"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."
Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa: Econ Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin tapaan selkeästä juonirakenteesta huolimatta kyse on enemmän ideoista kuin henkilöistä tai historiallisista miljööstä, Waltarin historiallisissa kirjoissa taas on samaa tunnelmaa ja pyrkimystä nähdä herooisuuden pintakiillon läpi.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...
Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."
Vaikka kirja keskittyykin muslimien välisiin välienselvittelyihin, Bartol kirjoitti kuitenkin omalle ajalleen ja kristitylle yleisölle, ja huomion arvoinen se on nykyäänkin, ja ideologiasta riippumatta (ja jos se kiinnostaa, Hasan puhuu Rooman kirkosta; esimerkillisenä tahona jossa johtajien valinta perustuu kyvykkyyteen eikä sukuperimään, ja lopputulos on näin kestävämpi kuin monarkiat).
Kirjan keskushenkilö Hasan, Vuoren Vanhus, on mies joka ei usko tippaakaan mihinkään uskontoon, ideologiaan tai muuhunkaan, mutta joka päättäväisesti hyödyntää ja ruokkii toisten uskoa ja tämän avulla manipuloi näitä toteuttamaan Hasanin omia, valtaviakin päämääriä.
Historialliset olosuhteet johtavat siihen, että kirja on moraaliltaan varsin ambivalentti: sloveeni Bartol kirjoitti tämän kirjan 30-luvulla tilanteessa jossa Mussolinin Italia muistuttaa hyvin paljon kirjan seldzukkeja ja sloveenit ehkä sitten ismaililaisia. Ja toisaalta Hasania on kovin vaikea pitää sankarina, hän on häikäilemätön manipulaattori mutta samalla myös huikea visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkiikin, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.
Aikalaiskritiikki murskasi kirjan kyynisyyden, mutta, no, historia todistaa että se ei ole täysin perusteetonta. Alamut sai huomiota Al Qaidan noustua otsikoihin mutta uskon manipulointi palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiä ei ole mitenkään tuntematonta kristillisyydessäkään, monista sekulaareista maailmankatsomuksista puhumattakaan.
Vladimir Bartol: Alamut (1938)
Suom. Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti