torstai 26. joulukuuta 2013

Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos


Luin tämän Mauriacin kirjan englanniksi mutta huomasin sittemmin että kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Täydellisyyden kudos (vuonna 1944 eli ei ehkä nykyään kauhean helposti löydettävä kirja). Englanninkielinen nimi on lähempänä alkuperäistä (La pharisienne), suomalainen vähän viitteellisempi.

Kirjan kertoja, Louis Pian, kertoo takautumana teini-iässään sattuneesta tapahtumasarjasta, hivenen villistä koulutoveristaan Mirbelistä ja tämän rakkaudesta Louisin sisareen Micheleen, Mirbelin epäilyttävän vapaamielisestä opettajasta isä Calousta, Louisin opettajasta Puybaraudista joka jättää pappeuden mennäkseen naimisiin, Louisin isästä ja erityisesti kirjan nimihenkilöstä, äitipuolesta Brigitte Pianista. Brigitte on hurskas ja arvostettu nainen joka on omistautunut hyville asioille, seurakunnalle, hyväntekeväisyyslaitoksille ja monelle muulle asialle ja joka katsoo asiakseen sotkeentua kaikkiin asioihin ja hoitaa ne kuten itse parhaaksi näkee, juonitellen ja kiristäen jos tarve tulee.

Brigitte Pianin tekopyhyyttä tasapainottaa jonkin verran järjen ääni isä Calou, maltillinen ja tolkun ihminen mutta myös heikko ja ymmärtämätön kaikkia ihmiselämän piirteitä kohtaan kun taas kertoja Louis pysyy etäisenä, passiivisena ja hieman kyynisenä tarkkailijana, kriittisenä myös itseään kohtaan.

Kaikesta huolimatta Brigitte Piania ei esitetä minään parodiana vaan varsin todellisena ihmisenä kuten kaikki muutkin, toki ilmeisine heikkouksineen mutta myös ymmärryksellä ja hyvät puolensa, silloin kun sellaisia oli, myös esiin nostaen. Tämä ehkä selittää lievän hämmästykseni siitä kuinka vähän Brigitte esiintyikään kirjan alkupuoliskolla, muiden henkilöiden teot ja elämä oli esillä ja Brigitte vain taustalla vaikuttajana, mutta keskeisempi rooli olisi varmaankin tehnyt tästä parodisemman kirjan ja se ei selvästikään ollut tarkoitus; Brigitte nousee kunnolla keskiöön vasta kirjan loppupuolella heräävässä tajuamisessaan että on "kalkittu hauta".

Olen nobelisti Mauriacilta lukenut aiemmin tunnetuimman teoksensa Käärmesolmu, ja tässä oli hieman samoja aiheita, ymmärryksellä kuvattuja realistisen epämiellyttäviä henkilöitä jotka joutuvat itsereflektiossa punnitsemaan parannuksen mahdollisuutta.

Brigitte Pian was no sooner in the street than she turned what remained of her anger against herself. How could she so utterly have lost control of her temper? What would the Puybarauds think? They did not, as she did, see her perfections from within, nor could they measure the height, breadth and depth of her virtue. They would judge her in the light of an outburst which, if the truth were told, had made her feel thoroughly ashamed. 

A Woman of the Pharisees (La pharisienne 1941)
Engl. Gerard Hopkins (1946)
Penguin Modern Classics 1988, 203 s.

Täydellisyyden kudos
Suom. Anna-Liisa Sohlberg
Otava 1944, 270 s.

tiistai 24. joulukuuta 2013

Jumalan läsnäolon harjoittelua

Vinkkaan tässä ohimennen Veli Laurentiuksen kirjaa Jumalan läsnäolon harjoitus, jota näyttää Kristillisessä kirjakaupassa olevan vielä myynnissäkin, mikäli joku kiinnostuu hankkimaan kirjan itselleen.




Karmeliittaveli Laurentius eli 1600-luvulla. Hänen kirjansa on klassikko. 

Veli Laurentius teki pienimmätkin askareensa rakkaudesta Herraan, sillä hän koki Jumalan läheisyyttä niin suutarinverstaassa kuin rukouskammiossa. Noin 26-vuotiaana hän liittyi karmeliittojen sääntökuntaan ja sai nimen Laurentius.

Pidän kirjan vaatimattomasta ja käytännönläheisestä tyylistä. Keskittymiskykyni ja kärsivällisyyteni on heikohkoa, joten on mukava saada tällaisia neuvoja. Kirja on helppolukuinen ja selkeä, mutta tekstit tarjoavat paljon ajattelemisen aihetta, eikä se tietenkään tyhjene yhdellä lukukerralla, vaan siihen kannattaa palata aina uudestaan.

Tämän pikkukirjan myötä toivotan Jumalan läsnäoloa jouluun kaikille teille, jotka tänne blogisivulle satutte.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Hildegard Bingeniläinen - Hengähdä minussa Vihanta Henki



Anna-Maija Raittila on kääntänyt ja toimittanut kokoelman Hildegard Bingeniläisen, keskiaikaisen benediktiininunnan ja kirkonopettajan, runoja ja hymnejä. Tekstit on jaoteltu kymmeneen lukuun teemojen mukaan (Isän sydän, katumus, ylistys, enkelit jne) joissa Raittila on kirjoittanut pienen esittelytekstin luvun alkuun mutta varsinaisista teksteistä kaikenlaiset selitykset, alaviitteet ja muut on jätetty pois jotta runot kaikessa suoruudessaan tulevat paremmin esille.

Mikään kuivakan akateeminen tutkielma tämä ei siis ole, eikä sellainen Hildegardille kai tekisikään oikeutta: tekstit, alunperin kirjoitettu latinaksi, ovat varsin suoria, värikkäitä ja intensiivisiä. Tyyli muistuttaa psalmeja ja monet tekstit on tarkoitettu laulettaviksi liturgisen musiikin tyylikeinoin (vuorolaulu, antifoni jne). Tietysti jos lajityyppiä ei arvosta niin toisto voi käydä myös rasittavaksi...
Psalmien tapaan runot eivät muuten noudata mitään tiukkaa ja muodollista mittaa, rytmi tulee enemmän sisällöstä kuin kielestä. 

Hildegardin suosikkiaihe on elinvoima, koko luomakunnan läpi tunkeutuva (ja ylistys toki myös sen Alkulähteelle), tämä kulkee teemana läpi koko kirjan joko itsenään tai vastakohtanaan. Kieli on yksinkertaisuudestaan huolimatta värikästä ("Sinä parannat murtuneet jäsenet, / märkivät haavat, / ne kaikki olet muuttanut ihaniksi jalokiviksi") ja paikka paikoin kielikuvat myös hymyilyttivät ("Saan iloita patarumpujen ihanasta paukkeesta, / sillä luotan Sinuun"...jostain syystä patarumpu ei ole ensimmäinen instrumentti joka tulee nunnista mieleen...)

Tuskallinen pyhiinvaellus (ote)

Harhailen kuoleman varjossa,
pyhiinvaeltaja vieraassa maassa.
Vaelluksen päämäärä on lohdutukseni.

Enkelien matkakumppani minun tulisi olla,
Sinun elävä henkäyksesi savessa, oi Jumala.
Enkö tunnistaisi, aavistaisi Sinua?

Voi minua, telttani on pohjoiseen päin,
ruumiini silmät katsovat siihen suuntaan!
olen joutunut vangiksi sinne, ja voi,
valo on minulta ryöstetty ja tietämisen ilo,
kaikki vaatteeni on revitty!
Minut on houkuteltu pois isäni talosta
ja viety orjuuteen.



Hengähdä minussa Vihanta Henki
Suom. Anna-Maija Raittila
Kirjapaja 1997, 233 s

lauantai 7. joulukuuta 2013

Aira Brink: Memmoin arvat


Aira Brinkin nuortenromaani Memmoin arvat sijoittuu 1200-luvun Suomeen, jolloin uusi usko vähitellen työntyy myös pakanalliseen Hämeeseen, joskus korvaten vanhojen haltijoiden palvonnan ja joskus sekoittuen niin että Jeesus, Maaria ja Henrik ovat uusia mahtavia Lemmon, Junkkerin ja muiden rinnalla.

Tyylilajina on eräänlainen matalan fantasian ja historiallisen realismin sekoitus, kirjassa on paljon sisäkkäisiä tarinoita, henkilöt kertovat omista ja muiden kokemuksista ja näitä värittää myyttien ja legendojen taso. Varsinainen fantasia-osuus kuitenkin pysyy näissä toisen käden tiedoissa, ja lukija voi itse harkita herättikö piispa Henrik vanhan Rudolfin kuolleista kun tämä oli vielä nuori poika tai onko Memmoin arpanappuloissa muuta voimaa kuin symbolisen vallanmerkin...
Jonkin verran tätä legendojen muodostumista kuvataankin, esitetään tapahtumasarja kuten erään uhrilehdon kaataminen suoraan ja myöhemmin kerrotaan millaiseksi tapahtuma on kääntynyt ihmisten suissa ajan kuluessa.

Kirjan päähenkilö Tuuri, nuori lempääläispoika, saa tehtäväkseen etsiä Memmoin, mahtavan tietäjäsuvun, viimeinen jälkeläinen jonka vainolaiset kaappasivat mukaansa vuosia sitten, ja viedä tälle vanha taikakalu Memmoin arvat. Tie vie Tuurin Sigtuunaan dominikaanien oppilaaksi ja sitä kautta Suomen piispaksi nimitetyn Tuomaan apulaiseksi, ja kun arpanappulat päätyvät Tuomas-piispan haltuun on Matteuksen pysyttävä piispan matkassa.
Jonkinlainen ystävyyskin siitä kuitenkin seuraa ja piispa Tuomaalla on paljon ihailtavia piirteitä. Mutta paljolta Memmoin arvat voivat kantajaansa suojella mutteivät omalta itseltä ja liiallinen kunnianhimo lopulta koituu turmiolliseksi, poliittiset juonittelut aiheuttavat ongelmia, Matteus vieraantuu ystävästään ja lopulta epäonninen sotaretki Novgorodia vastaan tuhoaa piispan suuret haaveet.

Henkilökohtaisesti pidän tällaisista vahvasti suullisen tarinan tyyliin nojaavista kirjoista ja aihe, aikakausi ja sen käsittely ovat kiinnostavia. Brinkin tausta työväenliikkeessä vilahtaa siellä täällä sivujuonteissa joissa puhutaan ylevästi kansasta ja työstä mutta vaikka kirja kuvaakin henkilönsä inhimillisinä puutteineen ja historiallisten prosessien motivaationa toimii enemmän valta ja politiikka kuin uskonnolliset tunteet, antiklerikalismiin se ei kuitenkaan sorru.
Vanhan Rudolfin kertomus piispa Henrikin surmasta on myös kiinnostava, seuraten paljon tunnettua legendaa mutta myös parissa kohdassa laajentaen, esimes Lallin myöhemmistä vaiheista...

Memmoin arvat (1952)
Kansankulttuuri OY 1980, 268 s.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Katolisen ja luterilaisen Baltian historia


Andres Kasekampin kolme vuotta sitten englanniksi ilmestynyt Baltian historia sai kansainvälisesti hyvän vastaanoton. Joissain arvosteluissa sitä on jopa kutsuttu parhaaksi englannin kielellä julkaistuksi Baltian historiaksi. Kun tämä merkkiteos on nyt saatavilla suomen kielellä, olen valmis kutsumaan sitä myös parhaaksi suomen kielellä julkaistuksi Baltian historiaksi.

Olen itse paneutunut Baltian historiaan Liettuan historian perspektiivistä, ja olen kokenut ongelmaksi että tähän saakka suomeksi ilmestyneet Baltian historiat:Vilho Niitemaan Baltian historia (1959), josta ilmestyi Kalervo Hovin täydentämä uusi laitos 1991, ja Kari Aleniuksen Viron, Latvian ja Liettuan historia (2000) eivät ole kyenneet luomaan elimelliseksi kokonaisuudeksi Viron ja Latvian historiaa yhtäältä ja Liettuan hyvin erilaista historiaa toisaalta.

Tärkeimmät historialliset erot pohjoisen Baltian ja Liettuan välillä ovat, että ristiretkien aikana virolaiset ja latvialaiset joutuivat saksalaisten herruuteen ja saivat heiltä kristillisen Euroopan korkeakulttuurin. Liettualaiset puolestaan muodostivat oman valtion ja aatelisto omaksui katolisen uskon Liettuan ja Puolan tehtyä liiton 1300-luvun lopulla. Vielä keisari-Venäjän alaisuudessa jatkuneen liettualais- puolalaisen yhteiselon purkautuessa valtioiden synnyttyä uudelleen 1918 suhteita leimasi katkera kiista Vilnasta 1920-1939, ja se eristi pitkään Liettuan yhteistyöstä Viron ja Latvian kanssa.

Merkittävä ero myös poliittisesti ja kulttuurisesti on ollut sillä, että Pohjois-Baltiassa vietiin lävitse reformaatio kun taas Liettua säilyi katolisena maana. Liettuassa katolinen kirkko näytteli merkittävää roolia 1800-luvun kansallisessa herätyksessä, vuosien 1918-1940 kansakunnan rakennusprojektissa ja neuvostokauden vastarinnassa, kun taas pohjoisen Baltian luterilaiset kirkot eivät ole olleet vastaavia kansallisen identiteetin tukipilareita. Ehkä tässä on osasyy siihen, että luterilaisten osuus Virossa on viimeisen tutkimuksen mukaan vain 9%, kun taas kolme neljästä liettualaisesta tunnustautuu katolilaiseksi

Tärkeä ero on myös siinä, että keisari-Venäjän ajan teollistaminen keskittyi pitkälti Itämeren maakuntiin (Latviaan ja Viroon). Osittain laajan teollisuustyöväestöstä johtuen bolševismi sai vahvan jalansijan Latviassa 1917-1918. Myös neuvostovalta painotti pohjoisen Baltian teollistamista 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tällöin Viro ja Latvia saivat suuret venäjänkieliset vähemmistöt, kun taas Liettua pysyi etnisesti melko yhtenäisenä.
 
Ilokseni huomasin, että Tarton yliopiston historian professori Andres Kasekamp on kyennyt luomaan kokonaisvaltaisen Baltian historian, johon kansakuntien erilaiset historiat ja kulttuurit on kyetty integroimaan. Hänellä ei kuitenkaan näytä olevan latvian- tai liettuankielisiä lähteitä, joten tässä suhteessa kirja muistuttaa suomalaisten Baltia - historioitsijoiden teoksia. Kasekamp kirjoittaa pääasiassa geopoliittisista tapahtumista, mutta luotaa myös talouden kehitystä, sosiaalisia oloja ja kulttuuria. Samalla hän tutkailee, miten käsitys Baltiasta omaleimaisena historiallisena alueena oikein syntyi.
 
Vaikka kirja alkaa jääkauden jälkeisestä ajasta, pääpaino on modernin Baltian historiassa 1800-luvulta Euroopan Unioniin liittymiseen saakka eli vuoteen 2004. Baltian maiden vähemmistöt, esim. juutalaisten elämä ja tuhoaminen holokaustissa, saavat oman huomionsa.

Andres Kasekamp kirjoittaa hyvin, teksti on tiivistä yleiskatsausta muttei vailla mielenkiintoisia yksityiskohtia, ja suomentaja Irina Kyllönen on tehnyt laadukkaan käännöksen. Kirja sopii niin oppikirjaksi kuin kenelle tahansa Baltian alueesta kiinnostuneelle lukijalle.


Andres Kasekamp
 Baltian historia
( A History of the Baltic States)
suom. Irina Kyllönen
Vastapaino, 2013.
349 s.

Tämä blogaus on hieman tiivistetty versio arvostelustani TaY:n Aikalainen-lehdessä (17/2013)

maanantai 2. joulukuuta 2013

Ignatius Loyola: Pyhiinvaeltajan kertomus


Ignatiuksen (1491-1556) autobiografia on hengellisen elämäkertakirjallisuuden klassikko. Jesuiittajärjestön perustaja antaa tässä "selvityksen kaikesta, mitä hänen sielussaan on tapahtunut tähän hetkeen asti." Katoliseksi kääntynyt luterilainen teologi Seppo A Teinonen käänsi teoksen suomeksi vuonna 1979.
Teinonen toteaa esipuheessa, että teksti on poikkeuksellinen elämäkerta, koska se ei sisällä muistelmia nuoruusvuosilta,kirjalla ei ole kaunokirjallisia pyrkimyksiä eikä se sisällä uteliaisuutta kutkuttavia tunnustuksia. Mutta käy niin kuin usein käy, kun vaikuttavuutta ei tavoitella, tekstistä tulee vaikuttava. Ja vaikka kirjassa esitetään keskiaikaisen ihmisen ajatusmaailmaa, hän paljastuukin hämmästyttävän moderniksi. 
Kirja on lyhyt ja aika kevytlukuinen, mutta se kestää monta lukukertaa ja aina siitä löytyy uusia asioita joihin huomio kiinnittyy. Joka lukukerralla minua viehättää kertomus siitä kuinka Ignatius oli tavannut maurin, jonka kanssa oli alkanut väitellä Neitsyt Mariasta. Ignatius järkyttyi kuullessaan maurin uskovan Jeesuksen neitseelliseen sikiämiseen, mutta ei Marian ikuiseen neitsyyteen. Väittelyn jälkeen Mauri jatkoi matkaansa, mutta Ignatiusta keskustelu jäi vaivaamaan. “Hänet valtasi mielenkuohu”. Ignatius tunsi halua etsiä mauri vielä käsiinsä ja antaa hänelle tikarinpistoja siitä hyvästä, että tämä oli puhunut Neitsyt Mariasta niin epäkunnioittavaan sävyyn. Hän oli kuitenkin epäröinyt, että pitikö hänen tehdä niin vai ei. Lopulta hän oli antanut muulinsa päättää. Muuli päätti olla lähtemättä epäkunnioittavan maurin perään, tai siis kuten Ignatius ilmaisi, Herramme tahtoi, että muuli menisi toista tietä ja niin Mauri sai pitää henkensä. 
Kohtauksessa näkyy Ignatiuksen hurskaus ja samalla hänen sotilastaustansa. Teologinakin Ignatius oli taistelija, jonka innostus pedagogiikkaan on tuottanut huomattavia tuloksia. Jesuiittojen kasvatus-, kouluttautumis- ja opetusinnon seurauksena on perustettu useita eurooppalaisia yliopistoja.Ehkä nyt on erityinen syy taas perehtyä jesuiittojen hengellisyyteen, koska meillä on kirkon historian ensimmäinen jesuiittataustainen paavi.