Minulla on hieman kahtalainen suhtautuminen Mika Waltarin tuotantoon, osasta kirjoistaan olen pitänyt mutta toisaalta joissain, erityisesti näissä suurissa historiallisissa romaaneissaan, on minun makuuni turhan paljon haahuilua: päähenkilö menee yhteen paikkaan, siellä tapahtuu jotain, päähenkilö menee seuraavaan paikkaan, siellä tapahtuu jotain muuta jne. Waltari edelsi tyylillisesti "suunnistusfantasiaa", sitä että ison fantasiaeepoksen tai -sarjan ensimmäisellä aukeamalla on fantasiamaailman kartta ja kirjan aikana päähenkilön pitää käydä ihan jokaisessa karttaan merkityssä paikassa. Ja tämä ei ole suosikkikliseitäni (ja tästä syystä en ole niin ihastunut esim. Sinuheen kuin moni muu...)
Valtakunnan salaisuus, suosikkini Waltarin tuotannosta, väisti tämän varsin hyvin. Kirjassa on suuren historiallisen eepoksen tuntu mutta se on rakenteellisesti myös tiivis: roomalainen ylimys Marcus sattuu tulemaan Jerusalemiin eräänä tiettynä perjantaina todistaakseen juutalaisen kapinallisen teloitusta, mutta kuullessaan lisää kiinnostuu sitten että mikä on tämä valtakunta josta hän opetti. Apostoleihin ja muihin seuraajiin tutustuminen on tosin varsin vaikeaa, nämä ovat ilman opettajansa ohjausta varsin sekaisin, pelkäävät vainoa ja suhtautuvat epäluuloisesti ulkopuolisiin, varsinkin roomalaisiin.
Joitain yhteyksiä Marcus kuitenkin onnistuu luomaan ja kuulemaan sieltä täältä lisää tästä valtakunnasta, ja lopulta Marcus muiden joukossa todistaa Galileassa Jeesuksen nousemisen taivaaseen (vaikka apostolit yhä suhtautuvat häneen hyvin epäluuloisesti).
Ihmiskunnan viholliset on jatkoa tälle, alkaen kymmenen vuotta myöhemmin ja keskittyen Marcuksen poikaan Minutukseen, tämän kasvuun läpi Rooman poliittisten myrskyjen ja tutustumiseen myös outoon juutalaisuuden lahkoon johon hänen isänsä suhtautuu myötämielisesti...
Vähän laajemmin tarinasta voi lukea toisaalla, luin tämän kirjan maratontyylisesti ja kirjoitin kirjasta sitä mukaa kuin sitä luin (vähän reilu vuorokausi tähän 775-sivuiseen kirjaan meni kun sitä intensiivisesti luki).
Lyhyesti kuitenkin, Minutus liikkuu korkeissa piireissä ja menestyy varsin hyvin urallaan vaikka elämä tarjoaa myös pettymyksiä. Samoin hän jatkuvasti törmää kristittyihin ja omalta osaltaan pysyy hyvin tietoisena näidne toimista, vaikka ei itse näiden juttuihin uskokaan...suurimman huomion kirjassa saa Neron hallintokausi, eli mukana on luonnollisesti myös laaja kuvaus Rooman palosta ja sitä seuranneesta kristittyjen vainosta.
Tässä oli kyllä sitä mistä Waltaria alussa kritisoin: Minutus kiertelee ympäri maailmaa, eri paikoissa tapahtuu juttuja jotka seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa. Luonnollisesti mukana on myös historiallisten romaanien suosikkiklisee, eli päähenkilö kuin sattumalta kohtaa jotakuinkin jokaisen merkittävän henkilön aikakaudella ja osallistuu huomattavaan osaan aikakauden merkittäviin tapahtumiin.
Mutta kun tuota ei ala liikaa miettimään niin kyllähän Waltari kirjoittaa osaa.
Aihepiiri, erityisesti keskeinen kristittyjen vainon kuvaus, on toki myös suosittu fiktion aihe (Sienkiewiczin Quo Vadis yhtenä tunnettuna esimerkkinä). Waltari saa tähän kuitenkin mukaan oman sävynsä, vähemmän positiivisen ihmiskuvan. Hän ei epäröi näyttää hahmojaan, kaikkia hahmojaan, ihmisinä, heikkoina, horjuvina, epäilevinä, itseään ja toisiaan pettävinä. Tämä tuo kiinnostavan sävyn myös kristillisyyden kuvaukseen: vaikka Waltari selvästi sympatisoi kirkkoa, hän toki näyttää kristityt vähemmän ylevinä: joukossaan on riitaisia, epäluuloisia, ajattelemattomia, omaa voittoaan nopeasti hakevia jne. Tämä toimi hyvin Valtakunnan salaisuudessa, niin se tekee tässäkin.
Tässä kirjassa Pietari on kuvattu ehkä kaikkein positiivisimpana hahmona (kontrastina sitten Valtakunnan salaisuuden Pietarille, elämä ja kokemukset ovat siloitelleet särmikkyyttä ja antaneet ymmärtäväisyyttä). Toisaalta myös keisari Nero saa kirjassa huomattavaa ymmärrystä, tokihan hän oli hieman hullu mutta niissä olosuhteissa se oli ehkä ymmärrettävää ja demonisoinnista ei tässä ole tietoakaan ja samoin moni muu hahmo on kykeneväinen ylevyyteen vaikka aluksi ei niin uskoisi.
Waltari on näissä kirjoissaan tavoittanut erinomaisesti kirkon kaksoisluonteen: kirkko on sekä näkyvä seurakunta että hengellinen yhteisö, ihmisistä koostuva yhteisö (ja ihmiset ovat usein heikkoja, horjuvia ja epäonnistuvia) mutta samalla Kristuksen mystinen ruumis. Tämän näennäisen ristiriidan kohottaminen mysteeriksi on Ihmiskunnan vihollisten merkittävin ansio, eikä vähäinen ansio olekaan (vaikka olisinkin suonut harjoitettavaksi hieman tiivistämistä ja karsimista).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti