T.S. Eliot:Murha katedraalissa

T. S. Eliotin Murha katedraalissa (Murder in the Cathedral) on runomuotoinen näytelmä Canterburyn arkkipiispa Thomas (tai Tuomas) Becketin murhasta Canterburyn katedraalissa 29. joulukuuta 1170. Näytelmä sai ensi-iltansa kesäkuussa 1935 samaisen katedraalin tiloissa. Se nojaa vahvasti pappi Edward Grimin silminnäkijätodistukseen. Näytelmä oli menestys teattereissa ja BBC esitti siitä televisioversion 1936. Sodan jälkeen näytelmästä tehtiin elokuva, jonka ohjasi itävaltalainen Georg Hoelling, ja se sai Venetsian filmijuhlien Grand Prix-palkinnon (1951). Milanon La Scalassa sai 1958 ensi-iltansa Ildebrando Pizzettin näytelmän pohjalta säveltämä  ooppera.

Ennen kuin menemme näytelmän analyysiin, on paikallaan kertoa runoilija, näytelmäkirjailija ja kriitikko Thomas Stearn Eliotista (1888-1965). Saint Louisissa Missourissa syntynyt Eliot oli varakkaan liikemiehen poika ja sai hyvän koulutuksen, johon kuului mm. latinan, kreikan, saksan ja ranskan kielen opinnot. Hän suoritti Harvardissa filosofian tutkinnon ja tuli Englantiin ensi kerran Oxfordin stipendiaattina juuri kuin ensimmäinen maailmansota alkoi. Eliot oli jo julkaissut joitain runoja ja kertomuksia aiemmin, mutta hänen läpimurtoteoksensa oli runoelma Autio maa (The Waste Land, 1922), josta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuoren sukupolven kulttiteos. Runoelma katsoo maailmaa syvän kulttuuripessimismin ja lähes nihilismin tuntemuksin. Englanninkielisessä runouden historiassa teos on modernismin merkkipaalu. Vielä seuraavatkin kokoelmat heijastivat runoilijan angstia, jonka henkilökohtaisena syynä oli epäonninen avioliitto.

Mutta Eliotin tuntema maailmantuska väistyi ja monien ihailijoidensa pettymykseksi hän liittyi anglikaaniseen kirkkoon 1927 ja sijoittui sen anglo-katoliseen siipeen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt runokokoelma Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday, 1930) kuvastaa etsijää ja epäilijää, joka on yllätyksekseen löytänyt uskon varmuuden. Vuosina 1935-1942 Eliot julkaisi neljä runoteosta, joita sävytti syvä uskonnollinen mystiikka. Teokset julkaistiin 1945 uudestaan yhtenä niteenä Neljä kvartettoa (Four Quartets), jota Eliot piti pääteoksenaan. Neljä kvartettoa on julkaistu suomeksi toisen kerran 2007. Läpi koko runoilijan tuotannon säilyvät rintarinnan klassismin perinteen kunnioitus ja moderni kaavojen rikkominen. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat vanhat myytit, 1600-luvun brittiläiset metafyysiset runoilijat ja 1800-luvun ranskalaiset symbolistit.

Murha katedraalissa- näytelmä syntyi Chichesterin piispa George Bellin aloitteesta aivan kuten sitä edeltänyt näytelmä The Rock (1934), jossa Eliot irtisanoutuu Englannin fasistisesta liikkeestä jota hän pitää kristillisen etiikan vastaisena. Joissain myöhemmissä näytelmissä hän arvostelee yläluokan elämäntapaa komedian keinoin (esimeriksi myös suomennetut näytelmät Coctail-kutsut ja Yksityissihteeri). T.S. Eliot sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1948. Kenties suurimman maailmanmaineen saivat runoilijan kissarunojen kokoelma (1939), jonka runojen pohjalta Andrew Lloyd Weber loi musikaalin Cats (1981).

Murha katedraalissa - näytelmässä näkyvät antiikin kreikkalaisten tragedioiden ja keskiaikaisten katolisten opetusnäytelmien vaikutteet.

Selvimmin antiikin tragedioiden piirre näytelmässä on Canterburyn köyhien naisten kuoro, joka kommentoi tapahtumia, ennakoi niitä, kuljettaa tarinaa ja vetää viimein johtopäätöksen.

Näytelmä alkaa arkkipiispa Tuomas Becketin paluusta seitsemän vuoden vapaaehtoisen maanpaon jälkeen Ranskasta. Aikoinaan kuningas Henrik II:n kanslerina toiminut kirkonmies uskoo välirikon kuninkaan kanssa päättyneen vaikkei luota sovinnon kestävän.

Canterburyn naisten kuoro enteilee jo näytelmän I osan alussa uutta murhetta tapahtuvaksi. Sanansaattaja tuo kuitenkin rohkaisevan viestin katedraalin kolmelle uskolliselle papille. Sitten arkkipiispa Tuomas saapuu.

Keskeisellä sijalla näytelmässä on piispa Tuomaksen ja neljän kiusaajan kohtaaminen, joka viittaa Kristuksen kiusauksiin autiomaassa. Kolme ensimmäistä kiusaajaa viettelevät Tuomasta paluulla kansleriajan mahtavuuteen keinolla jos toisella, ne hänen on helppo torjua. Neljäs kiusaaja tuntee paremmin kirkonmiehen ja viettelee kuvalla marttyyriudesta ja lopullisesta hyvityksestä pyhien joukossa taivaassa. Tuomas kavahtaa huomatessaan tässä näyssä omaa kaipuutaan.

Näytelmän välinäytöksenä on Tuomaksen joulupäivän saarna, jonka hän tietää olevan viimeinen. Hän puhuu siitä, miten Vapahtajan syntymäjuhlassa on läsnä jo hänen ristinkuolemansa. Ja miten on tarkoituksellista, että Kristuksen syntymäjuhlan jälkeinen päivä on jo ensimmäisen marttyyrin muistopäivä.

Näytelmän II osa alkaa kohtauksella arkkipiispan talossa ja jatkuu kohtauksella katedraalissa 29. joulukuuta 1070.

Neljä ritaria tulee riitaa haastaen arkkipiispan puheille. Heillä on viesti kuninkaalta, ellei Tuomas kumoa joitain pannatuomioita hänen on palattava takaisin Ranskaan. Kirkonmies vastaa että vain paavi voi julistaa pannaan ja myös päästää siitä.

Tämä vaatimus näyttäisikin olevan tekosyy jotta ritarit saattavat julistaa arkkipiispan kuninkaan viholliseksi.

Ritarien poistuttua kolme uskollista pappia vievät Tuomaksen vastoin tahtoaan katedraaliin, jonka he olettavat olevan turvapaikka. He lukitsevat ovet mutta ritarien palattua Tuomas käskee avata oven.

Seuraa uusia valheellisia syytöksiä ja murha.

Sitten ritarit kääntyvät kaunopuheisesti yleisön puoleen selitellen tekonsa oikeutusta sen yleisössä herättämän pahennuksen  laimentamiseksi.

Varsinkin toisen ritarin, sir Hugh de Morvillen. puheenvuoro on mestarillinen demagoginen esitys, jossa musta kääntyy valkoiseksi ja valkoinen mustaksi. Se tuo mieleen näytelmän ensi-illan aikaisen Euroopan propagandistit jotka markkinoivat totalitarismin erilaisia versioita. Mutta pohjimmiltaan puheenvuoro tuntuu olevan yhä ajankohtaista kirjailijan satiiria valtiokirkkoajattelua kohtaan.

”Palaisin aluksi vielä siihen seikkaan, jota johtajamme Reginald Fritz Urse sangen hyvin tähdensi: että te olette englantilaisia ja että sen tähden myötätuntonne on aina sorretun puolella. Se on englantilaisen rehellisen pelin henki. Nythän kunnianarvoisa arkkipiispa, jonka hyviä ominaisuuksia minä suuresti ihailin, on kauttaaltaan esitetty sorretuksi. Mutta onko asia todella niin. Minä en aio vedota teidän tunteisiinne vaan järkeenne. Te olette selväjärkisiä ihmisiä, minä olen sen havainnut ettekä anna minkään tunteellisen tempun johtaa itseänne harhaan. Pyydän sen tähden, että harkitsette terveellä järjellänne mitkä olivat arkkipiispan tavoitteet? Ja mitkä ovat kuningas Henrikin?

Näiden kysymysten vastauksissa on ongelman avain. ”

Tämän johdattelun jälkeen seuraa hyvin mielenkiintoinen tulkinta siitä missä arkkipiispa oli rikkonut kuninkaan ja maan etua vastaan.

” Kuninkaan tavoite on ollut täysin johdonmukainen. Edesmenneen kuningatar Matildan aikana ja onnettoman vallananastaja Stephenin hyökätessä maahan oli valtakunta varsin eripurainen. Kuninkaamme havaitsi, että oli välttämätöntä palauttaa maahan järjestys: pitää kurissa paikallishallinnon liiallinen valta, jota useimmiten käytettiin itsekkäisiin ja joskus jopa kapinallisiin tarkoituksiin, lisäksi oli uudistettava oikeuslaitos. Sen takia kuninkaan tarkoituksena oli, että Becket, joka oli osoittautunut kyvykkääksi hallintomieheksi – sitähän ei kukaan kiellä – hoitaisi sekä kanslerin että arkkipiispan virkoja yhtä aikaa. Jos Becket olisi toiminut kuninkaan toivomusten mukaisesti, meillä olisi ollut miltei ihannevaltio: yhdistynyt hengellinen ja maallinen hallinto keskushallituksen alaisena. (...) Mutta mitä tapahtui? Sillä hetkellä jolloin Becketistä tehtiin kuninkaan pyynnöstä arkkipiispa, hän luopui kanslerin virasta ja hänestä tuli paaviakin paavillisempi; hän omaksui pöyhistellen ja loukkaavasti askeettisen elämäntavan ja väitti heti paikalla että on ylempi laki kuin se, jonka voimaansaattamiseksi kuningas sekä hän itse kuninkaan palvelijana olivat niin monta vuotta ponnistelleet, sekä, että – Luoja ties minkä vuoksi nuo kaksi lakia olivat keskenään ristiriidassa.”

Taitava demagogi teki Tuomaksen hurskaudesta majesteettirikoksen. On loppuhuipennuksen aika ja siinä yleisö tehdään osasyylliseksi arkkipiispan murhaan. Kas näin:

” Te olette varmaankin kanssani samaa mieltä, että arkkipiispan sekaantuminen tuolla tavoin asioihin loukkaa meidän kansamme vaistoja. Tähän asti olette kanssani samaa mieltä: näen sen kasvoistanne. Te olette eri mieltä vain siitä, mihin meidän on ryhdyttävä pannaksemme asiat tolalleen. Siitä että piti käyttää väkivaltaa ei kukaan ole enemmän pahoillaan kuin me. Pahaksi onneksi on sellaisia hetkiä, jolloin vain ainoastaan väkivallan avulla voidaan turvata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Joskus muulloin arkkipiispa voitaisiin tuomita parlamentin päätöksellä ja teloituttaa petturina kaikkien muotojen mukaan, eikä kenenkään tarvitsisi kantaa taakkanaan murhaajan mainetta. Ja joskus tulevaisuudessa kenties sellainenkin muodollisuus käy tarpeettomaksi. Mutta jos te nyt olette päätyneet siihen, että kirkon pyyteet oikeuden mukaan alistetaan palvelemaan valtion hyvinvointia, niin muistakaa että juuri me otimme ensimmäisen askeleen. Me olimme välikappaleita kun asioita muutettiin teidän hyväksymäänne suuntaan. Me olemme palvelleet teidän etujanne; me ansaitsemme teidän kiitoksenne, ja jos asiasta joku kantaa syyllisyyttä, te jaatte sen kanssamme. ” 

T. S. Eliot: Murha katedraalissa, suom. Pertti Nieminen, Otava (Delfiinbikirjat, 1985

Alkuteos Murder in the Cathedral, fourth edition, Faber and Faber, London, 1972