Sarjakuvia apostoleista

Raamatun kertomusten sovittamista sarjakuvaksi on harrastettu usein hyvin monenlaisten tekijöiden toimesta, mutta sarjakuvaharrastajana ilahduttaa kun siihen ryhtyvät tekijät, joilla on osaamista ja ymmärrystä sarjakuvasta muotona. Kuten vaikkapa suht tuoreiden albumien tekijät Jarkko Vehniäinen ja Mikael Mäkinen.

Kumpikin nojaa raamatun tarinoihin apostoleista, Vehniäisen kaksi albumia, Apostolin kyydillä ja Sandaalit sauhuten, versioivat Apostolien tekoja ja kertovat siis erityisesti Paavalista, ja Mäkisen Pietari, ihmisten kalastaja taas kertoo evankeliumien tarinoita (erityisesti Pietariin liittyviä episodeja).

Molempien tekijöiden ensisijainen lukijakuntakin on sama, kerronta on sovitettu alakouluikäisille sopivaksi, tarkoituksena on tehdä tarinat tutuiksi eli kerronta on sujuvaa ja kepeän humoristista (näitä ei siis voi suositella lukijoille joiden mielestä Raamatussa ei pidä olla Mitään Hauskaa. Ei tosin myöskään itse Raamattua...) ja teologista syväluotausta ei harrasteta.
Ei myöskään historiallista autenttisuutta: karrikointia harrastavat molemmat, Vehniäinen korostetummin (mieleen tulee aika ajoin Mauri Kunnas) ja Mäkinen vähän hillitymmin, mutta molemmat suosivat kyllä myös runsaita anakronismeja henkilöiden puheissa, eleissä ja toimissa. Näitä voivat jotkut lukijat pitää häiritsevinä, mutta toisaalta niillä saadaan hahmot tunnistettavan elävämmiksi kuin monissa patsastelevammissa sovituksissa ja näin ehkä myös tavoitetaan sitä tunnelmaa missä Raamatun kirjoja on myös aikoinaan koettu...

Autenttisuuden kannalta kiinnostava on myös Mäkisen valitsema kerrontatapa. Siinä missä Vehniäinen suosii kronologista etenemistä, Mäkisen albumissa kehystarinassa Pietari kertoo yhteisönsä lapsille tarinoita elämänsä vaiheista ja välittää myös Jeesuksen puheita ja vertauksia: kronologia rikotaan mutta samalla esitetään kouriintuntuvasti miten evankeliumit syntyivät, miten apostolit välittivät todistustaan yhteisöilleen, jotka sitten aikanaan koostivat evankeliumit.
Näin katolisesta näkökulmasta on tietysti myös vähän harmi että albumeissa sivuutetaan Raamatun kaanonin ulkopuolinen traditio, mm. Pietarin asemasta Rooman piispana...

Jarkko Vehniäinen: Apostolin kyydillä
Aikamedia 2012, 48 s.

Jarkko Vehniäinen: Sandaalit sauhuten
Aikamedia 2013, 48 s.

Mikael Mäkinen: Pietari, ihmisten kalastaja
Musta ritari 2015, 56 s.

Kirsti Ellilä - Pieni pyhiinvaellukseni I & II

Kirsti Ellilä julkaisi ensimmäisen sarjakuvavihkosen vuoden 2012 pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta samana vuonna, ja nyt sitten toisen sarjakuvan vuosien 2013 ja 2014 vaelluksista. Koska vaellus kulkee vuosittain aika samoissa merkeissä, sarjoissa on päällekkäisyyttä mutta ainahan myös uusia asioita tapahtuu ja huomaa ja käsittelytapakin hieman muuttuu.

Kovinkaan objektiivisesti en tätä voi tietenkään kommentoida kun olin myös mukana tuolla vuoden 2013 vaelluksella (olen ollut siellä myös 2010-11), olen tavannut suuren osan vihkojen henkilöistä (tekijä mukaan luettuna) ja vilahdan mahdollisesti itsekin toisen vihkon sivulla 18...


"Juoni" on näissä aika lailla samanlainen, jopa siinä määrin että jälkimmäisen vihon tapahtumat oli lomitettu yhdeksi kokonaisuudeksi: valmistaudutaan, matkustetaan kesäkuisena perjantaina Yläneelle, vaelletaan lauantaina Kankaanpäähän ja sunnuntaina sieltä Köyliönjärvelle jossa Kirkkokarilla vietetään pyhän Henrikin messu, ja lopuksi sitten suunnataan kotiin ja puidaan mitä jälkeenpäin mieleen tulee.
Ensimmäinen vihko on suoremmin dokumentaarinen, voimakkailla väreillä ja sekatekniikoilla tehtyjä tuokiokuvia ja selitystekstejä siinä missä sarjakuvaakin (dokumentin uskottavuus havaittiin kyllä korkeaksi seuraavan vuoden vaelluksella, vaeltajat kyllä tunnistivat kokemuksia ja huomioita).
Toisessa vihkossa ollaan sitten siirrytty melkein kokonaan puhtaaseen sarjakuvakerrontaan ja tapahtumia on myös hieman muokattu kertovammaksi (mm. sivun 53 keskustelu käytiin oikeasti toisaalla mutta nyt siihen saatiin mukaan myös visuaalinen idea eikä vain puhuvia päitä).
Väritys on myös muuttunut herkemmäksi, jotkut kuvat muistuttivat melkein lasimaalauksia (toki joissain kohdissa oli myös hieman vaikea saada kuvista selvää kun vaaleilla taustoilla piirrettiin valkoisilla ääriviivoilla).

Ilmeikkyys ja huumori olivat kyllä perinteiseen tapaan hyvin mukana, kuten myös omalaatuiset keskustelunpätkät, väsymys Kankaanpäähän päästessä, arveluttavat suunnistustaidot, epäilyt ja heikkoudet tai vaikka huomattavasti suurempi kiinnostus jalkojen rakkoihin kuin mitä joku Paulo Coelho olisi varmaan arvannut vastaavaan kirjaansa laittaa (mutta kun olet kävellyt 30 kilometriä niin jalkapohjan rakot nousevat erittäin korkealle kiinnostuksenkohdeasteikossa ja joka muuta väittää valehtelee). Mutta tietysti myös hyvä tunnelma, hienot ihmiset ja se "je ne sais quoi" mikä näihin pyhiinvaelluksiin parhaimmillaan liittyy.

Paljon näissä myös viittailtiin kansianvälisesti tunnetumpiin vaelluskohteisiin, Santiago de Compostelaan, Roomaan, Israeliin, Lourdesiin...ja tätä puolta Ellilä näillä sarjakuvillaan selvästi haluaakin nostaa, että täällä on myös oma kiinnostava ja omaleimainen hengellis-kulttuurinen ilmiömme ja vaikka se näyttääkin ehkä hieman kotikutoiselta niin kotikutoisuudessa on myös oma voimansa. Ja että loppujen lopuksi kuinka ihmeellistä onkaan syödä kalakeittoa demaripresidenttien valvovien silmien alla koska joku ehkä kuoli jossain 850 vuotta aikaisemmin...

(Tänä vuonna on viikonloppuvaelluksen ohella mahdollisuus myös vähän reippaampaan koko viikon matkaan Turusta Köyliöön, pitää harkita...)

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...

Kirsti Ellilä: Pyhän Birgitan perilliset

Sen kummempaan arvosteluun tästä tuoreesta sarjakuvajulkaisusta ei ehkä kannata ryhtyä kun tekijä Kirsti Ellilä on tuttu (hei Kirsti!), mutta tokihan tämä pitää esitellä (ja vähän mainostaa).

Eli kyseessä on Birgittalaissisarten ystävät ry:n julkaisema sarjakuvamuotoinen tietokirja pyhän Birgitan elämästä, Naantalin luostarin perustamisesta ja toiminnasta ja vähän myös nykyhetkestä. Taustatietoja albumin tekemisestä löytyy Fideksen haastattelusta.
76-sivuinen albumi jakautuu neljään lukuun: ensimmäisessä, pisimmässä, esitellään pyhän Birgitan elämä ja toisessa birgittalaissääntökunnan rantautuminen Suomeen ja Naantaliin. Kolmas ja neljäs luku kuvaavat luostarin toimintaa 1400-luvulla eläneen (ilmeisesti fiktiivisen, vai onko todellinen historiallinen henkilö?) toisen Birgitta-nimisen nunnan kautta: kolmas luku kuvaa kutsumusta ja neljäs elämää luostarissa. Nykypäivän turkulaiset birgittalaiset näyttäytyvät prologissa ja epilogissa.

Kirja sisältää varsin reippaan annoksen informaatiota, tasapainoillen yleisen asiallisuuden ja värikkäiden yksityiskohtien välillä (mm. 1400-luvun lääketiede sai runsaasti huomiota), ja vaikka kertojatekstiä olikin runsaasti niin ilmeikäs kuvitus kommentoi myös hyvin tapahtumia ja toi albumiin runsaasti huumoria: ei jäänyt epäselväksi että pyhä Birgitta oli yleensä varsin, no, voimakastahtoinen ja epäilemättä myös hankala (kaikella rakkaudella tietysti) ja ei se elämä luostarissakaan aina helppoa ollut vaikka kuinka olisi kutsumusta...

Kuvituksesta tuli usein mieleen aiheeseen sopivasti keskiaikainen taide, monet kuvat olisivat lähes sellaisinaan voineet sopia vanhoihin kronikoihin tai piirroksiin, ja kaunis väritys laajoilla tasaisilla väripinnoilla toi mieleen lasimaalaukset. Toisaalta karrikoitu ilmeikkyys ankkuroi tapahtumat vahvasti tähän maailmaan, mitään fotorealismia tai kiiltokuvamaisuutta ei olla tavoiteltu. On myös mukavaa että Ellilän aikaisemmissa sarjakuvissa usein ongelmana ollut tekstaus ja fontit on saatu tässä toimimaan (albumin takakannessa muuten väitetään tämän olevan Ellilän ensimmäinen sarjakuvateos, vaikka pari vuotta sitten ilmestyi kirjanen Pieni pyhiinvaellukseni).

Albumin voi hankkia vaikka täältä tai täältä.

Kirsti Ellilä: Pyhän Birgitan perilliset
Birgittalaissisarten ystävät ry 2014, 76 s.

Morvan & Buchet: Sillage 5 'J.V J..'

Jatkamme vielä sarjakuvien parissa, albumin joka teemoissaan yhdistelee aiemmin luettuja Tintti ja picaroja ja Äiti Teresaa.

Sillage on Jean David Morvanin ja Philippe Buchetin avaruusscifi-sarja josta on suomeksi ilmestynyt yhdeksän osaa. Navis, nuori nainen, on elänyt koko tähänastisen elämänsä yksin eräällä planeetalla tietämättä mitään muista ihmisistä tai juuristaan, kun suuri avaruusalussaattue Sillage, jossa on edustettuna valtava valikoima erilaisia olentoja, poimii hänet mukaansa, ja kun kyseessä on ennen aivan tuntematon rotu niin kiinnostus Navisia kohtaan on melkoinen...
Tarina on yleisellä tasolla jatkuva albumista toiseen mutta kukin albumi on myös itsenäinen kokonaisuus. Mukana on kohtalaisen paljon väkivaltaa joten ihan lasten sarjakuvaa tämä ei ole...

Koska ihmiset ovat lähes tuntemattomia, ei kristillisyyttäkään sarjasta luonnollisesti löydy tuolla nimellä mutta katolisesta näkökulmasta tutunoloisia elementtejä löytyy mm. sarjan viidennestä osasta, joka on haastavasti nimetty tuntemattomilla symboleilla (ascii-merkistössä albumi tunnetaan yleensä nimellä 'J.V J...')

Frotossit ovat kurjuudessa elävä kansa jonka ahdingolle jotkin kansan jäsenet yrittävät saada julkista huomiota mm. terrorismilla, itsemurhapommeilla ja vastaavilla, tulokset saattavat toki jäädä yhtä laihoiksi kuin poliittisemmalla toiminnallakin...
Navis törmää ongelmaan päädyttyään erään terroristiryhmän panttivangiksi, mutta tästä selvittyään tunkeutuu syvemmälle ottamaan selvää mistä on kyse. Tällöin hän kohtaa Knardian, jossa on ilmiselvästi otettu vaikutteita Kalkutan Äiti Teresasta: tämä elää frotossien keskuudessa ja tekee karitatiivista työtä slummissa, mm. soppakeittiöllä. Navis kritisoi tätä toimintaa, jos rakenteelliseen köyhyyteen ei puututa on Knardian toiminta tehotonta.

Jonkin ajan kuluttua Navis kohtaa Knardian uudestaan, toivottomana välinpitämättömyydestä, rasismista ja korruptiosta jotka pitävät huolen että rakenteelliset poliittiset ratkaisut eivät edisty. Navis on valmis tulemaan mukaan Knardian toimintaan koska vain ruohonjuuritasolla näyttää olevan mahdollista ylipäänsä saada jotain aikaan. Knardia kuitenkin (lempeästi) tyrmää ajatuksen todeten myös poliittisen toiminnan arvokkuuden, että Navis pystyy toimimaan paremmin sillä suunnalla.

Muissakin sarjan osissa puidaan kyllä yhteiskunnallisia ja moraalin ongelmia, mutta tässä osassa vokaatiot ja karitatiivinen toiminta ovat näkyvämmässä asemassa.

Hergé - Tintin seikkailut

En tässä varsinaisesti esittele Georges ”Hergé” Remin tekemää Tintti-sarjakuvaa uusille lukijoille vaan oletan hahmon olevan ainakin jollain tavalla tutun (ja viittaan myös parin viimeisen albumin juonikuvioihin tuolla alempana, eli jos on spoileriherkkä eikä ole lukenut Castafioren korut, Lento 714 tai Picarot –albumeita niin varokoon).

Tintin seikkailut ovat sarjakuvan klassikoita joiden ainakin pintapuolinen tunteminen kuuluu oikeastaan yleissivistykseen, eli jos ei ole millään tavalla tuttu niin yksiselitteisesti vinkkaan tutustumaan. Sininen Lootus, Yksisarvisen salaisuus tai Tintti Tiibetissä ovat mainioita yksittäisiä aloituskohtia.

Miksi minä nyt sitten haluan kirjoittaa Tintistä täällä? Sarjassa kun katolilaisuus tai kristinusko ei ole mitenkään selkeästi esillä (siinä missä monia muita uskontoja kyllä näkyy kun maailmalla reissataan). Toisaalta sarjan ensimmäiset osat julkaistiin katolilaisessa nuortenlehdessä Le Petit Vingtième, ja sarja on luettavissa tarkastellen teologisten hyveiden, erityisesti rakkauden, ilmenemistä.

Hahmona Tintti on suorastaan hätkähdyttävän neutraali, persoonalliset piirteet on häivytetty yleisen reippauden, oikeamielisyyden, nokkeluuden yms. piirteiden alle, korostetummat ja negatiiviset piirteet ovat muiden henkilöiden osia. Lisäksi Hergé ei päästä lukijaa missään vaiheessa Tintin ihon alle tai kuvaa tämän sisäistä elämää, kaikki kerrotaan ulkoisen toiminnan kautta (joidenkin muiden henkilöiden kuten Miloun ja kapteeni Haddockin ajatuksia päästään näkemään, kun kyseessä ovat moraaliset valinnat). Kuitenkin tekijänä Hergé pyrki jatkuvasti kehittymään ja kehittämään Tinttiä, tekijä halusi kokeilla uusia asioita ja välttää samojen juonikuvioiden loputonta varioimista (siinä määrin että hyllytti yhden puolivalmiin tarinan koska se muistutti liikaa aikaisempaa seikkailua). Tämän johdosta joihinkin Tintin persoonallisiin ja moraalisiin piirteisiin voi kiinnittää huomiota kun lukee koko sarjan kokonaisuutena, eikä se perustu vain historiallisiin muutoksiin (vaikka niillä onkin oma roolinsa), ja niissä tapahtuva kehitys on laajempaa kuin yksinkertaiset olkapäillä istuvat enkeli ja paholainen.

Hergé teki Tinttiä lähes 50 vuoden ajan, Neuvostojen maassa alkoi 1929 ja viimeinen valmis tarina Tintti ja Picarot ilmestyi 1976. Suurin osa tarinoista on itsenäisiä ja ensitutustumiseen ei kronologista luentaa voi edes suositella, koska ensimmäiset osat eivät, no, ole kovin hyviä, Hergé itse päätyi sulkemaan Neuvostojen maassa –tarinan pois kaanonista, suurin osa faneista sanoisi että viidennessä tarinassa (Sininen lootus) onnistutaan ensi kertaa kunnolla, ja monien suosikkitarinoita  ovat loppupuolen Tintti Tiibetissä tai Castafioren korut. Mutta kun sarja on tutumpi, kronologisessa järjestyksessä luettaessa voidaan kiinnittää huomioita muihinkin tasoihin kuin pintapuoliseen toimintaan.

Ensimmäisissä albumeissa Tintti on epäilemättä hyvää tarkoittava mutta todellisissa teoissaan ehkä hieman epäilyttävä. Tämä on heijastusta Hergén kerronnasta joka perustuu suurelta osin värittyneisiin huhupuheisiin ja epämiellyttäviin stereotypioihin, oltiin sitten Neuvostojen maassa, Kongossa, Yhdysvalloissa tai Lähi-Idässä. Niinpä Tintin moraalisessa hyveessä paistaa läpi alentuvuus, lähimmäisenrakkaus pysyy abstraktina käsitteenä eikä konkreettisena todellisuutena.

Mielenkiintoista ja ironista on että vaikka Tintti on myöhemminkin vähäisissä määrin julkkis, näissä ensimmäisissä tarinoissa tätä korostetaan: lehdet raportoivat kuinka suuri sankari Tintti ratkoo kaikki ongelmat ja kansa hurraa kaduilla. Tärkeää on se miltä näyttää, vaikka teoissa onkin vielä kehitettävää, tai toisaalta teot vaativat selkeän palkkion ihailun muodossa.

Erityisen paljon on kritisoitu Tintin seikkailuja Belgian Kongossa, missä stereotypia, rasismi ja kolonialismi kukoistavat, ja historiallisestihan Belgian Kongo ei ollut mikään ihmisoikeuksien mallimaa. Hergé on myöhemmin todennut tarinan edustavan lähinnä naivia tietämättömyyttä, ja sellaisena se on toki kiinnostava dokumentti aikalaissuhtautumisesta kolonialismiin, millaiseen ajatteluun tämä historiallinen vaihe perustui (siitä voi toki keskustella tarvitseeko lasten tätä nimenomaista tarinaa lukea, aikuiselle lukijalle historiallisessa kontekstissa sillä on ansionsa).

Murroshetki Tintin seikkailuissa on viides albumi Sininen Lootus (joka on väljästi jatkoa Faaraon sikareille, mutta toimii myös yksinään). Kun Hergé alkoi suunnitella Kiinaan sijoittuvaa seikkailua, isä Léon Gosset suositteli tätä tutustumaan maahan ja kiinalaisiin hieman paremmin eikä rajoittua vain sensationalistisiin stereotypioihin. Hergé tapasi joitain Belgiassa asuvia kiinalaisia opiskelijoita, ja samalla myös Tintti tutustui paremmin paikallisiin ihmisiin. Tsang-poika ja Wongin perhe tulevat todellisemmiksi ihmisiksi joita Tintti haluaa auttaa, tällä kertaa enemmän aidosta lähimmäisenrakkaudesta kuin jostain abstraktista hyvyydestä, valkoisen miehen taakasta tai oman maineen kohottamisesta.

Tästä alkaa Tintin seikkailujen toinen vaihe, Tintti on suuri seikkailija joka on myös aidosti positiivinen hahmo. Mukaan tulee myös ystäviä kuten kapteeni Haddock ja professori Tuhatkauno, jotka ovat hahmoina hyvin värikkäitä ja lukijan kannalta ehkä kiinnostavampia kuin neutraali päähenkilö, mutta jotka epäilemättä olisivat ystävinä usein hieman rasittavia...Tintin kärsivällisyys ystäviään kohtaan ei kuitenkaan horju.

Tämä on kaikin puolin laajenemisen aikaa, joskin alkuvaiheessa nähtyä julkista ihailua näkyy vähemmän, seikkailu ja hyvä lopputulos ovat tarpeeksi suuri palkkio itsessään. Vaelletaan pitkin poikin maalla ja merellä, ja tämä seikkailuvaihe jatkuu suunnilleen niin pitkälle kuin pääosin realistisessa tarinassa voidaan mennä, eli matkaan Kuun kamaralle ja takaisin.

Kuumatkan jälkeisessä kolmannessa vaiheessa aletaan kääntyä sisäänpäin, seikkailut muuttuvat entistä kompleksisemmiksi ja koko ”seikkailun” käsite kyseenalaistetaan. Keskiöön nousee enemmän Tintin henkinen kehittyminen, vaikka se käsitelläänkin suurimmaksi osaksi rivien välissä ja toiminnan kautta. Kolmannessa vaiheessa hyveiden palkkiot ovat entistä epämääräisempiä ja seurauksena on henkinen kriisi, josta ehkä kuitenkin on ulospääsy...

Tämän vaiheen ensimmäisissä tarinoissa, Tuhatkaunon tapaus ja Seikkailu Punaisella merellä ollaan vielä aikaisempien tarinoiden linjoilla ja aiempien tarinoiden sivuhenkilöitä on keskeisessä roolissa näissäkin. Vaikka tälläkin kertaa ongelmat ratkaistaan, näissä tuodaan paljon selvemmin ilmi taustalla vaikuttavat kylmä sota ja ihmiskauppa, tapahtumat ovat vain osa suurempaa kokonaisuutta jota ei belgialainen lehtimies noin vain selvitäkään.

Tintti Tiibetissä –albumissa ongelmat muuttuvat entistä henkilökohtaisemmiksi: Tintti lähtee etsimään kadonnutta ystäväänsä Tsangia, johon tutustuttiin aikoinaan Sinisessä Lootuksessa. Tällä kertaa seikkailussa ei ole mukana mitään poliittisia kriisejä, ei rikollisia juonia tai muuta sellaista, seikkailu keskittyy yhteen henkilöön toisella puolella maailmaa, henkilöön joka ei luultavasti ole edes elossa. Tässä tarinassa joudutaan hylkäämään myös tiukan järkiperäinen ajattelu, Tinttiä ajaa pelkkä aavistus ja muitakin tiukan materialistiseen maailmankuvaan sopimattomia tapahtumia sattuu...

Castafioren koruissa siirrytään jo mystiikan piiriin. Kyseisessä tarinassa kun ei enää poistuta kotoa ja ”mitään ei tapahdu”, kuitenkin tästäkin on saatu punottua seikkailu: tärkeää ei ole enää mitä tapahtuu vaan miten maailma koetaan, elämää ei eletä vain tuolla ulkona maailmalla vaan myös (tai ennen kaikkea?) sisäisesti.

Kaksi viimeistä albumia, Lento 714 ja Tintti ja Picarot, ovat taas paluuta ulkoiseen seikkailuun mutta edellisten tarinoiden jälkeen näissä nousee esille henkinen kriisi, ja moni lukija ei näitä enää niin suuresti arvostakaan.  Lento 714:ssa korostuu eri henkilöiden moraalinen ambivalenttius, tarinan vastapoolit Carreidas ja Rastapopoulos ovat molemmat ahneita ja korruptoituneita ja ”oikea” puoli jolla tehdä ”hyvää” on erittäin kyseenalainen, ja kyseisen seikkailun avoin loppu ei kunnolla tyydytä edes lukijaa. Hyve ei johda mihinkään.

Picarot-seikkailun alussa Tintti käyttäytyykin hyvin erikoisesti. Maailmalla kuohuu taas, eteläamerikkalaisessa maassa puuhataan vallankumouksia, ystävät ovat hengenvaarassa ja päähenkilömme suorastaan haastetaan toimimaan, mutta Tinttiä ei kiinnosta. Se on ansa, ei toimi, toivotonta ja turhaa. Rohkea ja oikeudenmukainen sankarimme on vajonnut acediaan, välinpitämättömyyteen ja tällä kertaa toimeen tarttuu kapteeni Haddock, joka on ollut moraalisesti kompastelevampi vaikka toki aina oikeamielinen hänkin. Tinttikin päätyy pian muuttamaan kantaansa ja osallistumaan palatsivallankumoukseen kunhan se tapahtuu suhteellisen rauhanomaisesti ja verettömästi. Mielenmuutosta ei sen kummemmin käsitellä, Hergé ei kuvaa sisäisiä ajatuksia ja koko muutos tapahtuu poissa näkyvistä kun tarina seuraa kapteeni Haddockia, mutta se tapahtuu.

Jotkut lukijat pitävät Picaroiden loppua hyvin kyynisenä, siinä kun alleviivataan että vaikka valta vaihtuu niin tavallisen kansan elämässä ei muutosta tapahdu, köyhät ovat yhä samoissa slummeissa.

Toisaalta tämä oli jo arvattavissa, siihen koko tarinasarja on edennyt: toimenpiteet eivät välttämättä tuokaan ravistelevia muutoksia, maanpäällistä paratiisia ei saavuteta poliittisilla tempauksilla ja kansa ei enää hurraa kaduilla (toisin kuin sarjan ensimmäisissä albumeissa). Siitä huolimatta Tintti on päättänyt toimia edes vähäisessä määrin, pitää huolta että se mitä tapahtuu voisi tapahtua edes mahdollisimman väkivallattomasti ja oikeudenmukaisesti, se on silti parempi kuin vetäytyä passivisuuteen. Hyveet ovat aktiivisia ja ne nähdään arvokkaina itsessään eikä pelkästään materiaalisen mittarien tai ”hyvän lopputuloksen” valossa, koska joskus niitä ei tule.

Tintti on kypsynyt matkan varrella, mutta varsinaista jatkoa sarja ei enää saanut: Aakkostaide-tarinasta on julkaistu luonnoksia Hergén kuoleman jälkeen mutta on hyvin epävarmaa millaiseksi se loppujenlopuksi olisi muodostunut.

Lewis Helfand & Sachin Nagar: Mother Teresa, Angel of the Slums

 
Tällainen osui käteen kirjaston sarjishyllyllä joten pitihän tätä vilkaista: sarjakuvamuotoinen elämäkerta autuaasta Teresa Kalkuttalaisesta ja Rakkauden lähetyssisarten perustamisesta.

Intialaisella kustantamolla on näköjään isompikin sarja elämäkertasarjiksia (mm. Martin Luther King, Abraham Lincoln, Nelson Mandela...Steve Jobs?) ja vastaavia olen nähnyt muiltakin kustantajilta, joitain jopa lukenut.
Ja tämä on kyllä monella tapaa lajin tyypillinen edustaja: mukavan kompaktissa ja helppolukuisessa muodossa esitellään päähenkilön elämänkaaren pääpiirteet menemättä kovin syvälle mihinkään suuntaan (niin tarkempaan henkilöfilosofiaan kuin tiettyä kiiltokuvamaisuutta horjuttavaan kritiikkiinkään) eli ennalta tuntemattomiin aiheisiin saa pohjatiedot mutta jos aihe enemmän kiinnostaa pitää jatkaa muualle.

Ja taiteellisellakin puolella sorrutaan yleiseen ongelmaan: kirjoittaja Helfand on laittanut runsaasti tekstiä ja piirtäjä Nagar on sitten laatinut siihen tekstiin liittyvät kuvat, joista ei kuitenkaan tule oikein mitään lisäarvoa, lähes kaikki on kerrottu tekstinä ja sarjakuva kerrontamuotona on pahasti hakusessa. Nagarin ajoittain varsin tyylittelevää kuvitusta, todennäköisesti suurelta osin valokuviin perustuvaa, katseli ihan mielellään mutta vähän irralliseksi se usein jäi.

(Klikkaamalla saa isommaksi ja tekstistäkin ehkä selvää)

Mutta kun en ollut aiemmin Äiti Teresan elämänhistoriaan sen kummemmin tutustunut niin tämä oli ihan sopiva infopaketti aiheesta.

Mother Teresa, Angel of the Slums
Campfire / Kalyani Navyug Media PVT Ltd 2013, 86 s