Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan Ystävä 2001

Kuten jotkut ovat saattaneet huomatakin, on minua kiinnostanut kotomaamme katolisen lehdistön vaiheet, ja näköjään en ollut ainoa: Heikki Nuutinen on laatinut Birgitan Ystävä -lehden historiikin ja siinä yhteydessä tarkastellut katolista lehdistöä niin meillä kuin muuallakin.

Alkaen 1600-luvun Saksasta, jossa Augsburger Postzeitung on ilmeisen vahva ehdokas ensimmäiseksi katoliseksi lehdeksi, ja Saksan jälkeen tarkastellaan monia muitakin maita. Kovin sirpaleista tämä teksti on, paljon nimiä, painoslukuja ja vuosia, kun lähteinä on käytetty pääasiassa hakuteoksia, mutta saa tästä silti jotain yleiskuvaa mitä on tullut.
Tämän jälkeen keskitytään Suomeen, kooten hajanaisia tietoja Finlandia Catholicasta ja muista lähteistä ja esitellen niin hiippakuntalehti Fideksen (aiemmin Kellojen kutsu / Klockorna kalla), kirjoitusvuonna 2002 ilmestyneet seurakuntalehdet, eri ryhmien julkaisuja kuten Documenta ja Juventus, ja käytännössä yksien henkilöiden missiot Uskon sanomat ja Päivikki.

Loppuluvuissa sitten esitellään laajasti Birgittalaissisarten ystävät ry:n lehden vaiheet ja sisältö 1987-2002. Jonka lähinnä selailin läpi, ehkä se on antoisampi jos tuntee enemmän järjestön vaikuttajia yms.

Sirpaleisuudesta johtuen tämä ei ole mitenkään kannesta-kanteen luettava historiikki, ennemminkin teos jonka selaa läpi yleiskuvan hakien ja myöhemmin sitten tietää että tällainen hakuteos on olemassa jos jotain tietoa aiheesta halajaa.
Ja ainakin sitä keskivaihetta jossa Suomen lehdet esitellään kannattaa vilkaista, vaikka onkin osin jo ikääntynyttä tietoa: Fideksen nykyinen päätoimittaja Marko Tervaportti oli juuri aloittanut, ja mahtavatko seurakuntalehtienkään tiedot olla enää paikallaan...

Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan Ystävä 2001
Birgittalaissisarten ystävät ry 2002, 114 s.

Shusaku Endo - Skandaali

Muutama vuosi sitten olin lukenut Shusaku Endon kirjan Hiljaisuus, joka kertoo portugalilaisesta lähetyssaarnaajasta 1600-luvun Japanissa kristittyjen vainon aikaan, ja sen jälkeen mielessä on ollut että enemmänkin pitäisi, mutta on tähän mennessä jäänyt...no, nyt on tilannetta korjattu myöhäisempään tuotantoon kuuluvalla Skandaalilla (suom. Juhani Lindholm)

Endo flirttailee varsin selvästi omaelämäkerrallisuudella: päähenkilö Suguro on 65-vuotias kirjailija (Endo oli tämän ilmestyessä 63), arvostettu kristillinen kirjailija pääosin ei-kristillisessä maassa ja kulttuurissa. Kirjan alussa ollaan saamassa kirjallisuuspalkintoa ja kaikenlaisista vanhenemisen mukana tulevista terveyskrempoista huolimatta elämä on varsin tasapainoista, seesteistä, sanoisinko itsetyytyväistä.
Palkintojuhlallisuuksissa hän kuitenkin pikaisesti huomaa kovasti itseään muistuttavan miehen joka kuitenkin näyttää jotenkin pilkalliselta ja kieroutuneelta, ja tapaa humalaisen naisen joka kovasti väittää tuntevansa Suguron, joka kuulemma on tuttu Tokion punaisten lyhtyjen alueelta...

Tästä tapahtumasta kiinnostuu lehtimies Kobari, joka on täysin vakuuttunut siitä että Suguro on kaksinaamainen tekopyhä irstailija, koska eihän hän mitään muuta voisikaan olla, ja niinpä tämä pitää paljastaa. Ja toisaalla Suguro itse lähtee hieman silmäilemään paikkoja joissa hänet huhujen mukaan on nähty, tapaamaan ihmisiä ja omalta osaltaan tutustuu toisenlaiseen maailmaan...

"Kun Jeesus verta vuotavana kantoi ristiään teloituspaikalle, väkijoukko ilkkui ja kivitti häntä. Eivätkö he tehneetkin näin siksi, että se tuotti heille nautintoa, samaa nautintoa jota minä aina yritän teille kuvailla? [...] Romaaneissannekin...olette itse asiassa kirjoittanut vain ihmisistä, jotka ovat kavaltaneet Jeesuksen, mutta vuodattavat sitten katumuksen kyyneleitä kun kukko on kolmasti laulanut. Olette aina karttanut kirjoittamasta väkijoukosta, joka mielihyvästä juopuneena paiskoo Jeesusta kivillä."
"On asioita, joista kirjailija ei kerta kaikkiaan voi kirjoittaa."
"Olipa siisti väistöliike."

Suguro on kirjoittanut synnistä mutta niin pahuuden että oman sisimmän ymmärrys on jäänyt vähemmälle niin omassa elämässä kuin ilmeisesti kirjoissakin, kunnes se purkautuu tällaisena doppelgängerinä, jonka kohtaaminen on luonnollisesti koettelemus (ja lukijasta ehkä riippuu pitääkö lopun tilaa onnellisena ja ei). Samalla Suguro kohtaa ihmisiä joiden elämissä on itsestään monia, hyvinkin ristiriitaisia puolia ja itse jättää kertomatta paljon asioita vaimolleen ettei tämä vain suotta huolestuisi; kaksinaamaisuus, hyvä ja paha, synti ja alitajunta ovat kirjan keskeisiä aiheita.
Ja modernista japanilaisesta näkökulmasta aiheita tarkastellaan niin kristillisyyden, buddhalaisuuden kuin freudilaisuudenkin puitteissa, vertaillen ja yhteyksiä tunnistaen.

Ja tietysti aiheena on myös kirjallisuus ja kirjoittaminen: onko Suguro ylläolevassa sitaatissa oikeassa? Entä Kobari, joka haluaa Paljastaa Totuuden (ja siinä sivussa napata mukavan rahasumman skandaalilehdiltä ja kerätä mainetta skuupista)?

Endoa on nimitetty Japanin Graham Greeneksi, sen voinee ottaa suosituksena: jos pitää yhdestä pitänee toisestakin. Minä pidin.

Shusaku Endo: Skandaali (スキャンダル 1986)
Suom. englannista Juhani Lindholm
Otava 1988, 239 s.

T.S. Eliot:Murha katedraalissa

T. S. Eliotin Murha katedraalissa (Murder in the Cathedral) on runomuotoinen näytelmä Canterburyn arkkipiispa Thomas (tai Tuomas) Becketin murhasta Canterburyn katedraalissa 29. joulukuuta 1170. Näytelmä sai ensi-iltansa kesäkuussa 1935 samaisen katedraalin tiloissa. Se nojaa vahvasti pappi Edward Grimin silminnäkijätodistukseen. Näytelmä oli menestys teattereissa ja BBC esitti siitä televisioversion 1936. Sodan jälkeen näytelmästä tehtiin elokuva, jonka ohjasi itävaltalainen Georg Hoelling, ja se sai Venetsian filmijuhlien Grand Prix-palkinnon (1951). Milanon La Scalassa sai 1958 ensi-iltansa Ildebrando Pizzettin näytelmän pohjalta säveltämä  ooppera.

Ennen kuin menemme näytelmän analyysiin, on paikallaan kertoa runoilija, näytelmäkirjailija ja kriitikko Thomas Stearn Eliotista (1888-1965). Saint Louisissa Missourissa syntynyt Eliot oli varakkaan liikemiehen poika ja sai hyvän koulutuksen, johon kuului mm. latinan, kreikan, saksan ja ranskan kielen opinnot. Hän suoritti Harvardissa filosofian tutkinnon ja tuli Englantiin ensi kerran Oxfordin stipendiaattina juuri kuin ensimmäinen maailmansota alkoi. Eliot oli jo julkaissut joitain runoja ja kertomuksia aiemmin, mutta hänen läpimurtoteoksensa oli runoelma Autio maa (The Waste Land, 1922), josta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuoren sukupolven kulttiteos. Runoelma katsoo maailmaa syvän kulttuuripessimismin ja lähes nihilismin tuntemuksin. Englanninkielisessä runouden historiassa teos on modernismin merkkipaalu. Vielä seuraavatkin kokoelmat heijastivat runoilijan angstia, jonka henkilökohtaisena syynä oli epäonninen avioliitto.

Mutta Eliotin tuntema maailmantuska väistyi ja monien ihailijoidensa pettymykseksi hän liittyi anglikaaniseen kirkkoon 1927 ja sijoittui sen anglo-katoliseen siipeen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt runokokoelma Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday, 1930) kuvastaa etsijää ja epäilijää, joka on yllätyksekseen löytänyt uskon varmuuden. Vuosina 1935-1942 Eliot julkaisi neljä runoteosta, joita sävytti syvä uskonnollinen mystiikka. Teokset julkaistiin 1945 uudestaan yhtenä niteenä Neljä kvartettoa (Four Quartets), jota Eliot piti pääteoksenaan. Neljä kvartettoa on julkaistu suomeksi toisen kerran 2007. Läpi koko runoilijan tuotannon säilyvät rintarinnan klassismin perinteen kunnioitus ja moderni kaavojen rikkominen. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat vanhat myytit, 1600-luvun brittiläiset metafyysiset runoilijat ja 1800-luvun ranskalaiset symbolistit.

Murha katedraalissa- näytelmä syntyi Chichesterin piispa George Bellin aloitteesta aivan kuten sitä edeltänyt näytelmä The Rock (1934), jossa Eliot irtisanoutuu Englannin fasistisesta liikkeestä jota hän pitää kristillisen etiikan vastaisena. Joissain myöhemmissä näytelmissä hän arvostelee yläluokan elämäntapaa komedian keinoin (esimeriksi myös suomennetut näytelmät Coctail-kutsut ja Yksityissihteeri). T.S. Eliot sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1948. Kenties suurimman maailmanmaineen saivat runoilijan kissarunojen kokoelma (1939), jonka runojen pohjalta Andrew Lloyd Weber loi musikaalin Cats (1981).

Murha katedraalissa - näytelmässä näkyvät antiikin kreikkalaisten tragedioiden ja keskiaikaisten katolisten opetusnäytelmien vaikutteet.

Selvimmin antiikin tragedioiden piirre näytelmässä on Canterburyn köyhien naisten kuoro, joka kommentoi tapahtumia, ennakoi niitä, kuljettaa tarinaa ja vetää viimein johtopäätöksen.

Näytelmä alkaa arkkipiispa Tuomas Becketin paluusta seitsemän vuoden vapaaehtoisen maanpaon jälkeen Ranskasta. Aikoinaan kuningas Henrik II:n kanslerina toiminut kirkonmies uskoo välirikon kuninkaan kanssa päättyneen vaikkei luota sovinnon kestävän.

Canterburyn naisten kuoro enteilee jo näytelmän I osan alussa uutta murhetta tapahtuvaksi. Sanansaattaja tuo kuitenkin rohkaisevan viestin katedraalin kolmelle uskolliselle papille. Sitten arkkipiispa Tuomas saapuu.

Keskeisellä sijalla näytelmässä on piispa Tuomaksen ja neljän kiusaajan kohtaaminen, joka viittaa Kristuksen kiusauksiin autiomaassa. Kolme ensimmäistä kiusaajaa viettelevät Tuomasta paluulla kansleriajan mahtavuuteen keinolla jos toisella, ne hänen on helppo torjua. Neljäs kiusaaja tuntee paremmin kirkonmiehen ja viettelee kuvalla marttyyriudesta ja lopullisesta hyvityksestä pyhien joukossa taivaassa. Tuomas kavahtaa huomatessaan tässä näyssä omaa kaipuutaan.

Näytelmän välinäytöksenä on Tuomaksen joulupäivän saarna, jonka hän tietää olevan viimeinen. Hän puhuu siitä, miten Vapahtajan syntymäjuhlassa on läsnä jo hänen ristinkuolemansa. Ja miten on tarkoituksellista, että Kristuksen syntymäjuhlan jälkeinen päivä on jo ensimmäisen marttyyrin muistopäivä.

Näytelmän II osa alkaa kohtauksella arkkipiispan talossa ja jatkuu kohtauksella katedraalissa 29. joulukuuta 1070.

Neljä ritaria tulee riitaa haastaen arkkipiispan puheille. Heillä on viesti kuninkaalta, ellei Tuomas kumoa joitain pannatuomioita hänen on palattava takaisin Ranskaan. Kirkonmies vastaa että vain paavi voi julistaa pannaan ja myös päästää siitä.

Tämä vaatimus näyttäisikin olevan tekosyy jotta ritarit saattavat julistaa arkkipiispan kuninkaan viholliseksi.

Ritarien poistuttua kolme uskollista pappia vievät Tuomaksen vastoin tahtoaan katedraaliin, jonka he olettavat olevan turvapaikka. He lukitsevat ovet mutta ritarien palattua Tuomas käskee avata oven.

Seuraa uusia valheellisia syytöksiä ja murha.

Sitten ritarit kääntyvät kaunopuheisesti yleisön puoleen selitellen tekonsa oikeutusta sen yleisössä herättämän pahennuksen  laimentamiseksi.

Varsinkin toisen ritarin, sir Hugh de Morvillen. puheenvuoro on mestarillinen demagoginen esitys, jossa musta kääntyy valkoiseksi ja valkoinen mustaksi. Se tuo mieleen näytelmän ensi-illan aikaisen Euroopan propagandistit jotka markkinoivat totalitarismin erilaisia versioita. Mutta pohjimmiltaan puheenvuoro tuntuu olevan yhä ajankohtaista kirjailijan satiiria valtiokirkkoajattelua kohtaan.

”Palaisin aluksi vielä siihen seikkaan, jota johtajamme Reginald Fritz Urse sangen hyvin tähdensi: että te olette englantilaisia ja että sen tähden myötätuntonne on aina sorretun puolella. Se on englantilaisen rehellisen pelin henki. Nythän kunnianarvoisa arkkipiispa, jonka hyviä ominaisuuksia minä suuresti ihailin, on kauttaaltaan esitetty sorretuksi. Mutta onko asia todella niin. Minä en aio vedota teidän tunteisiinne vaan järkeenne. Te olette selväjärkisiä ihmisiä, minä olen sen havainnut ettekä anna minkään tunteellisen tempun johtaa itseänne harhaan. Pyydän sen tähden, että harkitsette terveellä järjellänne mitkä olivat arkkipiispan tavoitteet? Ja mitkä ovat kuningas Henrikin?

Näiden kysymysten vastauksissa on ongelman avain. ”

Tämän johdattelun jälkeen seuraa hyvin mielenkiintoinen tulkinta siitä missä arkkipiispa oli rikkonut kuninkaan ja maan etua vastaan.

” Kuninkaan tavoite on ollut täysin johdonmukainen. Edesmenneen kuningatar Matildan aikana ja onnettoman vallananastaja Stephenin hyökätessä maahan oli valtakunta varsin eripurainen. Kuninkaamme havaitsi, että oli välttämätöntä palauttaa maahan järjestys: pitää kurissa paikallishallinnon liiallinen valta, jota useimmiten käytettiin itsekkäisiin ja joskus jopa kapinallisiin tarkoituksiin, lisäksi oli uudistettava oikeuslaitos. Sen takia kuninkaan tarkoituksena oli, että Becket, joka oli osoittautunut kyvykkääksi hallintomieheksi – sitähän ei kukaan kiellä – hoitaisi sekä kanslerin että arkkipiispan virkoja yhtä aikaa. Jos Becket olisi toiminut kuninkaan toivomusten mukaisesti, meillä olisi ollut miltei ihannevaltio: yhdistynyt hengellinen ja maallinen hallinto keskushallituksen alaisena. (...) Mutta mitä tapahtui? Sillä hetkellä jolloin Becketistä tehtiin kuninkaan pyynnöstä arkkipiispa, hän luopui kanslerin virasta ja hänestä tuli paaviakin paavillisempi; hän omaksui pöyhistellen ja loukkaavasti askeettisen elämäntavan ja väitti heti paikalla että on ylempi laki kuin se, jonka voimaansaattamiseksi kuningas sekä hän itse kuninkaan palvelijana olivat niin monta vuotta ponnistelleet, sekä, että – Luoja ties minkä vuoksi nuo kaksi lakia olivat keskenään ristiriidassa.”

Taitava demagogi teki Tuomaksen hurskaudesta majesteettirikoksen. On loppuhuipennuksen aika ja siinä yleisö tehdään osasyylliseksi arkkipiispan murhaan. Kas näin:

” Te olette varmaankin kanssani samaa mieltä, että arkkipiispan sekaantuminen tuolla tavoin asioihin loukkaa meidän kansamme vaistoja. Tähän asti olette kanssani samaa mieltä: näen sen kasvoistanne. Te olette eri mieltä vain siitä, mihin meidän on ryhdyttävä pannaksemme asiat tolalleen. Siitä että piti käyttää väkivaltaa ei kukaan ole enemmän pahoillaan kuin me. Pahaksi onneksi on sellaisia hetkiä, jolloin vain ainoastaan väkivallan avulla voidaan turvata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Joskus muulloin arkkipiispa voitaisiin tuomita parlamentin päätöksellä ja teloituttaa petturina kaikkien muotojen mukaan, eikä kenenkään tarvitsisi kantaa taakkanaan murhaajan mainetta. Ja joskus tulevaisuudessa kenties sellainenkin muodollisuus käy tarpeettomaksi. Mutta jos te nyt olette päätyneet siihen, että kirkon pyyteet oikeuden mukaan alistetaan palvelemaan valtion hyvinvointia, niin muistakaa että juuri me otimme ensimmäisen askeleen. Me olimme välikappaleita kun asioita muutettiin teidän hyväksymäänne suuntaan. Me olemme palvelleet teidän etujanne; me ansaitsemme teidän kiitoksenne, ja jos asiasta joku kantaa syyllisyyttä, te jaatte sen kanssamme. ” 

T. S. Eliot: Murha katedraalissa, suom. Pertti Nieminen, Otava (Delfiinbikirjat, 1985

Alkuteos Murder in the Cathedral, fourth edition, Faber and Faber, London, 1972

Kirsti Ellilä - Pieni kirja Hemmingistä

Kirsti Ellilän aiempia kirjasia on täällä blogissa esitelty aiemmin, ja myös tämän syksyn uusi Hemminki-kirja ansaitsee huomion. Taas kerran huomioin että tekijä on sen verran tuttu että arvostelun sijaan keskityn esittelemään teosta.

Kiinnostuneena kuitenkin odottelin kun huhut alkoivat kertoa että tällainen kirja on tulossa: Pyhän Birgitan perilliset asetti odotukset korkealle ja autuas Hemminki on taas paremmin esillä kun noin viidensadan vuoden jälkeen kanonisaatioprosessia on alettu taas sysiä eteenpäin...

Olin aluksi hieman pettynyt että tämä ei sitten ollutkaan sarjakuva vaan kuvitettu tietokirja, mutta tämäkin kerrontaratkaisu toimii. Kirjana tämä on aika vaikeasti luokiteltava, lajityyppihybridi jota lopulta kuvaa parhaiten sen oma nimi.
Turun piispa Hemmingin maallinen vaellus (n. 1290-1366) toki muodostaa merkittävän osan kirjasta, siinä määrin kun siitä on säilynyt dokumentteja, mutta paljon esitellään myös aikakautta yleensä, millaisissa oloissa Hemming virkaansa hoiti ja millaista oli elämä keskiajan Suomessa. 
Mutta koska kyseessä on autuas piispa Hemming, kuolema on vain yksi välivaihe, ja tämän jälkeen pyhäksi havaitsemista ja kanonisaatiota käsitellään yhtä lailla laajasti, samoin prosessin katkaissutta reformaatiota ja sen vaikutuksia (joka esitetään hieman eri sävyssä kuin Suomen yleisessä historiankirjoituksessa ehkä on totuttu).

Perinteinen hagiografia tämä ei kuitenkaan ole, tässä ei todistella kuinka pyhä Hemming olikaan vaan ennemmin pohditaan mitä on olla pyhä. Kysymyksenä ei ole vain että kuka sinä Hemming olit vaan myös kuka sinä Hemming olet.
Kaikessa tässä on mukana nykyhetken ihminen ja hänen näkökulmansa, tässä tapauksessa kirjailija joka kirjassa puhuttelee suoraan kohdettaan: Hemmingin elämänvaiheet esitetään sinä-muodossa. "Ehdit elämäsi aikana kirjoittaa lukemattomia saarnoja, mutta ne eivät ole kovin hyvin säilyneet jälkipolville. Tiettävästi vain Upsalan yliopiston kirjastossa on säilynyt erään saarnasi käsikirjoitus."
Samaan henkilökohtaiseen tyyliin sopii myös kuvitus, Ellilän tuttu epämuodollisen ilmeikäs piirrostyyli tuntuisi ehkä oudolta perinteisessä historiakirjassa, mutta tässä se on osa kokonaisuutta, sekoitus historiallista fyysistä todellisuutta ja kuinka se koetaan nykyajassa. Samoin historiapohdinnassa ei epäröidä käyttää anakronistisia käsitteitä kun siltä tuntuu (mm. Ruotsin ja Novgorodin välisten konfliktien yhteydessä puhutaan ekumeniasta...)

Pieni kirja Hemmingistä on elämäkerta ja populaari historiallinen katsaus joka katsoo myös hieman sivuun materiaalisesta historiasta, kuten kohteelleen sopiikin.
(noin muuten kirjasta huomattiin parit painovirheet, nämä varmaan korjataan seuraavaan painokseen).

Kirsti Ellilä: Pieni kirja Hemmingistä
KATT 2015, 76 s.

Lasse Heikkilä - Terra Mariana

Olen Lasse Heikkilältä, 50-luvun modernistirunoilijalta joka ei virallisesti katolisen kirkon jäsen ollut mutta kulttuuripiirissä kuitenkin, lukenut ja blogannut aiemmin postuumin kokoelman Balladi Ihantalasta. Nyt sitten luetuksi tuli uransa varmaan runsaimmin katolista ja muutenkin kristillistä aineistoa sisältävä Terra Mariana vuodelta 1959.

Nimen viittaus kahteen suuntaan näkyy vahvasti koko kirjassa: Neitsyt Maria huomioidaan ja saa oman hymninsä, intohimoisen mutta epävarmuudessaan runsaasti kyselevän: kuka hän on, ja keitä me olemme?
Mutta suurta huomiota saa myös Marian maa, eli tässä tapauksessa kotoinen Suomemme (oikeastihan nimi taitaa viitata ennemmin Viroon mutta niin ehkä myös suuri osa Heikkilän ajatuksista Suomesta).

Heikkilän suuri vaikuttaja, ristiriitainen ranskalainen runoilija Charles Péguy, mainitaan muutamaan kertaan ja häneltä on ilmeisesti peräisin ajatukset länsimaisen sivistyksen etuvartiosta: Heikkilän Suomi on rajamaa idän ja lännen rajalla, jolla ei ole omaa historiallista Jeanne d'Arcia, rohkeaa ja nöyrää haarniskoitua neitoa, koska on itse kokonaisena kansana ja maana Jeanne d'Arc.
Jeanne d'Arciin viitataan muutenkin usein siinä missä toiseenkin Neitsyeen, selvästi tämä oli tärkeä pyhimys ja henkilö, ja tämän kuolema roviolla on myös olennainen kuva antaen uhrimielisyydessään epäilemättä kirjalle raskaamman sävyn kuin lempeämpään hengellisyyteen tottunut lukija on asennoitunut.

Maamme itseymmärryksen mukaisesti mukana on myös varsin paljon luontorunoutta joka sekin menee myös hieman luontomystiikan puolelle, rakkautta ja kuolemaa, rukouksia ja pohdintoja rukouksista...löytöjä ja etsintää. Ei varmaankaan helpointa luettavaa mutta antoisaa.

Heleä sarja (ote)

IV

sataa
pisarat tipahtelevat mereen
kehuskelevat:
minä juon meren vedet

sataa
pisarat läiskähtelevät veteen
valtava meri juottaa tipat
omaan suuruuteensa
vaiti

Lasse Heikkilä: Terra Mariana
Otava 1959, 93 s.

Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär

Kiinnostuin Birgitta Trotzigin sukupolviromaanista 20-70-lukujen Ruotsista niin kirjan erikoisen nimen kuin kirjallisuuden kansallisuuden (toisessa yhteydessä olen mukana lukuhaasteessa jossa luetaan pohjoismaista kirjallisuutta) ja julkaisusarjan (olen yleensä pitänyt tästä Otavan sinisen kirjaston kirjoista) vuoksi. Ja tietysti koska kirjailija on käännynnäinen katoliseen kirkkoon, ja uteloitti josko tämä näkyy kirjassa.

Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. Sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.

Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?

Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistöt jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin. 

Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä, ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.

Vaikka kirja onkin fyysinen, ei se kuitenkaan ole kovin materialistinen, ennemminkin mystinen.
Ja vaikka olenkin mystiikan suhteen hieman haluton liialliseen analyyttiseen erotteluun, niin totean että vaikka kirjassa onkin pintatasolla kovin vähäisesti viittauksia kristinuskoon saati sitten katolilaisuuteen, taustalla näkyy kyllä liturgisen vuoden syklisyys, vuodenajat ja kirkon juhlat seuraavat toisiaan, ohimennen mainitaan että poika syntyy jouluna ja jotain muuta tapahtuu pääsiäisenä.
Samoin taustalla vaikuttaa Ristin Johanneksen ajattelu, erityisesti Pimeä yö: yön sijasta symbolina käytetään liejua, jonka epätoivoon ja tuskaan henkilöt tuntevat vajoavansa mutta väliin nousee sitten armon pilkahduksiakin ja nousuja...

Erinomainen, tunnelmaltaan voimakas lukukokemus oli, erityisesti viimeiset kymmenet sivut olivat lukemisen riemua.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär (Dykungens dotter 1985)
Suom. Oili Suominen
Otava 1987, 324 s.

Mika Waltari - Ihmiskunnan viholliset

Minulla on hieman kahtalainen suhtautuminen Mika Waltarin tuotantoon, osasta kirjoistaan olen pitänyt mutta toisaalta joissain, erityisesti näissä suurissa historiallisissa romaaneissaan, on minun makuuni turhan paljon haahuilua: päähenkilö menee yhteen paikkaan, siellä tapahtuu jotain, päähenkilö menee seuraavaan paikkaan, siellä tapahtuu jotain muuta jne. Waltari edelsi tyylillisesti "suunnistusfantasiaa", sitä että ison fantasiaeepoksen tai -sarjan ensimmäisellä aukeamalla on fantasiamaailman kartta ja kirjan aikana päähenkilön pitää käydä ihan jokaisessa karttaan merkityssä paikassa. Ja tämä ei ole suosikkikliseitäni (ja tästä syystä en ole niin ihastunut esim. Sinuheen kuin moni muu...)

Valtakunnan salaisuus, suosikkini Waltarin tuotannosta, väisti tämän varsin hyvin. Kirjassa on suuren historiallisen eepoksen tuntu mutta se on rakenteellisesti myös tiivis: roomalainen ylimys Marcus sattuu tulemaan Jerusalemiin eräänä tiettynä perjantaina todistaakseen juutalaisen kapinallisen teloitusta, mutta kuullessaan lisää kiinnostuu sitten että mikä on tämä valtakunta josta hän opetti. Apostoleihin ja muihin seuraajiin tutustuminen on tosin varsin vaikeaa, nämä ovat ilman opettajansa ohjausta varsin sekaisin, pelkäävät vainoa ja suhtautuvat epäluuloisesti ulkopuolisiin, varsinkin roomalaisiin.
Joitain yhteyksiä Marcus kuitenkin onnistuu luomaan ja kuulemaan sieltä täältä lisää tästä valtakunnasta, ja lopulta Marcus muiden joukossa todistaa Galileassa Jeesuksen nousemisen taivaaseen (vaikka apostolit yhä suhtautuvat häneen hyvin epäluuloisesti).

Ihmiskunnan viholliset on jatkoa tälle, alkaen kymmenen vuotta myöhemmin ja keskittyen Marcuksen poikaan Minutukseen, tämän kasvuun läpi Rooman poliittisten myrskyjen ja tutustumiseen myös outoon juutalaisuuden lahkoon johon hänen isänsä suhtautuu myötämielisesti...

Vähän laajemmin tarinasta voi lukea toisaalla, luin tämän kirjan maratontyylisesti ja kirjoitin kirjasta sitä mukaa kuin sitä luin (vähän reilu vuorokausi tähän 775-sivuiseen kirjaan meni kun sitä intensiivisesti luki).
Lyhyesti kuitenkin, Minutus liikkuu korkeissa piireissä ja menestyy varsin hyvin urallaan vaikka elämä tarjoaa myös pettymyksiä. Samoin hän jatkuvasti törmää kristittyihin ja omalta osaltaan pysyy hyvin tietoisena näidne toimista, vaikka ei itse näiden juttuihin uskokaan...suurimman huomion kirjassa saa Neron hallintokausi, eli mukana on luonnollisesti myös laaja kuvaus Rooman palosta ja sitä seuranneesta kristittyjen vainosta.

Tässä oli kyllä sitä mistä Waltaria alussa kritisoin: Minutus kiertelee ympäri maailmaa, eri paikoissa tapahtuu juttuja jotka seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa. Luonnollisesti mukana on myös historiallisten romaanien suosikkiklisee, eli päähenkilö kuin sattumalta kohtaa jotakuinkin jokaisen merkittävän henkilön aikakaudella ja osallistuu huomattavaan osaan aikakauden merkittäviin tapahtumiin.
Mutta kun tuota ei ala liikaa miettimään niin kyllähän Waltari kirjoittaa osaa. 

Aihepiiri, erityisesti keskeinen kristittyjen vainon kuvaus, on toki myös suosittu fiktion aihe (Sienkiewiczin Quo Vadis yhtenä tunnettuna esimerkkinä). Waltari saa tähän kuitenkin mukaan oman sävynsä, vähemmän positiivisen ihmiskuvan. Hän ei epäröi näyttää hahmojaan, kaikkia hahmojaan, ihmisinä, heikkoina, horjuvina, epäilevinä, itseään ja toisiaan pettävinä. Tämä tuo kiinnostavan sävyn myös kristillisyyden kuvaukseen: vaikka Waltari selvästi sympatisoi kirkkoa, hän toki näyttää kristityt vähemmän ylevinä: joukossaan on riitaisia, epäluuloisia, ajattelemattomia, omaa voittoaan nopeasti hakevia jne. Tämä toimi hyvin Valtakunnan salaisuudessa, niin se tekee tässäkin.

Tässä kirjassa Pietari on kuvattu ehkä kaikkein positiivisimpana hahmona (kontrastina sitten Valtakunnan salaisuuden Pietarille, elämä ja kokemukset ovat siloitelleet särmikkyyttä ja antaneet ymmärtäväisyyttä). Toisaalta myös keisari Nero saa kirjassa huomattavaa ymmärrystä, tokihan hän oli hieman hullu mutta niissä olosuhteissa se oli ehkä ymmärrettävää ja demonisoinnista ei tässä ole tietoakaan ja samoin moni muu hahmo on kykeneväinen ylevyyteen vaikka aluksi ei niin uskoisi.

Waltari on näissä kirjoissaan tavoittanut erinomaisesti kirkon kaksoisluonteen: kirkko on sekä näkyvä seurakunta että hengellinen yhteisö, ihmisistä koostuva yhteisö (ja ihmiset ovat usein heikkoja, horjuvia ja epäonnistuvia) mutta samalla Kristuksen mystinen ruumis. Tämän näennäisen ristiriidan kohottaminen mysteeriksi on Ihmiskunnan vihollisten merkittävin ansio, eikä vähäinen ansio olekaan (vaikka olisinkin suonut harjoitettavaksi hieman tiivistämistä ja karsimista).