François Mauriac - Pyhä suudelma

Pyhä suudelma (alkukielellä Le baiser au lépreux, suudelma lepraiselle?) on François Mauriacin pienoisromaani, ja ensimmäinen suurempaa huomiota saanut teoksensa. Se sisältääkin aiemmista lukemistani Mauriacin kirjoista (Täydellisyyden kudos, Myrkyttäjätär ja Käärmesolmu) tuttuja piirteitä, eli varsin kitkeriä perhekuvauksia, yhteisön ja porvarillisen elämäntavan asettamia paineita sekä myös kristillistä eetosta, usein mysteerinä näyttäytyen.

Kirja kertoo järjestetystä avioliitosta jonka osapuolina ovat Jean Péloueyre, varakkaan perheen heikko ja syrjäänvetäytyvä poika joka on hyvin tietoinen ja häpeilevä heikkoudestaan ja epämiellyttävyydestään, ja Noémi d'Artiailh, seudun verevä kaunotar hyvästä perheestä joka on kuitenkin joutunut taloudellisiin ongelmiin...seudun kirkkoherra lähtee organisoimaan avioliittoa joka on vanhemmille mieluinen ja ulkoisesti kaikin puolin edullinen, vaikka kylällä arvellaankin onnettomuutta.
Jean ja Noémi, nöyrinä ja hyveellisinä, solmivat siis avioliiton joka ei kuitenkaan tuota onnea kummallekaan, Noémi kipuilee kun toisaalta haluaa kovasti olla hyvä ja rakastava vaimo mutta ei kykene pääsemään ylitse syvää vastenmielisyyttään jota tuntee miestään kohtaan, ja Jean taas kärsii omaa häpeäänsä ja tuskaa jota tuottaa vaimolleen...ja lopulta kysymys on siitä millaista elämää voi elää, mikä on pyhyyden ja kärsimyksen taakka joka ihmisen päälle voidaan sälyttää.

Lyhyydestään huolimatta painava kirja, joskin taidan kuitenkin lopulta pitää Täydellisyyden kudosta ja Käärmesolmua parempina (ei vähiten sen vuoksi että niissä päästiin paremmin käsittelemään parannuksen ja pelastuksen teemoja).

François Mauriac: Pyhä suudelma (Le baiser au lépreux, 1922)
Suom. Arvi Nuormaa
WSOY 1952, 75 s.

Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Luin tämän Mauriacin kirjan englanniksi mutta huomasin sittemmin että kirja on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Täydellisyyden kudos (vuonna 1944 eli ei ehkä nykyään kauhean helposti löydettävä kirja). Englanninkielinen nimi on lähempänä alkuperäistä (La pharisienne), suomalainen vähän viitteellisempi.

Kirjan kertoja, Louis Pian, kertoo takautumana teini-iässään sattuneesta tapahtumasarjasta, hivenen villistä koulutoveristaan Mirbelistä ja tämän rakkaudesta Louisin sisareen Micheleen, Mirbelin epäilyttävän vapaamielisestä opettajasta isä Calousta, Louisin opettajasta Puybaraudista joka jättää pappeuden mennäkseen naimisiin, Louisin isästä ja erityisesti kirjan nimihenkilöstä, äitipuolesta Brigitte Pianista. Brigitte on hurskas ja arvostettu nainen joka on omistautunut hyville asioille, seurakunnalle, hyväntekeväisyyslaitoksille ja monelle muulle asialle ja joka katsoo asiakseen sotkeentua kaikkiin asioihin ja hoitaa ne kuten itse parhaaksi näkee, juonitellen ja kiristäen jos tarve tulee.

Brigitte Pianin tekopyhyyttä tasapainottaa jonkin verran järjen ääni isä Calou, maltillinen ja tolkun ihminen mutta myös heikko ja ymmärtämätön kaikkia ihmiselämän piirteitä kohtaan kun taas kertoja Louis pysyy etäisenä, passiivisena ja hieman kyynisenä tarkkailijana, kriittisenä myös itseään kohtaan.

Kaikesta huolimatta Brigitte Piania ei esitetä minään parodiana vaan varsin todellisena ihmisenä kuten kaikki muutkin, toki ilmeisine heikkouksineen mutta myös ymmärryksellä ja hyvät puolensa, silloin kun sellaisia oli, myös esiin nostaen. Tämä ehkä selittää lievän hämmästykseni siitä kuinka vähän Brigitte esiintyikään kirjan alkupuoliskolla, muiden henkilöiden teot ja elämä oli esillä ja Brigitte vain taustalla vaikuttajana, mutta keskeisempi rooli olisi varmaankin tehnyt tästä parodisemman kirjan ja se ei selvästikään ollut tarkoitus; Brigitte nousee kunnolla keskiöön vasta kirjan loppupuolella heräävässä tajuamisessaan että on "kalkittu hauta".

Olen nobelisti Mauriacilta lukenut aiemmin tunnetuimman teoksensa Käärmesolmu, ja tässä oli hieman samoja aiheita, ymmärryksellä kuvattuja realistisen epämiellyttäviä henkilöitä jotka joutuvat itsereflektiossa punnitsemaan parannuksen mahdollisuutta.

Brigitte Pian was no sooner in the street than she turned what remained of her anger against herself. How could she so utterly have lost control of her temper? What would the Puybarauds think? They did not, as she did, see her perfections from within, nor could they measure the height, breadth and depth of her virtue. They would judge her in the light of an outburst which, if the truth were told, had made her feel thoroughly ashamed. 

A Woman of the Pharisees (La pharisienne 1941)
Engl. Gerard Hopkins (1946)
Penguin Modern Classics 1988, 203 s.

Täydellisyyden kudos
Suom. Anna-Liisa Sohlberg
Otava 1944, 270 s.

Graham Greene: Voima ja kunnia

Graham Greenen Voima ja kunnia sijoittuu vallankumoukselliseen antikatoliseen Meksikoon, jossa eräässä osavaltiossa katolisuus on tyyten kiellettyä ja tukahdutetaan teloituksin. Tosielämän esikuvana on diktatorisen kuvernööri Tomas Gárrido Canabalin johtama Tabasco 1920-1924 ja 1930-1934. Kirjan päähenkilö on takaa - ajettu pappi, valtion viimeinen joka ei ole antautunut viranomaisille kuten pääkaupungissa yleisen pilkan kohteena oleva padre José tai paennut maasta kuten piispa.

Mutta tämä vastarintahenkinen pappi on vain varjo entisestään ja se myös suojaa häntä.

Viranomaisilla on hänestä vain yksi lehtikuva, jossa hän itsetyytyväisenä leipäpappina poseeraa seurakunnan silmäätekevien ja vahvistuksen sakramentin saaneiden tyttöjen keskellä. Nykyisessä olomuodossaan pappi on rähjäinen kulkuri, jonka alituinen pelko on alkoholisoinut ja johtanut jopa selibaatttilupauksen rikkomiseen maalaisvaimo Marian kanssa, minkä seurauksena hän on nyt tyttären isä. Pappi käy kierrellessään maalaiskyliä ja kaupunkeja ja tekee mielessään tilitystään elämästään ja uskostaan äärimmäisissä olosuhteissa. Hän tuntee olevansa kadotettu, mutta toisaalta hän tuntee myös lähimmäisenrakkautta joka aikanaan pappisviran arvostettuna hoitajana ei tuntenut. Ja velvollisuus ajaa häntä jakamaan sakramenttia, vaikka hän tuntee kiusauksen paeta.

Pappi kohtaa oman Juudaksensa malariankeltaisessa mestitsissä, kurjassa köyhimyksessä joka haluaa hieman ansaita. Papin pahin vihollinen on nuori luutnantti, peonin poika joka on valmis tappamaan tuhotakseen kansaa huijaavien pappien ”taikauskon”.Hän keksii pirullisen tavan saalistaa pappia ottamalla tätä suojelleista kylistä panttivankeja. Mutta pappi huomaa, ettei luutnantti ole paha mies. Hän tekee julmuuksia vain ” aatteensa välttämättömyydestä”, ja on tuleva täyttämään myötätuntoisesti papin viimeisen tahdon. En halua paljastaa tämän kirjan monia juonenkäänteitä, mutta papin kohtalo on alusta asti selvä. Hän ei pidä itseään marttyyriksi kelpaavana, mutta on valmis valitsemaan tuon väistämättömän kohtalon kun hänen velvollisuudentuntoonsa pappina vedotaan.

Jopa Academia Commersialin omistajan hurskas rouva, joka salaa piilottelee pappeja, on valmis myöntämään että hänen ”viinapapiksi” kutsumansa hengenmies muuttuu teloituksensa myötä marttyyriksi ja liki pyhäksi. Hänen teini-ikäiseen poikaansa tapaus vaikuttaa dramaattisesti. Vastoin tapojaan hän suutelee talosta suojaa hakevaa uutta pappia kädelle.

Mainittujen henkilöiden ohella kirjassa kohtaamme monia muita henkilöhahmoja: paikallisia kuten korruptoitunut poliisipäällikkö Jefen, brittiläisen hammaslääkärin herra Tenchin,, luterilaiset saksalaiset maanomistajasisarukset Lehrit, amerikkalaisen banaaniyhtiön miehen Fellowsin vaimoineen ja heidän perheestään vastuuta kantavan 13-vuotiaaan Coral-tyttärensä- ja intiaanit. Intiaanit, ”kivikautinen heimo”, on läsnä kirjassa paikoin voimakkaastikin mutta he jäävät papille ja muille päähenkilöille vieraiksi ja nimettömiksi. Tässä kohden näkyy selvästi Greenen herkkyys yhteiskunnalliselle sorrolle ja syrjinnälle. Myös Meksikon trooppinen ilmanala, maantiede ja luonto ovat tärkeä osa romaania.

  Voima ja Kunnia ei ole tummista sävyistään huolimatta synkkä tai ahdistava kirja, sitä valaisee jumalaisen armon ajatus.

Brittiläinen Graham Greene(1904-1991) on yksi 1900-luvun luetuimpia ja filmatisoiduimpia kirjailijoita. Hän itse jakoi tuotantonsa viihteeseen ( rikos- ja jännitysromaanit) ja vakavampaan kirjallisuuteen. Jälkimmäisiin kuuluu Voima ja Kunnia, joka sai ilmestyessään 1940 hyvän vastaanoton. Romaani on ensimmäinen niistä kolmesta teoksista, jotka toivat kirjailijalle katolisen kirjailijan maineen. Kaksi muuta ovat The Heart of the Matter (1948, ruotsiksi Hjärtpunkten, 1978), The End of Affair (1951, suomeksi Jutun loppu, 1952). Greeneä on verrattu ranskalaisiin Georges Bernanosiin ja François Mauriaciin. Hän itse ei ollut katolisen kirjailijan maineesta innostunut vaan halusi mieluimmin olla kirjailija, joka nyt vain sattuu olemaan katolilainen. Mutta maineelle on hyvät perusteet, sillä Graham Greene kirjoittaa syvästi synnistä ja jumalallisesta armosta.

 Mutta oikeaoppisuutta Greeneltä lienee turha hakea, hänellä on ollut katolilaisten keskuudessa myötämielisten arvioijien ohella myös kovia kriitikoita. On sanottu, että Greenen teoksissa synti on läsnä kaikkialla. Pyrkimys toimintaan vailla syntiä näyttää tuomitulta epäonnistumaan eikä se edes ollut keskeistä pyhittymisessä. Katolinen kollega ja ystävä Evelyn Waugh kutsui Greeneä jopa Miguel de Molinosin ym. kvietistisen harhaopin elvyttäjäksi. Teologi Hans Urs von Balthasar piti Greeneä synnin mystifioijana. Onko näin? Tästä jokainen lukija voi vetää omat johtopäätöksensä.

Graham Greene: Voima ja Kunnia

( The Power And The Glory)
Suom. Tauno Tainio
Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki 1980, 3.painos. 246 s.