Jaakko Heinimäki (toim.) - Syntisen virsikirja

Kirjaston musiikkiosastolla harhaillessani huomasin tämän kirjan, luterilaisen papin ja kirjailijan Jaakko Heinimäen toimittaman laulukirjan ja pitihän sitä vilkaista.

Kirja on 44 laulun kokoelma nuotteineen, ja ne on jaoteltu alaotsikoihin (kirkolliset juhlat ja toimitukset, kiitos ja ylistys, ahdistukset ja lohdutus, aamu ja ilta). Mukana on niin tavallisesta ev.lut. virsikirjasta tuttuja virsiä (Vieraalla maalla kaukana, Tule luokseni Herra Jeesus jne) kuin muutakin aineistoa, perinteisistä joululauluista iskelmiin ja rockiin (Hämä-hämähäkki, Satumaa, Minne tuuli kuljettaa, Jäähyväiset aseille...), musiikin ahkerana kuuntelijana melkein kaikki laulut olivat ennestään edes jotenkin tuttuja. Jokainen laulu on varustettu esittelytekstein laulun historiasta, miksi se on tässä mukana, millainen kristillinen luenta siihen voidaan tehdä...

Myönnän että itsekin harrastan varsin usein mitä moninaisimpien laulujen uudelleentulkintaa sopivan allegorisesti (esim. kokeillen mistä tahansa rakkauslaulusta voiko siinä olla kyse Jumalasta. Aika moni voi).
Niinpä esittelyjä luin mielelläni: jotkut käsittelyt olivat varsin ilmeisiä (laulu kertoo siitä mistä se kertoo ja sopii tilanteisiin joissa sitä jo käytetään) ja esim. Sydämeeni joulun teen -joululaulun tulkinnasta kristillisen mystiikan perusoppimääränä Heinimäki on kirjoittanut aiemminkin, mutta kiinnostavia havaintoja ja oivalluksia löytyi kyllä myös, ja tutut laulut paljastavat uusia puolia itsestään sijoittuessaan erilaiseen ympäristöön (esim. Hämä-hämähäkki hautajaisvirtenä). Ja eittämättä tämä on vain lähtölaukaus omalle havainnoinnille.

Esipuheessaan Heinimäki kirjoittaa virsistä seurakunnan yhdistäjänä ja elämänkokemuksien saattelijana, erityisesti tietystyi luterilaisesta näkökulmasta kun ne kerran ovat leimallisesti luterilaisen uudistusliikkeen tunnusmerkkejä (näin katolisena on tietysti hieman erilaisen musiikkiperinteen parissa, liturginen musiikki toimii eri periaatteilla mutta muutakin musiikkia on kuin liturgista...)
Esipuheessa esitetään kuitenkin joitain ristiriitaisia ajatuksia jotka tiivistyvät kirjan nimessä, se itsessään ruokkii maallisen ja hengellisen tiukkaa erottamista ja esittää että tavallinen virsikirja ei jo olisi syntisen virsikirja vaan jotenkin vain synnittömien yksityisomaisuutta. Voisin arvella että kyseessä on markkinointitemppu laittaa kirjalle raflaava ja myyvä nimi, jos en muistaisi Heinimäen aiemmassa kirjassaan Seitsemän syntiä kritisoineen synnin käsitteen vesittämistä houkuttelevaksi mainoskoukuksi.
Mutta ehkä se on surullisessa ajassamme tarpeen.

Joka tapauksessa, varsinaisena laulukirjana tämä on ehkä vähän kapoinen vaikka sellaisenakin toimiva, ennemmin tässä on materiaalia pohtia suhdetta musiikkiin, niin virsiin (ja myös vaikka liturgiseen musiikkiin) kuin lauluihin jotka eivät sellaisiksi ole ehkä alunperin kirjoitettu.

Jaakko Heinimäki (toim.) - Syntisen virsikirja
Johnny Kniga 2015, 156 s.

Pedro Calderón de la Barca - Elämä on unta

 

Shakespearen ja Cervantesin kuolemien 400-vuotismuistoa vietettiin tänä vuonna, mutta näiden sijaan päädyinkin lukemaan hieman myöhempää espanjalaisen kultakauden näytelmää, Pedro Calderón de la Barcan Elämä on unta (suomennos Helvi Vasara). Calderón oli paitsi kirjailija myös pappi, ja näytelmätuotannostaan löytyy runsaasti selkeän uskonnollisia mysteerinäytelmiä (autos sacramentales) mutta myös tässä, tunnetuimmassa teoksessaan, on luettavissa teologis-eettis-filosofisia teemoja.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Puolaan (joka tässä tapauksessa lienee vastine kaukaiselle satumaalle), jonka kuningas Basilio on vanginnut poikansa Segismundon kaukaiseen torniin: aikoinaan tämän syntyessä kun ennustettiin että tämä tulisi tuottamaan tuhoa ja hävitystä valtakuntaan joten kuningas päätti salata pojan olemassaolon tältä itseltäänkin. Kokeeksi Basilio päättää kuitenkin tuoda poikansa prinssiksi hoviin ja katsoa miten tämä käyttäytyy, mutta äkkiväärän luonteensa vuoksi Segismundo tosiaan aiheuttaa tuhoa, jolloin tämä palautetaankin torniin väittäen että vierailu hovissa olikin vain unta eikä totta. Mutta eräät sotilaat, nyt tietoisina prinssin olemassaolosta, lähtevät vapauttamaan tätä...(myöhemmät juonenkäänteet mainitaan alempana, spoileriherkät varokoot)

Mukana on myös sivujuonteita, keskeisimpänä aika shakespearemainen idea Rosaura-neidosta joka on alussa naamioitunut mieheksi ja tulee Puolaan etsimään oikeutta (kostokin kelpaa), ja tätä seuraavasta Clarin-narrista.

Juonenkäänteet ovat itsessään varsin kiinnostavia, ja aiheiden karuudesta huolimatta tässä on kuitenkin komediaa (onnellista loppua myöten) ja runoutta. Joskin kun aikakauden tyylinä on barokki, niin tässäkin on paisuttelua ja koristeellisuutta, erityisen hämmentäviä ovat lukuisat hyvin pitkät monologit, jotka varmaan tekevät tästä aika raskaan esitettävän (esim. kolmannen näytöksen kymmenennessä kohtauksessa Rosauralla on kuuden sivun mittainen monologi, jonka perään tulee heti kaksi sivua Segismunon puhetta...). Ekspositiota riittää enemmän kuin toimintaa, vaikka toimintaakin on.

Teoksen nimi paljastaa jo keskeisen teeman, unen ja toden eron jota ei aina ole niin helppo huomata. Kun maanpäällistä elämää tarkastellaan ikuisuuden näkökulmasta, se tosiaan on hieman kuin unta, katoavainen jakso josta herätään oikeaan todellisuuteen mutta samalla myös koetus, mitä unessa tapahtuu on merkityksellistä ja vaikuttaa myös siihen missä ollaan kun unesta herätään: vaikka kokemukset ovatkin väliaikaisia ja haihtuvia niin silti ei kannata tehdä mitä tahansa vaan mieluummin toimia oikein ja hyvin. Segismundo on ensimmäisellä kerralla tuhoisa ja vahingollinen, mutta kun hänet toisen kerran vapautetaan vankilasta, suhtautuu hän elämään kuin unena, toimien ikuinen todellisuus mielessä ja menettelee nyt paljon tolkullisemmin ja viisaammin.

Toinen teema on kysymys vapaasta tahdosta, predestinaatiosta ja armosta: vaikka synkkä astrologinen ennustus näyttääkin toteuttavan itsensä ja tekoa ennakoiva rangaistus olisi oikeutettu, Segismundo kääntää tilanteen ja oman moraalisen käytöksensä ympäri ja samoin Basilio hylkää ennustuksen, koska sillä on itse vain edistänyt sen toteutumista. Astrologia ja muut ennustusmuodot saavat osan kritiikistä mutta piikki lienee kohdistettu myös predestinaatioon nojaaviin protestantteihin kuten kalvinismiin.

Pedro Calderón de la Barca: Elämä on unta (La vida es sueño 1635)
Suom. Helvi Vasara 1953
Toinen painos, WSOY 2000, 117 s.

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani

Lähellä Roomaa Hyvän Paimenen majatalon pihalla muuan pieni Franciscus ja joukko harmaisiin puettuja huolettomia kerjäläisiä istuu iltaa ulkosalla. He ovat kertoneet matkaavansa Pyhän isän luo saadakseen vahvistuksen veljeskuntansa säännöille.
 Veljien iloinen puheensa ja naurunsa ärsyttävät ärtynyttä harmaapäistä ritari Jean de Brienneä joka on vuoden viivyteltyään menossa tapaamaan Pyhää isää ottaakseen vastentahtoisesti vastaan Jerusalemin kuningaskunnan kruunun.  Sitä varten hänen on naitava kuningaskunnan kruununperillinen Maria de Montferrat, joka on nuori suloton tyttö.
Jeanin vastahankaisuuden syynä  on Champagnen kreivitär Blanche de Navarre, Navarran hallitsijasuvun  jälkeläinen, tumma komea nainen joka miehensä tieten on lemmensuhteessa Jeanin kanssa.
 Majatalon emännän huolena ovat hänen lapsensa, jotka on lumonnut seudulle ilmaantunut saarnamies joka opettaa lapsia hylkäämään perheensä ja lähtemään vapauttamaan Pyhää hautaa.
  Kohtaaminen majatalolla on ensimmäinen muttei viimeinen kerta kun  kerjäläisveli pyhä Franciscus ja kuningas Jean kohtaavat. He tapaavat ristiretkellä Damiettan kaupungin edustalla Niilin suistossa ja vielä Jeanin hallituskaupungissa Akkonissa. Mainittakoon että Franciscuksen tavoin Jean de Brienne, Maria de Montferrat ja Blanche de Navarre ovat historiallisia henkilöitä.

Kuningas ja kerjäläinen - nimellä suomeksi ilmestynyt teos on puolalaisen Zofia Kossakin kansainvälisesti tunnetuin romaani, joka on käännetty useille kielille. Bez oręża ( Blessed are the Meek) ilmestyi 1937. Edellisvuonna kirjailijatar oli saanut Puolan arvostetuimman alan tunnustuksen, Puolan kirjallisuuden akatemian Kultaisen laakeriseppeleen.
 Zofia Kossak-Szczucka (1888-1968) syntyi taiteilijasukuun. Hänen isoisänsä oli Puolan historiaan erikoistunut taidemaalari ja kuvittaja Juliusz Kossak ja hänen setänsä Wojciech  saavutti mainetta isänsä manttelinperijänä. Hänen isänsä taisteli upseerina Puolan itsenäisyyssodassa ja oli kartanonomistaja.
 Zofia Kossakin  julkaisutoiminta alkoi 1922 ja jatkui lähes kuolemaan saakka. Hän kirjoitti alkuvaiheessa pääasiassa katolisiin lehtiin jatkokertomuksia, jotka julkaistiin myöhemmin kirjoina.   Hän kirjoitti eniten  historiallisia romaaneja mutta myös uskonnollisia teoksia. Kuningas ja kerjäläinen kuuluu hyvin kumpaankin kategoriaan.
 Toisen maailmansodan aikana Zofia Kossak kuului saksalaismiehitystä vastustavaan vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1942 julkaistiin hänen laajalle levinnyt julistuksensa Protesti, joka vaati puolalaisia katolilaisina ja isänmaanystävinä auttamaan vainottuja juutalaisia vaikka he olivatkin ”Puolan vihollisia”. Hän osallistui myös juutalaisia suojelevan Zegota - järjestön perustamiseen Puolan kotiarmeijan yhteyteen. Natsit pidättivät Kossakin ja hän joutui Auschwitziin  mutta onneksi hänen todellinen identiteettinsä jäi vangitsijoilta pimentoon ja hän vapautui. Kossak osallistui Varsovan kansannousuun elokuussa 1944.
 Toisen maailmansodan jälkeen juutalaissyntyinen kommunistinen sisäministeri, joka tunsi Zofia Kossakin sodanaikaisen toiminnan, kutsui hänet puheilleen, varoitti uhkaavista tulevaisuuden näköaloista  ja kehotti häntä lähtemään maasta. Kirjailija  noudatti neuvoa ja palasi Puolaan vasta 1957 olojen jo vapauduttua jonkin verran.
  Jerusalemin Yad Vashem nimesi kirjailijan vanhurskaaksi kansojen joukossa 1985.

Mutta palatkaamme Roomaan 1200-luvun alussa.
 Franciscus kumppaneineen elelee Assisin piispan Guidon palatsin pihalla ja odottaa pääsyä paavi Innocentius III:n puheille kuulemaan mikä on hänen ratkaisunsa pienien veljien säännöistä.
 Innocentius  on unettomuuden vaivaama mies. Häntä raastavat virkansa mukana tuomat huolet.
Kristikunta on jälleen vuosisadan vaihteessa 1200-luvun alkaessa levottoman lopunajan tuntojen vallassa. Kirkon auktoriteetti tuntuu järkkyvän. Kerettiläisiä esiintyy kaikkialla ja eteläinen Ranska on albigenssisotien tuhoama. Jerusalemin Pyhä hauta näyttää olevan varmemmin kuin milloinkaan uskottomien käsissä röyhkeiden venetsialaisten houkuteltua ristiretkeläisarmeijan ryöstämään Konstantinopolin ja jäämään sinne.
 Franciscus Assilainen veljineen on osa paavin huolta lukemattomista epämääräisistä saarnamiehistä. Kardinaalikollegiossa hän on valmis hyväksymään pienten veljien sääntöjen hylkäämisen. Kuten kardinaalit sanovat, miten kukaan nykyään voisi elää niin kuin evankeliumit opettavat.
 Paavia vaivaa kuitenkin painajainen jonka hän näki nukahdettuaan aamulla hetkeksi. Lateraanikirkon muurit olivat sortumassa eikä paavi voinut tehdä mitään. Jostain oli juossut pieni mies repaleisessa kaavussa ja hän tarttui sortuviin muureihin. Jättiläismäiseksi kasvaneena hän kietoi kätensä kirkon ympärille ja piti sen pystyssä. Sitten hän jälleen kutistui pieneksi mieheksi. Hetken ajan paavi näki hänen kasvonsa.
 Kun Franciscus kutsuttuna tulee kuulemaan paavilta tuomion, tämä tunnistaa hänet unensa mieheksi. Pieni harmaaviitainen päätyy Innocentiuksen syleilyyn ja oikopäätä Pyhä isä hyväksyy veljeskunnan säännöt.

Roomasta kuningas Jean lähettää maineikkaan trubaduurin Guglielmo  Divinin Blanchen luo kutsumaan tämä Akkonin hallituskaupunkiin. Kuningas matkaa itse edeltä. Blanche suostuu tuumaan mutta ennen lähtöään hän ostaa paikalliselta noidalta myrkkyä ,sillä hän ei jakaisi Jeania tämän nuoren kuningattaren kanssa. Jätän kertomatta, miten tämä kolmiodraama päättyy etten vie juonipaljastuksella lukijalta liikaa jännitystä.
 Mutta mainittakoon trubaduuri Guglielmo, että hän paluumatkalla Ranskasta Roomaan huomaa olevansa vanha ja pelkäävänsä kuolemaa. Mitä tapahtuukaan, kun hän törmää Roomassa saarnaavaan Franciscukseen?
 Lasten ristiretki, jonka paavi oli toivonut elvyttävän ristiretki-innostusta, osoittautuu saraseenien kanssa orjakauppaa käyvien venetsialaisten huijaukseksi. Mutta raivostuneet äidit pakottavat miehet ristiretkiarmeijaan jotta he vapauttaisivat lapset.
Innocentius kuolee ennen ristiretkeä ja siihen päättyy romaanin ensimmäinen kirja. Todettakoon että kirjailijatar ottaa luonnollisesti taiteellisia vapauksia tapahtumia kuvatessaan. Hänen aikanaan lasten ristiretki oli tosin historioitsijoidenkin keskuudessa tunnustettu tosiasia, mutta meidän aikanamme on tapahtuma varsin laajasti nähty legendana.

Toinen kirja kuvaa tapahtumia Lähi-idässä.
Jean de Brienne oli Innocentiuksen ehdokas ristiretken johtoon mutta Akkonissa hänen aikansa kuluu Blanchen seurassa. Jättämällä Rooman vastausta vaille hän edesauttaa  yhtä ylimielisen kuin kyvyttömän  kardinaali Pelagiuksen nousua ylipäälliköksi. Jeanin sotasuunnitelma iskemisestä  Niilin suiston Damiettan kautta Egyptiin islamin vaurauden lähteille kuitenkin hyväksytään suunnitelmaksi. Franciscus lähtee matkalle myös.
Lähes kaikki menee retkellä hyvän alun jälkeen pieleen. Se että Kairon sulttaani al-Kamil sallii ristiretkeläisarmeijan lähteä pois rauhassa, on hänen luonaan vierailleen Franciscuksen ansiota.
Mutta en tässäkään halua tehdä juonipaljastusta.
Sulttaanin fermiinin suojelemana Franciscus pääsee käymään Jerusalemissa ja Pyhässä maassa. Jerusalemissa hän Pyhän Lasaruksen veljien kanssa nostaa masentuneiden kristittyjen mielialoja ja järjestää Pyhän haudan kirkon siivouksen.  Pian Franciscuksella on veljien piiri Jerusalemissa. Mutta viestintuoja Roomasta pakottaa hänet palaamaan. Hänen sijaisensa pienten veljien johtajana kun on vienyt veljeskunnan uusille oudoille poluille.

Zofia Kossakin teos on hyvä historiallisena romaanina, ja hänen kuvauksensa Franciscuksen saarnoista ja keskusteluista välittää laupeaa ja armeliasta katolisuuden tulkintaa. Esimerkiksi Franciscuksen lohdutus itsemurhan tehneen naisen miehelle lienee armeliaampaa uskontulkintaa kuin mikä oli vallalla kirjan ilmestymisen aikaan Puolassa. Franciscuksen suhtautuminen muslimeihin kunnioituksen ja lähimmäisenrakkauden hengessä on viesti, joka olisi syytä kuulla myös meidän päivinämme.

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani
K.J. Gummerus OY, Jyväskylä 1948
Alkuteos Bez oręża (1937, powieść historyczna,
englanninkielinen laitos Blessed are The Meek
Englannista suomentanut Olli Nuorto
Runosäkeistöt Tyyni Haapanen-Tallgrenin
teoksesta Trubaduureja

Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta

Henryk Sienkiewicz (1846-1916) on 1800-luvun lopun merkittävimpiä kirjailijoita. Hänen kansainvälisesti tunnetuin pääteoksensa on Qvo vadis? Kertomus Neron ajolta vuodelta 1896.  Itse asiassa teos oli ilmestynyt ajan tavan mukaan jatkokertomuksena puolalaisessa lehdessä jo edellisen vuoden puolella.  (Mainittakoon että latinan sanan quo, ”minne” kirjoitusasu suomen kielessä on muuttunut 1900-luvun alkupuolen muodosta qvo). Yli 50 kielelle käännetty romaani osaltaan toi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1905. Mutta Sienkiewiczin laajaan tuotantoon kuuluu myös 1600-luvun kohtalokkaita sotia käsittelevä trilogia, joka on puolalaisen kansallisen kirjallisuuden perusteoksia (palaan trilogiaan myöhemmin).
 Qvo vadis on avoimesti kristillinen historiallinen romaani, joka löytyi lapsuudenkotini kirjahyllystä. Mutta vasta tämän pääsiäisen alla luin sen jatkona kirjailijan puolalaisromaaneille.
 Kirja oli vaikuttava lukuelämys ja toi Rooman varhaisen kristillisen seurakunnan ja apostolit Pietarin ja Paavalin elävänä sielun silmien eteen.
 Kirjan nimi Qvo vadis? Tulee latinalaisesta lentävästä lauseesta Quo vadis, Domine? ( Minne menet, Herra?). Pietarin teoissa, Uuden testamentin apokryfikirjoihin kuuluvassa teoksessa, esiintyvä legendan mukaan Pietari esitti tämän kysymyksen Jeesukselle tämän tullessa häntä vastaan Via Appialla Pietarin paetessa keisari Neron toimeenpanemia kristittyjen vainoja. Jeesus vastasi: ”Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi”. Pietari ymmärsi moitteen ja palasi kaupunkiin, jossa kärsi marttyyrikuoleman ensin kastettuaan lukemattoman määrän ihmisiä jotka vainosta huolimatta valitsivat kristinuskon. Tämä Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen esiintyy Sienkiewiczin kirjan loppupuolella.
 Qvo vadis siis sijoittuu keisari Neron hallituskaudelle (54-68) ja sen loppupuolelle n. vuoteen 64. Romaani huipentuu Rooman palon, jota väitettiin Neron sytyttämäksi. Keisari tekee kristityistä syntipukkeja ja aloittaa ensimmäiset kristittyjen joukkovainot kaupungissa.
 Tätä historiallista taustaa vasten asettuu roomalaisen sotapäällikön Marcus Vinitiuksen ja lygien kansan kuninkaantyttären Lygian rakkaustarina. Lygia ja hänen varhain kuollut äitinsä olivat Roomassa panttivankeina ja kenraali Aulus ja hänen vaimonsa Pomponia olivat kasvattaneet tytön omana lapsenaan. Pomponia on kristitty ja hän opasti myös tytön kristilliseen uskoon. Lygian suojelija hänen myrskyisissä vaiheissaan on väkivahva lygilainen palvelija Ursus, joka myös on kristitty.
 En paljasta tarinan juonta ja nuorten kohtaloa lukijalle, jolle vielä on edessään romaanin lukeminen. Mutta sen voin kertoa että dramaattinen ja jännittävä tarina suurelta osalta kuvaa itsekkään ja julman sotilaan mielenmuutosta rakkauden ja rakkauden myötä kohtaamansa kristinuskon jalostamana.
 Vinitiuksen lähin kumppani on hänen enonsa, keisarin lähipiiriin kuuluva hyveellinen esteetikko Petronius, joka elää elämänsä rappeutuneen ja tuhoutuvan pakanallisen maailman jonkinlaisena viimeisenä ylväänä edustajana.
 Romaanin vaiheissa tärkeä osa on filosofoivalla kreikkalaisella kelmillä Chilonilla, varsinaisella Juudas- hahmolla, jonka kohtalo kuitenkin lopulta eroaa raamatullisesta esikuvastaan.
 Qvo vadis on väkevä johdatus uskomme ja kirkkomme varhaisten vaiheiden merkittävään ajankohtaan: apostolien Pietarin ja Paavalin työn päätepisteeseen. Se on myös huikean jännittävä historiallinen rakkauskertomus. Suomennoskin on kestänyt hyvin aikaa.


Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta, 1896
Suomentanut Maila Talvio. Neljäs painos, WSOY 1936

Vladimir Bartol - Alamut

"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa: Econ Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin tapaan selkeästä juonirakenteesta huolimatta kyse on enemmän ideoista kuin henkilöistä tai historiallisista miljööstä, Waltarin historiallisissa kirjoissa taas on samaa tunnelmaa ja pyrkimystä nähdä herooisuuden pintakiillon läpi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Vaikka kirja keskittyykin muslimien välisiin välienselvittelyihin, Bartol kirjoitti kuitenkin omalle ajalleen ja kristitylle yleisölle, ja huomion arvoinen se on nykyäänkin, ja ideologiasta riippumatta (ja jos se kiinnostaa, Hasan puhuu Rooman kirkosta; esimerkillisenä tahona jossa johtajien valinta perustuu kyvykkyyteen eikä sukuperimään, ja lopputulos on näin kestävämpi kuin monarkiat).
Kirjan keskushenkilö Hasan, Vuoren Vanhus, on mies joka ei usko tippaakaan mihinkään uskontoon, ideologiaan tai muuhunkaan, mutta joka päättäväisesti hyödyntää ja ruokkii toisten uskoa ja tämän avulla manipuloi näitä toteuttamaan Hasanin omia, valtaviakin päämääriä.

Historialliset olosuhteet johtavat siihen, että kirja on moraaliltaan varsin ambivalentti: sloveeni Bartol kirjoitti tämän kirjan 30-luvulla tilanteessa jossa Mussolinin Italia muistuttaa hyvin paljon kirjan seldzukkeja ja sloveenit ehkä sitten ismaililaisia. Ja toisaalta Hasania on kovin vaikea pitää sankarina, hän on häikäilemätön manipulaattori mutta samalla myös huikea visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkiikin, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Aikalaiskritiikki murskasi kirjan kyynisyyden, mutta, no, historia todistaa että se ei ole täysin perusteetonta. Alamut sai huomiota Al Qaidan noustua otsikoihin mutta uskon manipulointi palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiä ei ole mitenkään tuntematonta kristillisyydessäkään, monista sekulaareista maailmankatsomuksista puhumattakaan.

Vladimir Bartol: Alamut (1938)
Suom. Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.

Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan Ystävä 2001

Kuten jotkut ovat saattaneet huomatakin, on minua kiinnostanut kotomaamme katolisen lehdistön vaiheet, ja näköjään en ollut ainoa: Heikki Nuutinen on laatinut Birgitan Ystävä -lehden historiikin ja siinä yhteydessä tarkastellut katolista lehdistöä niin meillä kuin muuallakin.

Alkaen 1600-luvun Saksasta, jossa Augsburger Postzeitung on ilmeisen vahva ehdokas ensimmäiseksi katoliseksi lehdeksi, ja Saksan jälkeen tarkastellaan monia muitakin maita. Kovin sirpaleista tämä teksti on, paljon nimiä, painoslukuja ja vuosia, kun lähteinä on käytetty pääasiassa hakuteoksia, mutta saa tästä silti jotain yleiskuvaa mitä on tullut.
Tämän jälkeen keskitytään Suomeen, kooten hajanaisia tietoja Finlandia Catholicasta ja muista lähteistä ja esitellen niin hiippakuntalehti Fideksen (aiemmin Kellojen kutsu / Klockorna kalla), kirjoitusvuonna 2002 ilmestyneet seurakuntalehdet, eri ryhmien julkaisuja kuten Documenta ja Juventus, ja käytännössä yksien henkilöiden missiot Uskon sanomat ja Päivikki.

Loppuluvuissa sitten esitellään laajasti Birgittalaissisarten ystävät ry:n lehden vaiheet ja sisältö 1987-2002. Jonka lähinnä selailin läpi, ehkä se on antoisampi jos tuntee enemmän järjestön vaikuttajia yms.

Sirpaleisuudesta johtuen tämä ei ole mitenkään kannesta-kanteen luettava historiikki, ennemminkin teos jonka selaa läpi yleiskuvan hakien ja myöhemmin sitten tietää että tällainen hakuteos on olemassa jos jotain tietoa aiheesta halajaa.
Ja ainakin sitä keskivaihetta jossa Suomen lehdet esitellään kannattaa vilkaista, vaikka onkin osin jo ikääntynyttä tietoa: Fideksen nykyinen päätoimittaja Marko Tervaportti oli juuri aloittanut, ja mahtavatko seurakuntalehtienkään tiedot olla enää paikallaan...

Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan Ystävä 2001
Birgittalaissisarten ystävät ry 2002, 114 s.

Shusaku Endo - Skandaali

Muutama vuosi sitten olin lukenut Shusaku Endon kirjan Hiljaisuus, joka kertoo portugalilaisesta lähetyssaarnaajasta 1600-luvun Japanissa kristittyjen vainon aikaan, ja sen jälkeen mielessä on ollut että enemmänkin pitäisi, mutta on tähän mennessä jäänyt...no, nyt on tilannetta korjattu myöhäisempään tuotantoon kuuluvalla Skandaalilla (suom. Juhani Lindholm)

Endo flirttailee varsin selvästi omaelämäkerrallisuudella: päähenkilö Suguro on 65-vuotias kirjailija (Endo oli tämän ilmestyessä 63), arvostettu kristillinen kirjailija pääosin ei-kristillisessä maassa ja kulttuurissa. Kirjan alussa ollaan saamassa kirjallisuuspalkintoa ja kaikenlaisista vanhenemisen mukana tulevista terveyskrempoista huolimatta elämä on varsin tasapainoista, seesteistä, sanoisinko itsetyytyväistä.
Palkintojuhlallisuuksissa hän kuitenkin pikaisesti huomaa kovasti itseään muistuttavan miehen joka kuitenkin näyttää jotenkin pilkalliselta ja kieroutuneelta, ja tapaa humalaisen naisen joka kovasti väittää tuntevansa Suguron, joka kuulemma on tuttu Tokion punaisten lyhtyjen alueelta...

Tästä tapahtumasta kiinnostuu lehtimies Kobari, joka on täysin vakuuttunut siitä että Suguro on kaksinaamainen tekopyhä irstailija, koska eihän hän mitään muuta voisikaan olla, ja niinpä tämä pitää paljastaa. Ja toisaalla Suguro itse lähtee hieman silmäilemään paikkoja joissa hänet huhujen mukaan on nähty, tapaamaan ihmisiä ja omalta osaltaan tutustuu toisenlaiseen maailmaan...

"Kun Jeesus verta vuotavana kantoi ristiään teloituspaikalle, väkijoukko ilkkui ja kivitti häntä. Eivätkö he tehneetkin näin siksi, että se tuotti heille nautintoa, samaa nautintoa jota minä aina yritän teille kuvailla? [...] Romaaneissannekin...olette itse asiassa kirjoittanut vain ihmisistä, jotka ovat kavaltaneet Jeesuksen, mutta vuodattavat sitten katumuksen kyyneleitä kun kukko on kolmasti laulanut. Olette aina karttanut kirjoittamasta väkijoukosta, joka mielihyvästä juopuneena paiskoo Jeesusta kivillä."
"On asioita, joista kirjailija ei kerta kaikkiaan voi kirjoittaa."
"Olipa siisti väistöliike."

Suguro on kirjoittanut synnistä mutta niin pahuuden että oman sisimmän ymmärrys on jäänyt vähemmälle niin omassa elämässä kuin ilmeisesti kirjoissakin, kunnes se purkautuu tällaisena doppelgängerinä, jonka kohtaaminen on luonnollisesti koettelemus (ja lukijasta ehkä riippuu pitääkö lopun tilaa onnellisena ja ei). Samalla Suguro kohtaa ihmisiä joiden elämissä on itsestään monia, hyvinkin ristiriitaisia puolia ja itse jättää kertomatta paljon asioita vaimolleen ettei tämä vain suotta huolestuisi; kaksinaamaisuus, hyvä ja paha, synti ja alitajunta ovat kirjan keskeisiä aiheita.
Ja modernista japanilaisesta näkökulmasta aiheita tarkastellaan niin kristillisyyden, buddhalaisuuden kuin freudilaisuudenkin puitteissa, vertaillen ja yhteyksiä tunnistaen.

Ja tietysti aiheena on myös kirjallisuus ja kirjoittaminen: onko Suguro ylläolevassa sitaatissa oikeassa? Entä Kobari, joka haluaa Paljastaa Totuuden (ja siinä sivussa napata mukavan rahasumman skandaalilehdiltä ja kerätä mainetta skuupista)?

Endoa on nimitetty Japanin Graham Greeneksi, sen voinee ottaa suosituksena: jos pitää yhdestä pitänee toisestakin. Minä pidin.

Shusaku Endo: Skandaali (スキャンダル 1986)
Suom. englannista Juhani Lindholm
Otava 1988, 239 s.