rahan teemat kietoutuvat O'Connorille tyypillisesti kristilliseen kuvastoon, Tilmanin käärmemäisyys vie mielikuvat Eedenin puutarhaan ja toisaalta mieleen tulevat Jeesuksen sanat rikkaiden pääsymahdollisuuksista taivasten valtakuntaan ja että keisarille se mikä keisarin on jne.

Niin tavallisena ihmisenä kuin onkin kuvattu, esiintyy Pitts novellissa myös eräänlaisena Jumala-allegoriana, kapitalisti Fortune tottakai halveksii Jumalaa kun taas Mary alistuu tämän tahtoon. Ja kun novellin keskivaiheilla ukko Fortune sanoo olevansa puhdas Fortune ja kysyy Marylta onko tämä Fortune vai Pitts, tyttö vastaa olevansa Mary Fortune Pitts, mutta loppupuolella ristiriita kääntyy mahdottomaksi että tyttö voisi istua kahdella tuolilla, Mary sanoo olevansa puhdas Pitts kieltäen Fortune-puolen.

Erityisen kiinnostava symbolinen elementti oli novellissa esitetty väriskaala. Alkutilanteessa ukko ja tyttö katselevat punaista järveä jota reunustavat mustat puut, ja keltaista kaivuria joka kaivaa punaista kuoppaa, ja näkymä kuvataan hyvin lihallisesti. 'Tyttö istui konepellillä ja katseli punaiseen kuoppaan, seurasi miten iso ruumiiton nielu ahmi itseensä savea ja sitten ikään kuin yökkäsi syvää pidäteltyä pahoinvointiaan, kouristui hitaan mekaanisesti, kääntyi ja kakaisi kaiken ulos.' ('She sat on the hood, looking down into the red pit, watching the big disembodied gullet gorge itself on the clay, then, with a sound of a deep sustained nausea and a slow mechanical revulsion, turn and spit it up.') Tämän jälkeen nähdään paljon lisää punaista, mustaa, keltaista, purppuraa ja häivähdys sinistä ja harmaata, mutta ottaen huomioon että metsämaisema on mainittu novellin nimessä, odotettu vihreä puuttuu.
Vihreä väri mainitaan novellissa kolme kertaa, joka kerta eri henkilön näkemänä. Ensimmäisen maininnan sanoo poika huoltoasemalla, kertoo ukolle nähneensä Maryn nousseen vihreän avolavan kyytiin, sitä ajoi joku jota tyttö kutsui isiksi (Pittsin avolava nähdään toisen kerran novellissa ukon silmin, tällöin väriä ei mainita). Toinen maininta on metsämaisemassa jota Mary katselee kuistilta, tummat puut joiden latvoja vihreä rajasi (ukko katselee myös tätä maisemaa, tällöin näkyy vain punaista ja mustaa). Kolmas kerta on sitten ukon näkemä, tällä kertaa vihreät ovat kauppias Tilmanin silmät...yhdelle Jumala näyttäytyy luonnossa, toinen, satunnainen ohikulkija, huomaa sen vanhemman ja lapsen suhteessa ja kolmas taas näkee vain rahan: hienovaraisempanakin O'Connor ei säästä kohteitaan pistoksilta.

Flannery O'Connor tuotannossa erityisen suosittu aihe on ihminen joka jollain tavalla joutuu kohtaamaan suoraan Jumalan kaitselmuksen tai tulee muuten siitä ja olemassaolon mysteereistä tietoiseksi, ja tämä kohtaaminen ei tapaa olla helppo, kiva tai herttainen, päinvastoin. Tapahtumien pintatasolla tuotannossaan on runsaasti groteskiutta ja väkivaltaa, ja vain materialistisella tasolla luettuna moni niistä näyttää ylettömän synkältä ja raa'alta.
Mutta anagoginen ulottuvuus, kaitselmus ja armo on läsnä kun sen huomaa vaikka silloinkin pidetään kiinni mysteeristä, O'Connor ei usko helppoihin avaimiin joihin fiktiivisen teoksen voisi redusoida, tai että Jumalan kohtaaminen voisi olla muuta kuin syvästi mullistava kokemus (eräässä toisessa novellissa päähenkilö kokee välähdyksenomaisen sisäisen ymmärryksen Jumalan armosta juuri hetkeä ennen kuin tulee ammutuksi. Onko loppu onnellinen vai onneton?)

Nousiaisen käännös on varsin onnistunut. Kaikki kohdat eivät käänny niin elegantisti (esim. tuo yllä mainittu kaivuripätkä on suomeksi hieman kömpelömpi kuin alkukielellä), ja joissain kohdissa sopivia fraaseja ja puhekieltä ei löydy, toisaalta Nousiainen on lisännyt joihinkin alkukielellä aika neutraaleihin lauseisiin hieman lisää maalaistvängiä, joten kokonaisuutena tunnelma pysyy ('Hänellä sitä oli edistyksellinen näkemys, vaikka ikää olikin jo kertynyt seitsemänkymmentä yhdeksän vuotta.' 'He was a man of advanced vision, even if he was seventy-nine years old.')
Hivenen tulkintojen eroavaisuutta on kohtauksessa jossa Maryn ulkonäköä kuvataan suhteessa ukko Fortuneen: 'samat hyvin vaaleat siniset silmät, sama leveä uhkea otsa, sama vakaa läpitunkevan tuikea katse ja sama verevän punainen iho' 'with his very light blue eyes, his wide prominent forehead, his steady penetrating scowl and his rich florid complexion'. Kummassakin tuodaan esiin tytön jatkuvuus ukosta mutta alkukielellä kyse on omistuksesta kun taas suomeksi samuudesta. Kummatkin näkemykset ovat kyllä mukana ukon psykologiassa ja suomeksi tuo his/her-kikkailu on tietysti aina vaikea.
Hivenen tosin ihmettelen päätöstä suomentaa Palava kehä -kokoelmaan vain 15 novellia kun O'Connorin elinaikana julkaistuissa kahdessa novellikokoelmassa oli yhteensä 19 novellia, olisivat samantien laittaneet ne kaikki...(The Complete Stories sisältää 31 novellia, romaanit, esseet ja muut ovat muualla)

Palava kehä
Suom. Jussi Nousiainen
Otava 1984, 362 s.

The Complete Stories
Faber and Faber, 555 s. 

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Jaakko Heinimäki (toim.) - Syntisen virsikirja


Kirjaston musiikkiosastolla harhaillessani huomasin tämän kirjan, luterilaisen papin ja kirjailijan Jaakko Heinimäen toimittaman laulukirjan ja pitihän sitä vilkaista.

Kirja on 44 laulun kokoelma nuotteineen, ja ne on jaoteltu alaotsikoihin (kirkolliset juhlat ja toimitukset, kiitos ja ylistys, ahdistukset ja lohdutus, aamu ja ilta). Mukana on niin tavallisesta ev.lut. virsikirjasta tuttuja virsiä (Vieraalla maalla kaukana, Tule luokseni Herra Jeesus jne) kuin muutakin aineistoa, perinteisistä joululauluista iskelmiin ja rockiin (Hämä-hämähäkki, Satumaa, Minne tuuli kuljettaa, Jäähyväiset aseille...), musiikin ahkerana kuuntelijana melkein kaikki laulut olivat ennestään edes jotenkin tuttuja. Jokainen laulu on varustettu esittelytekstein laulun historiasta, miksi se on tässä mukana, millainen kristillinen luenta siihen voidaan tehdä...

Myönnän että itsekin harrastan varsin usein mitä moninaisimpien laulujen uudelleentulkintaa sopivan allegorisesti (esim. kokeillen mistä tahansa rakkauslaulusta voiko siinä olla kyse Jumalasta. Aika moni voi).
Niinpä esittelyjä luin mielelläni: jotkut käsittelyt olivat varsin ilmeisiä (laulu kertoo siitä mistä se kertoo ja sopii tilanteisiin joissa sitä jo käytetään) ja esim. Sydämeeni joulun teen -joululaulun tulkinnasta kristillisen mystiikan perusoppimääränä Heinimäki on kirjoittanut aiemminkin, mutta kiinnostavia havaintoja ja oivalluksia löytyi kyllä myös, ja tutut laulut paljastavat uusia puolia itsestään sijoittuessaan erilaiseen ympäristöön (esim. Hämä-hämähäkki hautajaisvirtenä). Ja eittämättä tämä on vain lähtölaukaus omalle havainnoinnille.

Esipuheessaan Heinimäki kirjoittaa virsistä seurakunnan yhdistäjänä ja elämänkokemuksien saattelijana, erityisesti tietystyi luterilaisesta näkökulmasta kun ne kerran ovat leimallisesti luterilaisen uudistusliikkeen tunnusmerkkejä (näin katolisena on tietysti hieman erilaisen musiikkiperinteen parissa, liturginen musiikki toimii eri periaatteilla mutta muutakin musiikkia on kuin liturgista...)
Esipuheessa esitetään kuitenkin joitain ristiriitaisia ajatuksia jotka tiivistyvät kirjan nimessä, se itsessään ruokkii maallisen ja hengellisen tiukkaa erottamista ja esittää että tavallinen virsikirja ei jo olisi syntisen virsikirja vaan jotenkin vain synnittömien yksityisomaisuutta. Voisin arvella että kyseessä on markkinointitemppu laittaa kirjalle raflaava ja myyvä nimi, jos en muistaisi Heinimäen aiemmassa kirjassaan Seitsemän syntiä kritisoineen synnin käsitteen vesittämistä houkuttelevaksi mainoskoukuksi.
Mutta ehkä se on surullisessa ajassamme tarpeen.

Joka tapauksessa, varsinaisena laulukirjana tämä on ehkä vähän kapoinen vaikka sellaisenakin toimiva, ennemmin tässä on materiaalia pohtia suhdetta musiikkiin, niin virsiin (ja myös vaikka liturgiseen musiikkiin) kuin lauluihin jotka eivät sellaisiksi ole ehkä alunperin kirjoitettu.

Jaakko Heinimäki (toim.) - Syntisen virsikirja
Johnny Kniga 2015, 156 s.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta

 

Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa vietettiin tänä vuonna, mutta näiden sijaan päädyinkin lukemaan hieman myöhempää espanjalaisen kultakauden näytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara). Calderón oli paitsi kirjailija myös pappi, ja näytelmätuotannostaan löytyy runsaasti selkeän uskonnollisia mysteerinäytelmiä (autos sacramentales) mutta myös tässä, tunnetuimmassa teoksessaan, on luettavissa teologis-eettis-filosofisia teemoja.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...(myöhemmät juonenkäänteet mainitaan alempana, spoileriherkät varokoot)

Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.

Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.

Teoksen nimi paljastaa jo keskeisen teeman, unen ja toden eron jota ei aina ole niin helppo huomata. Kun maanpäällistä elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, se tosiaan on hieman kuin unta, katoavainen jakso josta herätään oikeaan todellisuuteen mutta samalla myös koetus, mitä unessa tapahtuu on merkityksellistä ja vaikuttaa myös siihen missä ollaan kun unesta herätään: vaikka kokemukset ovatkin väliaikaisia ja haihtuvia niin silti ei kannata tehdä mitä tahansa vaan mieluummin toimia oikein ja hyvin. Segismundo on ensimmäisellä kerralla tuhoisa ja vahingollinen, mutta kun hänet toisen kerran vapautetaan vankilasta, suhtautuu hän elämään kuin unena, toimien ikuinen todellisuus mielessä ja menettelee nyt paljon tolkullisemmin ja viisaammin.

Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista. Astrologia ja muut ennustusmuodot saavat osan kritiikistä mutta piikki lienee kohdistettu myös predestinaatioon nojaaviin protestantteihin kuten kalvinismiin.

Pedro Calderón de la Barca: Elämä on unta (La vida es sueño 1635)
Suom. Helvi Vasara 1953
Toinen painos, WSOY 2000, 117 s.