keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Hergé - Tintin seikkailut




En tässä varsinaisesti esittele Georges ”Hergé” Remin tekemää Tintti-sarjakuvaa uusille lukijoille vaan oletan hahmon olevan ainakin jollain tavalla tutun (ja viittaan myös parin viimeisen albumin juonikuvioihin tuolla alempana, eli jos on spoileriherkkä eikä ole lukenut Castafioren korut, Lento 714 tai Picarot –albumeita niin varokoon).
Tintin seikkailut ovat sarjakuvan klassikoita joiden ainakin pintapuolinen tunteminen kuuluu oikeastaan yleissivistykseen, eli jos ei ole millään tavalla tuttu niin yksiselitteisesti vinkkaan tutustumaan. Sininen Lootus, Yksisarvisen salaisuus tai Tintti Tiibetissä ovat mainioita yksittäisiä aloituskohtia.

Miksi minä nyt sitten haluan kirjoittaa Tintistä täällä? Sarjassa kun katolilaisuus tai kristinusko ei ole mitenkään selkeästi esillä (siinä missä monia muita uskontoja kyllä näkyy kun maailmalla reissataan). Toisaalta sarjan ensimmäiset osat julkaistiin katolilaisessa nuortenlehdessä Le Petit Vingtième, ja sarja on luettavissa tarkastellen teologisten hyveiden, erityisesti rakkauden, ilmenemistä.

Hahmona Tintti on suorastaan hätkähdyttävän neutraali, persoonalliset piirteet on häivytetty yleisen reippauden, oikeamielisyyden, nokkeluuden yms. piirteiden alle, korostetummat ja negatiiviset piirteet ovat muiden henkilöiden osia. Lisäksi Hergé ei päästä lukijaa missään vaiheessa Tintin ihon alle tai kuvaa tämän sisäistä elämää, kaikki kerrotaan ulkoisen toiminnan kautta (joidenkin muiden henkilöiden kuten Miloun ja kapteeni Haddockin ajatuksia päästään näkemään, kun kyseessä ovat moraaliset valinnat). Kuitenkin tekijänä Hergé pyrki jatkuvasti kehittymään ja kehittämään Tinttiä, tekijä halusi kokeilla uusia asioita ja välttää samojen juonikuvioiden loputonta varioimista (siinä määrin että hyllytti yhden puolivalmiin tarinan koska se muistutti liikaa aikaisempaa seikkailua). Tämän johdosta joihinkin Tintin persoonallisiin ja moraalisiin piirteisiin voi kiinnittää huomiota kun lukee koko sarjan kokonaisuutena, eikä se perustu vain historiallisiin muutoksiin (vaikka niillä onkin oma roolinsa), ja niissä tapahtuva kehitys on laajempaa kuin yksinkertaiset olkapäillä istuvat enkeli ja paholainen.


Hergé teki Tinttiä lähes 50 vuoden ajan, Neuvostojen maassa alkoi 1929 ja viimeinen valmis tarina Tintti ja Picarot ilmestyi 1976. Suurin osa tarinoista on itsenäisiä ja ensitutustumiseen ei kronologista luentaa voi edes suositella, koska ensimmäiset osat eivät, no, ole kovin hyviä, Hergé itse päätyi sulkemaan Neuvostojen maassa –tarinan pois kaanonista, suurin osa faneista sanoisi että viidennessä tarinassa (Sininen lootus) onnistutaan ensi kertaa kunnolla, ja monien suosikkitarinoita  ovat loppupuolen Tintti Tiibetissä tai Castafioren korut. Mutta kun sarja on tutumpi, kronologisessa järjestyksessä luettaessa voidaan kiinnittää huomioita muihinkin tasoihin kuin pintapuoliseen toimintaan.

Ensimmäisissä albumeissa Tintti on epäilemättä hyvää tarkoittava mutta todellisissa teoissaan ehkä hieman epäilyttävä. Tämä on heijastusta Hergén kerronnasta joka perustuu suurelta osin värittyneisiin huhupuheisiin ja epämiellyttäviin stereotypioihin, oltiin sitten Neuvostojen maassa, Kongossa, Yhdysvalloissa tai Lähi-Idässä. Niinpä Tintin moraalisessa hyveessä paistaa läpi alentuvuus, lähimmäisenrakkaus pysyy abstraktina käsitteenä eikä konkreettisena todellisuutena.

Mielenkiintoista ja ironista on että vaikka Tintti on myöhemminkin vähäisissä määrin julkkis, näissä ensimmäisissä tarinoissa tätä korostetaan: lehdet raportoivat kuinka suuri sankari Tintti ratkoo kaikki ongelmat ja kansa hurraa kaduilla. Tärkeää on se miltä näyttää, vaikka teoissa onkin vielä kehitettävää, tai toisaalta teot vaativat selkeän palkkion ihailun muodossa.

Erityisen paljon on kritisoitu Tintin seikkailuja Belgian Kongossa, missä stereotypia, rasismi ja kolonialismi kukoistavat, ja historiallisestihan Belgian Kongo ei ollut mikään ihmisoikeuksien mallimaa. Hergé on myöhemmin todennut tarinan edustavan lähinnä naivia tietämättömyyttä, ja sellaisena se on toki kiinnostava dokumentti aikalaissuhtautumisesta kolonialismiin, millaiseen ajatteluun tämä historiallinen vaihe perustui (siitä voi toki keskustella tarvitseeko lasten tätä nimenomaista tarinaa lukea, aikuiselle lukijalle historiallisessa kontekstissa sillä on ansionsa).

Murroshetki Tintin seikkailuissa on viides albumi Sininen Lootus (joka on väljästi jatkoa Faaraon sikareille, mutta toimii myös yksinään). Kun Hergé alkoi suunnitella Kiinaan sijoittuvaa seikkailua, isä Léon Gosset suositteli tätä tutustumaan maahan ja kiinalaisiin hieman paremmin eikä rajoittua vain sensationalistisiin stereotypioihin. Hergé tapasi joitain Belgiassa asuvia kiinalaisia opiskelijoita, ja samalla myös Tintti tutustui paremmin paikallisiin ihmisiin. Tsang-poika ja Wongin perhe tulevat todellisemmiksi ihmisiksi joita Tintti haluaa auttaa, tällä kertaa enemmän aidosta lähimmäisenrakkaudesta kuin jostain abstraktista hyvyydestä, valkoisen miehen taakasta tai oman maineen kohottamisesta.

Tästä alkaa Tintin seikkailujen toinen vaihe, Tintti on suuri seikkailija joka on myös aidosti positiivinen hahmo. Mukaan tulee myös ystäviä kuten kapteeni Haddock ja professori Tuhatkauno, jotka ovat hahmoina hyvin värikkäitä ja lukijan kannalta ehkä kiinnostavampia kuin neutraali päähenkilö, mutta jotka epäilemättä olisivat ystävinä usein hieman rasittavia...Tintin kärsivällisyys ystäviään kohtaan ei kuitenkaan horju.

Tämä on kaikin puolin laajenemisen aikaa, joskin alkuvaiheessa nähtyä julkista ihailua näkyy vähemmän, seikkailu ja hyvä lopputulos ovat tarpeeksi suuri palkkio itsessään. Vaelletaan pitkin poikin maalla ja merellä, ja tämä seikkailuvaihe jatkuu suunnilleen niin pitkälle kuin pääosin realistisessa tarinassa voidaan mennä, eli matkaan Kuun kamaralle ja takaisin.

Kuumatkan jälkeisessä kolmannessa vaiheessa aletaan kääntyä sisäänpäin, seikkailut muuttuvat entistä kompleksisemmiksi ja koko ”seikkailun” käsite kyseenalaistetaan. Keskiöön nousee enemmän Tintin henkinen kehittyminen, vaikka se käsitelläänkin suurimmaksi osaksi rivien välissä ja toiminnan kautta. Kolmannessa vaiheessa hyveiden palkkiot ovat entistä epämääräisempiä ja seurauksena on henkinen kriisi, josta ehkä kuitenkin on ulospääsy...

Tämän vaiheen ensimmäisissä tarinoissa, Tuhatkaunon tapaus ja Seikkailu Punaisella merellä ollaan vielä aikaisempien tarinoiden linjoilla ja aiempien tarinoiden sivuhenkilöitä on keskeisessä roolissa näissäkin. Vaikka tälläkin kertaa ongelmat ratkaistaan, näissä tuodaan paljon selvemmin ilmi taustalla vaikuttavat kylmä sota ja ihmiskauppa, tapahtumat ovat vain osa suurempaa kokonaisuutta jota ei belgialainen lehtimies noin vain selvitäkään.

Tintti Tiibetissä –albumissa ongelmat muuttuvat entistä henkilökohtaisemmiksi: Tintti lähtee etsimään kadonnutta ystäväänsä Tsangia, johon tutustuttiin aikoinaan Sinisessä Lootuksessa. Tällä kertaa seikkailussa ei ole mukana mitään poliittisia kriisejä, ei rikollisia juonia tai muuta sellaista, seikkailu keskittyy yhteen henkilöön toisella puolella maailmaa, henkilöön joka ei luultavasti ole edes elossa. Tässä tarinassa joudutaan hylkäämään myös tiukan järkiperäinen ajattelu, Tinttiä ajaa pelkkä aavistus ja muitakin tiukan materialistiseen maailmankuvaan sopimattomia tapahtumia sattuu...

Castafioren koruissa siirrytään jo mystiikan piiriin. Kyseisessä tarinassa kun ei enää poistuta kotoa ja ”mitään ei tapahdu”, kuitenkin tästäkin on saatu punottua seikkailu: tärkeää ei ole enää mitä tapahtuu vaan miten maailma koetaan, elämää ei eletä vain tuolla ulkona maailmalla vaan myös (tai ennen kaikkea?) sisäisesti.

Kaksi viimeistä albumia, Lento 714 ja Tintti ja Picarot, ovat taas paluuta ulkoiseen seikkailuun mutta edellisten tarinoiden jälkeen näissä nousee esille henkinen kriisi, ja moni lukija ei näitä enää niin suuresti arvostakaan.  Lento 714:ssa korostuu eri henkilöiden moraalinen ambivalenttius, tarinan vastapoolit Carreidas ja Rastapopoulos ovat molemmat ahneita ja korruptoituneita ja ”oikea” puoli jolla tehdä ”hyvää” on erittäin kyseenalainen, ja kyseisen seikkailun avoin loppu ei kunnolla tyydytä edes lukijaa. Hyve ei johda mihinkään.

Picarot-seikkailun alussa Tintti käyttäytyykin hyvin erikoisesti. Maailmalla kuohuu taas, eteläamerikkalaisessa maassa puuhataan vallankumouksia, ystävät ovat hengenvaarassa ja päähenkilömme suorastaan haastetaan toimimaan, mutta Tinttiä ei kiinnosta. Se on ansa, ei toimi, toivotonta ja turhaa. Rohkea ja oikeudenmukainen sankarimme on vajonnut acediaan, välinpitämättömyyteen ja tällä kertaa toimeen tarttuu kapteeni Haddock, joka on ollut moraalisesti kompastelevampi vaikka toki aina oikeamielinen hänkin. Tinttikin päätyy pian muuttamaan kantaansa ja osallistumaan palatsivallankumoukseen kunhan se tapahtuu suhteellisen rauhanomaisesti ja verettömästi. Mielenmuutosta ei sen kummemmin käsitellä, Hergé ei kuvaa sisäisiä ajatuksia ja koko muutos tapahtuu poissa näkyvistä kun tarina seuraa kapteeni Haddockia, mutta se tapahtuu.

Jotkut lukijat pitävät Picaroiden loppua hyvin kyynisenä, siinä kun alleviivataan että vaikka valta vaihtuu niin tavallisen kansan elämässä ei muutosta tapahdu, köyhät ovat yhä samoissa slummeissa.
Toisaalta tämä oli jo arvattavissa, siihen koko tarinasarja on edennyt: toimenpiteet eivät välttämättä tuokaan ravistelevia muutoksia, maanpäällistä paratiisia ei saavuteta poliittisilla tempauksilla ja kansa ei enää hurraa kaduilla (toisin kuin sarjan ensimmäisissä albumeissa). Siitä huolimatta Tintti on päättänyt toimia edes vähäisessä määrin, pitää huolta että se mitä tapahtuu voisi tapahtua edes mahdollisimman väkivallattomasti ja oikeudenmukaisesti, se on silti parempi kuin vetäytyä passivisuuteen. Hyveet ovat aktiivisia ja ne nähdään arvokkaina itsessään eikä pelkästään materiaalisen mittarien tai ”hyvän lopputuloksen” valossa, koska joskus niitä ei tule.

Tintti on kypsynyt matkan varrella, mutta varsinaista jatkoa sarja ei enää saanut: Aakkostaide-tarinasta on julkaistu luonnoksia Hergén kuoleman jälkeen mutta on hyvin epävarmaa millaiseksi se loppujenlopuksi olisi muodostunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti