Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta

 

Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa vietettiin tänä vuonna, mutta näiden sijaan päädyinkin lukemaan hieman myöhempää espanjalaisen kultakauden näytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara). Calderón oli paitsi kirjailija myös pappi, ja näytelmätuotannostaan löytyy runsaasti selkeän uskonnollisia mysteerinäytelmiä (autos sacramentales) mutta myös tässä, tunnetuimmassa teoksessaan, on luettavissa teologis-eettis-filosofisia teemoja.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...(myöhemmät juonenkäänteet mainitaan alempana, spoileriherkät varokoot)

Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.

Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.

Teoksen nimi paljastaa jo keskeisen teeman, unen ja toden eron jota ei aina ole niin helppo huomata. Kun maanpäällistä elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, se tosiaan on hieman kuin unta, katoavainen jakso josta herätään oikeaan todellisuuteen mutta samalla myös koetus, mitä unessa tapahtuu on merkityksellistä ja vaikuttaa myös siihen missä ollaan kun unesta herätään: vaikka kokemukset ovatkin väliaikaisia ja haihtuvia niin silti ei kannata tehdä mitä tahansa vaan mieluummin toimia oikein ja hyvin. Segismundo on ensimmäisellä kerralla tuhoisa ja vahingollinen, mutta kun hänet toisen kerran vapautetaan vankilasta, suhtautuu hän elämään kuin unena, toimien ikuinen todellisuus mielessä ja menettelee nyt paljon tolkullisemmin ja viisaammin.

Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista. Astrologia ja muut ennustusmuodot saavat osan kritiikistä mutta piikki lienee kohdistettu myös predestinaatioon nojaaviin protestantteihin kuten kalvinismiin.

Pedro Calderón de la Barca: Elämä on unta (La vida es sueño 1635)
Suom. Helvi Vasara 1953
Toinen painos, WSOY 2000, 117 s.