Kiinnostuin Birgitta Trotzigin sukupolviromaanista 20-70-lukujen Ruotsista niin kirjan erikoisen nimen kuin kirjallisuuden kansallisuuden (toisessa yhteydessä olen mukana lukuhaasteessa jossa luetaan pohjoismaista kirjallisuutta) ja julkaisusarjan (olen yleensä pitänyt tästä Otavan sinisen kirjaston kirjoista) vuoksi. Ja tietysti koska kirjailija on käännynnäinen katoliseen kirkkoon, ja uteloitti josko tämä näkyy kirjassa.
Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. Sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.
Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?
Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistöt jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin.
Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä, ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.
Vaikka kirja onkin fyysinen, ei se kuitenkaan ole kovin materialistinen, ennemminkin mystinen.
Ja vaikka olenkin mystiikan suhteen hieman haluton liialliseen analyyttiseen erotteluun, niin totean että vaikka kirjassa onkin pintatasolla kovin vähäisesti viittauksia kristinuskoon saati sitten katolilaisuuteen, taustalla näkyy kyllä liturgisen vuoden syklisyys, vuodenajat ja kirkon juhlat seuraavat toisiaan, ohimennen mainitaan että poika syntyy jouluna ja jotain muuta tapahtuu pääsiäisenä.
Samoin taustalla vaikuttaa Ristin Johanneksen ajattelu, erityisesti Pimeä yö: yön sijasta symbolina käytetään liejua, jonka epätoivoon ja tuskaan henkilöt tuntevat vajoavansa mutta väliin nousee sitten armon pilkahduksiakin ja nousuja...
Erinomainen, tunnelmaltaan voimakas lukukokemus oli, erityisesti viimeiset kymmenet sivut olivat lukemisen riemua.
Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär (Dykungens dotter 1985)
Suom. Oili Suominen
Otava 1987, 324 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti