Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani

Lähellä Roomaa Hyvän Paimenen majatalon pihalla muuan pieni Franciscus ja joukko harmaisiin puettuja huolettomia kerjäläisiä istuu iltaa ulkosalla. He ovat kertoneet matkaavansa Pyhän isän luo saadakseen vahvistuksen veljeskuntansa säännöille.
 Veljien iloinen puheensa ja naurunsa ärsyttävät ärtynyttä harmaapäistä ritari Jean de Brienneä joka on vuoden viivyteltyään menossa tapaamaan Pyhää isää ottaakseen vastentahtoisesti vastaan Jerusalemin kuningaskunnan kruunun.  Sitä varten hänen on naitava kuningaskunnan kruununperillinen Maria de Montferrat, joka on nuori suloton tyttö.
Jeanin vastahankaisuuden syynä  on Champagnen kreivitär Blanche de Navarre, Navarran hallitsijasuvun  jälkeläinen, tumma komea nainen joka miehensä tieten on lemmensuhteessa Jeanin kanssa.
 Majatalon emännän huolena ovat hänen lapsensa, jotka on lumonnut seudulle ilmaantunut saarnamies joka opettaa lapsia hylkäämään perheensä ja lähtemään vapauttamaan Pyhää hautaa.
  Kohtaaminen majatalolla on ensimmäinen muttei viimeinen kerta kun  kerjäläisveli pyhä Franciscus ja kuningas Jean kohtaavat. He tapaavat ristiretkellä Damiettan kaupungin edustalla Niilin suistossa ja vielä Jeanin hallituskaupungissa Akkonissa. Mainittakoon että Franciscuksen tavoin Jean de Brienne, Maria de Montferrat ja Blanche de Navarre ovat historiallisia henkilöitä.

Kuningas ja kerjäläinen - nimellä suomeksi ilmestynyt teos on puolalaisen Zofia Kossakin kansainvälisesti tunnetuin romaani, joka on käännetty useille kielille. Bez oręża ( Blessed are the Meek) ilmestyi 1937. Edellisvuonna kirjailijatar oli saanut Puolan arvostetuimman alan tunnustuksen, Puolan kirjallisuuden akatemian Kultaisen laakeriseppeleen.
 Zofia Kossak-Szczucka (1888-1968) syntyi taiteilijasukuun. Hänen isoisänsä oli Puolan historiaan erikoistunut taidemaalari ja kuvittaja Juliusz Kossak ja hänen setänsä Wojciech  saavutti mainetta isänsä manttelinperijänä. Hänen isänsä taisteli upseerina Puolan itsenäisyyssodassa ja oli kartanonomistaja.
 Zofia Kossakin  julkaisutoiminta alkoi 1922 ja jatkui lähes kuolemaan saakka. Hän kirjoitti alkuvaiheessa pääasiassa katolisiin lehtiin jatkokertomuksia, jotka julkaistiin myöhemmin kirjoina.   Hän kirjoitti eniten  historiallisia romaaneja mutta myös uskonnollisia teoksia. Kuningas ja kerjäläinen kuuluu hyvin kumpaankin kategoriaan.
 Toisen maailmansodan aikana Zofia Kossak kuului saksalaismiehitystä vastustavaan vastarintaliikkeeseen. Vuonna 1942 julkaistiin hänen laajalle levinnyt julistuksensa Protesti, joka vaati puolalaisia katolilaisina ja isänmaanystävinä auttamaan vainottuja juutalaisia vaikka he olivatkin ”Puolan vihollisia”. Hän osallistui myös juutalaisia suojelevan Zegota - järjestön perustamiseen Puolan kotiarmeijan yhteyteen. Natsit pidättivät Kossakin ja hän joutui Auschwitziin  mutta onneksi hänen todellinen identiteettinsä jäi vangitsijoilta pimentoon ja hän vapautui. Kossak osallistui Varsovan kansannousuun elokuussa 1944.
 Toisen maailmansodan jälkeen juutalaissyntyinen kommunistinen sisäministeri, joka tunsi Zofia Kossakin sodanaikaisen toiminnan, kutsui hänet puheilleen, varoitti uhkaavista tulevaisuuden näköaloista  ja kehotti häntä lähtemään maasta. Kirjailija  noudatti neuvoa ja palasi Puolaan vasta 1957 olojen jo vapauduttua jonkin verran.
  Jerusalemin Yad Vashem nimesi kirjailijan vanhurskaaksi kansojen joukossa 1985.

Mutta palatkaamme Roomaan 1200-luvun alussa.
 Franciscus kumppaneineen elelee Assisin piispan Guidon palatsin pihalla ja odottaa pääsyä paavi Innocentius III:n puheille kuulemaan mikä on hänen ratkaisunsa pienien veljien säännöistä.
 Innocentius  on unettomuuden vaivaama mies. Häntä raastavat virkansa mukana tuomat huolet.
Kristikunta on jälleen vuosisadan vaihteessa 1200-luvun alkaessa levottoman lopunajan tuntojen vallassa. Kirkon auktoriteetti tuntuu järkkyvän. Kerettiläisiä esiintyy kaikkialla ja eteläinen Ranska on albigenssisotien tuhoama. Jerusalemin Pyhä hauta näyttää olevan varmemmin kuin milloinkaan uskottomien käsissä röyhkeiden venetsialaisten houkuteltua ristiretkeläisarmeijan ryöstämään Konstantinopolin ja jäämään sinne.
 Franciscus Assilainen veljineen on osa paavin huolta lukemattomista epämääräisistä saarnamiehistä. Kardinaalikollegiossa hän on valmis hyväksymään pienten veljien sääntöjen hylkäämisen. Kuten kardinaalit sanovat, miten kukaan nykyään voisi elää niin kuin evankeliumit opettavat.
 Paavia vaivaa kuitenkin painajainen jonka hän näki nukahdettuaan aamulla hetkeksi. Lateraanikirkon muurit olivat sortumassa eikä paavi voinut tehdä mitään. Jostain oli juossut pieni mies repaleisessa kaavussa ja hän tarttui sortuviin muureihin. Jättiläismäiseksi kasvaneena hän kietoi kätensä kirkon ympärille ja piti sen pystyssä. Sitten hän jälleen kutistui pieneksi mieheksi. Hetken ajan paavi näki hänen kasvonsa.
 Kun Franciscus kutsuttuna tulee kuulemaan paavilta tuomion, tämä tunnistaa hänet unensa mieheksi. Pieni harmaaviitainen päätyy Innocentiuksen syleilyyn ja oikopäätä Pyhä isä hyväksyy veljeskunnan säännöt.

Roomasta kuningas Jean lähettää maineikkaan trubaduurin Guglielmo  Divinin Blanchen luo kutsumaan tämä Akkonin hallituskaupunkiin. Kuningas matkaa itse edeltä. Blanche suostuu tuumaan mutta ennen lähtöään hän ostaa paikalliselta noidalta myrkkyä ,sillä hän ei jakaisi Jeania tämän nuoren kuningattaren kanssa. Jätän kertomatta, miten tämä kolmiodraama päättyy etten vie juonipaljastuksella lukijalta liikaa jännitystä.
 Mutta mainittakoon trubaduuri Guglielmo, että hän paluumatkalla Ranskasta Roomaan huomaa olevansa vanha ja pelkäävänsä kuolemaa. Mitä tapahtuukaan, kun hän törmää Roomassa saarnaavaan Franciscukseen?
 Lasten ristiretki, jonka paavi oli toivonut elvyttävän ristiretki-innostusta, osoittautuu saraseenien kanssa orjakauppaa käyvien venetsialaisten huijaukseksi. Mutta raivostuneet äidit pakottavat miehet ristiretkiarmeijaan jotta he vapauttaisivat lapset.
Innocentius kuolee ennen ristiretkeä ja siihen päättyy romaanin ensimmäinen kirja. Todettakoon että kirjailijatar ottaa luonnollisesti taiteellisia vapauksia tapahtumia kuvatessaan. Hänen aikanaan lasten ristiretki oli tosin historioitsijoidenkin keskuudessa tunnustettu tosiasia, mutta meidän aikanamme on tapahtuma varsin laajasti nähty legendana.

Toinen kirja kuvaa tapahtumia Lähi-idässä.
Jean de Brienne oli Innocentiuksen ehdokas ristiretken johtoon mutta Akkonissa hänen aikansa kuluu Blanchen seurassa. Jättämällä Rooman vastausta vaille hän edesauttaa  yhtä ylimielisen kuin kyvyttömän  kardinaali Pelagiuksen nousua ylipäälliköksi. Jeanin sotasuunnitelma iskemisestä  Niilin suiston Damiettan kautta Egyptiin islamin vaurauden lähteille kuitenkin hyväksytään suunnitelmaksi. Franciscus lähtee matkalle myös.
Lähes kaikki menee retkellä hyvän alun jälkeen pieleen. Se että Kairon sulttaani al-Kamil sallii ristiretkeläisarmeijan lähteä pois rauhassa, on hänen luonaan vierailleen Franciscuksen ansiota.
Mutta en tässäkään halua tehdä juonipaljastusta.
Sulttaanin fermiinin suojelemana Franciscus pääsee käymään Jerusalemissa ja Pyhässä maassa. Jerusalemissa hän Pyhän Lasaruksen veljien kanssa nostaa masentuneiden kristittyjen mielialoja ja järjestää Pyhän haudan kirkon siivouksen.  Pian Franciscuksella on veljien piiri Jerusalemissa. Mutta viestintuoja Roomasta pakottaa hänet palaamaan. Hänen sijaisensa pienten veljien johtajana kun on vienyt veljeskunnan uusille oudoille poluille.

Zofia Kossakin teos on hyvä historiallisena romaanina, ja hänen kuvauksensa Franciscuksen saarnoista ja keskusteluista välittää laupeaa ja armeliasta katolisuuden tulkintaa. Esimerkiksi Franciscuksen lohdutus itsemurhan tehneen naisen miehelle lienee armeliaampaa uskontulkintaa kuin mikä oli vallalla kirjan ilmestymisen aikaan Puolassa. Franciscuksen suhtautuminen muslimeihin kunnioituksen ja lähimmäisenrakkauden hengessä on viesti, joka olisi syytä kuulla myös meidän päivinämme.

Zofia Kossak: Kuningas ja kerjäläinen: historiallinen romaani
K.J. Gummerus OY, Jyväskylä 1948
Alkuteos Bez oręża (1937, powieść historyczna,
englanninkielinen laitos Blessed are The Meek
Englannista suomentanut Olli Nuorto
Runosäkeistöt Tyyni Haapanen-Tallgrenin
teoksesta Trubaduureja

Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta

Henryk Sienkiewicz (1846-1916) on 1800-luvun lopun merkittävimpiä kirjailijoita. Hänen kansainvälisesti tunnetuin pääteoksensa on Qvo vadis? Kertomus Neron ajolta vuodelta 1896.  Itse asiassa teos oli ilmestynyt ajan tavan mukaan jatkokertomuksena puolalaisessa lehdessä jo edellisen vuoden puolella.  (Mainittakoon että latinan sanan quo, ”minne” kirjoitusasu suomen kielessä on muuttunut 1900-luvun alkupuolen muodosta qvo). Yli 50 kielelle käännetty romaani osaltaan toi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1905. Mutta Sienkiewiczin laajaan tuotantoon kuuluu myös 1600-luvun kohtalokkaita sotia käsittelevä trilogia, joka on puolalaisen kansallisen kirjallisuuden perusteoksia (palaan trilogiaan myöhemmin).
 Qvo vadis on avoimesti kristillinen historiallinen romaani, joka löytyi lapsuudenkotini kirjahyllystä. Mutta vasta tämän pääsiäisen alla luin sen jatkona kirjailijan puolalaisromaaneille.
 Kirja oli vaikuttava lukuelämys ja toi Rooman varhaisen kristillisen seurakunnan ja apostolit Pietarin ja Paavalin elävänä sielun silmien eteen.
 Kirjan nimi Qvo vadis? Tulee latinalaisesta lentävästä lauseesta Quo vadis, Domine? ( Minne menet, Herra?). Pietarin teoissa, Uuden testamentin apokryfikirjoihin kuuluvassa teoksessa, esiintyvä legendan mukaan Pietari esitti tämän kysymyksen Jeesukselle tämän tullessa häntä vastaan Via Appialla Pietarin paetessa keisari Neron toimeenpanemia kristittyjen vainoja. Jeesus vastasi: ”Roomaan uudelleen ristiinnaulittavaksi”. Pietari ymmärsi moitteen ja palasi kaupunkiin, jossa kärsi marttyyrikuoleman ensin kastettuaan lukemattoman määrän ihmisiä jotka vainosta huolimatta valitsivat kristinuskon. Tämä Jeesuksen ja Pietarin kohtaaminen esiintyy Sienkiewiczin kirjan loppupuolella.
 Qvo vadis siis sijoittuu keisari Neron hallituskaudelle (54-68) ja sen loppupuolelle n. vuoteen 64. Romaani huipentuu Rooman palon, jota väitettiin Neron sytyttämäksi. Keisari tekee kristityistä syntipukkeja ja aloittaa ensimmäiset kristittyjen joukkovainot kaupungissa.
 Tätä historiallista taustaa vasten asettuu roomalaisen sotapäällikön Marcus Vinitiuksen ja lygien kansan kuninkaantyttären Lygian rakkaustarina. Lygia ja hänen varhain kuollut äitinsä olivat Roomassa panttivankeina ja kenraali Aulus ja hänen vaimonsa Pomponia olivat kasvattaneet tytön omana lapsenaan. Pomponia on kristitty ja hän opasti myös tytön kristilliseen uskoon. Lygian suojelija hänen myrskyisissä vaiheissaan on väkivahva lygilainen palvelija Ursus, joka myös on kristitty.
 En paljasta tarinan juonta ja nuorten kohtaloa lukijalle, jolle vielä on edessään romaanin lukeminen. Mutta sen voin kertoa että dramaattinen ja jännittävä tarina suurelta osalta kuvaa itsekkään ja julman sotilaan mielenmuutosta rakkauden ja rakkauden myötä kohtaamansa kristinuskon jalostamana.
 Vinitiuksen lähin kumppani on hänen enonsa, keisarin lähipiiriin kuuluva hyveellinen esteetikko Petronius, joka elää elämänsä rappeutuneen ja tuhoutuvan pakanallisen maailman jonkinlaisena viimeisenä ylväänä edustajana.
 Romaanin vaiheissa tärkeä osa on filosofoivalla kreikkalaisella kelmillä Chilonilla, varsinaisella Juudas- hahmolla, jonka kohtalo kuitenkin lopulta eroaa raamatullisesta esikuvastaan.
 Qvo vadis on väkevä johdatus uskomme ja kirkkomme varhaisten vaiheiden merkittävään ajankohtaan: apostolien Pietarin ja Paavalin työn päätepisteeseen. Se on myös huikean jännittävä historiallinen rakkauskertomus. Suomennoskin on kestänyt hyvin aikaa.


Henryk Sienkiewicz: Qvo vadis? Kertomus Neron ajoilta, 1896
Suomentanut Maila Talvio. Neljäs painos, WSOY 1936

Vladimir Bartol - Alamut

"[...]Kertokaapa, millaiseksi ne kanaset kuvittelevat kuninkaan?"
"Sellaiseksi, joka kävelee majesteetillisesti ja jolla on ylevä ilme, sellainen heidän kuninkaansa kuuluu olla", Maryam sanoi hymyillen. "Ja ennen kaikkea hänen pitää olla pukeutunut purppuraviittaan ja kantaa kultakruunua päässään."
"Onpa hassua. Viisas joutuu naamioitumaan, jos haluaa kelvata ihmisille ja ansaita näiden kunnioituksen."
"Sellainen tämä maailma on", Apama sanoi.
"No, linna on täynnä kaikenlaisia rättejä ja helyjä siihen tarkoitukseen. Olemme huolehtineet kaikesta hyvissä ajoin."

Bartolin Alamut (suom. Kari Klemelä) on historiallinen romaani jossain Mika Waltarin ja Umberto Econ välimaastossa: Econ Ruusun nimen ja Foucaultin heilurin tapaan selkeästä juonirakenteesta huolimatta kyse on enemmän ideoista kuin henkilöistä tai historiallisista miljööstä, Waltarin historiallisissa kirjoissa taas on samaa tunnelmaa ja pyrkimystä nähdä herooisuuden pintakiillon läpi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat noin tuhannen vuoden takaiseen Persiaan, joka on seldzukki-turkkilaisten hallussa, mikä persialaisten ismailiittien mieltä kaihertaa...yksi näistä, Hasan ibn Sabbah, on kuitenkin ottanut haltuunsa Alamutin vuoristolinnoituksen ja siellä laittaa liikkeelle suunnitelman jonka valmistelut ovat vaatineet vuosia: suuret sotajoukot eivät ole välttämättömiä kun on käytössä ehdottoman uskollisia eläviä tikareita, assassiineja jotka suorittavat täsmäiskuja omasta turvallisuudestaan välittämättä. Ja näitä Arkhimedeen pisteitä voi rakentaa esim. tiukan ja päämäärätietoisen koulutuksen, hashiksen ja (lavastettujen) paratiisinäkyjen avulla...

Näkökulmahahmoja on useita, kirjan alussa tutustutaan Halimaan, tyttöön josta koulutetaan paratiisin puutarhan huuria, sitten ibn Tahiriin josta taas tehdään soturia ja elävää tikaria, Maryamiin joka on myös huuri ja Hasanin uskottu (siinä määrin kuin kukaan on), ja aikanaan tapaamme myös Hasanin, visionäärin jonka kyynisyys on viety niin pitkälle että päädytään jo melkein mystikoksi...
"Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua."

Vaikka kirja keskittyykin muslimien välisiin välienselvittelyihin, Bartol kirjoitti kuitenkin omalle ajalleen ja kristitylle yleisölle, ja huomion arvoinen se on nykyäänkin, ja ideologiasta riippumatta (ja jos se kiinnostaa, Hasan puhuu Rooman kirkosta; esimerkillisenä tahona jossa johtajien valinta perustuu kyvykkyyteen eikä sukuperimään, ja lopputulos on näin kestävämpi kuin monarkiat).
Kirjan keskushenkilö Hasan, Vuoren Vanhus, on mies joka ei usko tippaakaan mihinkään uskontoon, ideologiaan tai muuhunkaan, mutta joka päättäväisesti hyödyntää ja ruokkii toisten uskoa ja tämän avulla manipuloi näitä toteuttamaan Hasanin omia, valtaviakin päämääriä.

Historialliset olosuhteet johtavat siihen, että kirja on moraaliltaan varsin ambivalentti: sloveeni Bartol kirjoitti tämän kirjan 30-luvulla tilanteessa jossa Mussolinin Italia muistuttaa hyvin paljon kirjan seldzukkeja ja sloveenit ehkä sitten ismaililaisia. Ja toisaalta Hasania on kovin vaikea pitää sankarina, hän on häikäilemätön manipulaattori mutta samalla myös huikea visionääri joka saa aikaan sen mihin pyrkiikin, siinä missä aiemmista ystävistään yksi kääntää takkinsa reaalipolitiikan nimissä ja toinen jää voivottelemaan ja tuijottamaan napaansa viinilasin ääressä.

Aikalaiskritiikki murskasi kirjan kyynisyyden, mutta, no, historia todistaa että se ei ole täysin perusteetonta. Alamut sai huomiota Al Qaidan noustua otsikoihin mutta uskon manipulointi palvelemaan omia poliittisia tarkoitusperiä ei ole mitenkään tuntematonta kristillisyydessäkään, monista sekulaareista maailmankatsomuksista puhumattakaan.

Vladimir Bartol: Alamut (1938)
Suom. Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.

Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan Ystävä 2001

Kuten jotkut ovat saattaneet huomatakin, on minua kiinnostanut kotomaamme katolisen lehdistön vaiheet, ja näköjään en ollut ainoa: Heikki Nuutinen on laatinut Birgitan Ystävä -lehden historiikin ja siinä yhteydessä tarkastellut katolista lehdistöä niin meillä kuin muuallakin.

Alkaen 1600-luvun Saksasta, jossa Augsburger Postzeitung on ilmeisen vahva ehdokas ensimmäiseksi katoliseksi lehdeksi, ja Saksan jälkeen tarkastellaan monia muitakin maita. Kovin sirpaleista tämä teksti on, paljon nimiä, painoslukuja ja vuosia, kun lähteinä on käytetty pääasiassa hakuteoksia, mutta saa tästä silti jotain yleiskuvaa mitä on tullut.
Tämän jälkeen keskitytään Suomeen, kooten hajanaisia tietoja Finlandia Catholicasta ja muista lähteistä ja esitellen niin hiippakuntalehti Fideksen (aiemmin Kellojen kutsu / Klockorna kalla), kirjoitusvuonna 2002 ilmestyneet seurakuntalehdet, eri ryhmien julkaisuja kuten Documenta ja Juventus, ja käytännössä yksien henkilöiden missiot Uskon sanomat ja Päivikki.

Loppuluvuissa sitten esitellään laajasti Birgittalaissisarten ystävät ry:n lehden vaiheet ja sisältö 1987-2002. Jonka lähinnä selailin läpi, ehkä se on antoisampi jos tuntee enemmän järjestön vaikuttajia yms.

Sirpaleisuudesta johtuen tämä ei ole mitenkään kannesta-kanteen luettava historiikki, ennemminkin teos jonka selaa läpi yleiskuvan hakien ja myöhemmin sitten tietää että tällainen hakuteos on olemassa jos jotain tietoa aiheesta halajaa.
Ja ainakin sitä keskivaihetta jossa Suomen lehdet esitellään kannattaa vilkaista, vaikka onkin osin jo ikääntynyttä tietoa: Fideksen nykyinen päätoimittaja Marko Tervaportti oli juuri aloittanut, ja mahtavatko seurakuntalehtienkään tiedot olla enää paikallaan...

Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan Ystävä 2001
Birgittalaissisarten ystävät ry 2002, 114 s.

Shusaku Endo - Skandaali

Muutama vuosi sitten olin lukenut Shusaku Endon kirjan Hiljaisuus, joka kertoo portugalilaisesta lähetyssaarnaajasta 1600-luvun Japanissa kristittyjen vainon aikaan, ja sen jälkeen mielessä on ollut että enemmänkin pitäisi, mutta on tähän mennessä jäänyt...no, nyt on tilannetta korjattu myöhäisempään tuotantoon kuuluvalla Skandaalilla (suom. Juhani Lindholm)

Endo flirttailee varsin selvästi omaelämäkerrallisuudella: päähenkilö Suguro on 65-vuotias kirjailija (Endo oli tämän ilmestyessä 63), arvostettu kristillinen kirjailija pääosin ei-kristillisessä maassa ja kulttuurissa. Kirjan alussa ollaan saamassa kirjallisuuspalkintoa ja kaikenlaisista vanhenemisen mukana tulevista terveyskrempoista huolimatta elämä on varsin tasapainoista, seesteistä, sanoisinko itsetyytyväistä.
Palkintojuhlallisuuksissa hän kuitenkin pikaisesti huomaa kovasti itseään muistuttavan miehen joka kuitenkin näyttää jotenkin pilkalliselta ja kieroutuneelta, ja tapaa humalaisen naisen joka kovasti väittää tuntevansa Suguron, joka kuulemma on tuttu Tokion punaisten lyhtyjen alueelta...

Tästä tapahtumasta kiinnostuu lehtimies Kobari, joka on täysin vakuuttunut siitä että Suguro on kaksinaamainen tekopyhä irstailija, koska eihän hän mitään muuta voisikaan olla, ja niinpä tämä pitää paljastaa. Ja toisaalla Suguro itse lähtee hieman silmäilemään paikkoja joissa hänet huhujen mukaan on nähty, tapaamaan ihmisiä ja omalta osaltaan tutustuu toisenlaiseen maailmaan...

"Kun Jeesus verta vuotavana kantoi ristiään teloituspaikalle, väkijoukko ilkkui ja kivitti häntä. Eivätkö he tehneetkin näin siksi, että se tuotti heille nautintoa, samaa nautintoa jota minä aina yritän teille kuvailla? [...] Romaaneissannekin...olette itse asiassa kirjoittanut vain ihmisistä, jotka ovat kavaltaneet Jeesuksen, mutta vuodattavat sitten katumuksen kyyneleitä kun kukko on kolmasti laulanut. Olette aina karttanut kirjoittamasta väkijoukosta, joka mielihyvästä juopuneena paiskoo Jeesusta kivillä."
"On asioita, joista kirjailija ei kerta kaikkiaan voi kirjoittaa."
"Olipa siisti väistöliike."

Suguro on kirjoittanut synnistä mutta niin pahuuden että oman sisimmän ymmärrys on jäänyt vähemmälle niin omassa elämässä kuin ilmeisesti kirjoissakin, kunnes se purkautuu tällaisena doppelgängerinä, jonka kohtaaminen on luonnollisesti koettelemus (ja lukijasta ehkä riippuu pitääkö lopun tilaa onnellisena ja ei). Samalla Suguro kohtaa ihmisiä joiden elämissä on itsestään monia, hyvinkin ristiriitaisia puolia ja itse jättää kertomatta paljon asioita vaimolleen ettei tämä vain suotta huolestuisi; kaksinaamaisuus, hyvä ja paha, synti ja alitajunta ovat kirjan keskeisiä aiheita.
Ja modernista japanilaisesta näkökulmasta aiheita tarkastellaan niin kristillisyyden, buddhalaisuuden kuin freudilaisuudenkin puitteissa, vertaillen ja yhteyksiä tunnistaen.

Ja tietysti aiheena on myös kirjallisuus ja kirjoittaminen: onko Suguro ylläolevassa sitaatissa oikeassa? Entä Kobari, joka haluaa Paljastaa Totuuden (ja siinä sivussa napata mukavan rahasumman skandaalilehdiltä ja kerätä mainetta skuupista)?

Endoa on nimitetty Japanin Graham Greeneksi, sen voinee ottaa suosituksena: jos pitää yhdestä pitänee toisestakin. Minä pidin.

Shusaku Endo: Skandaali (スキャンダル 1986)
Suom. englannista Juhani Lindholm
Otava 1988, 239 s.

T.S. Eliot:Murha katedraalissa

T. S. Eliotin Murha katedraalissa (Murder in the Cathedral) on runomuotoinen näytelmä Canterburyn arkkipiispa Thomas (tai Tuomas) Becketin murhasta Canterburyn katedraalissa 29. joulukuuta 1170. Näytelmä sai ensi-iltansa kesäkuussa 1935 samaisen katedraalin tiloissa. Se nojaa vahvasti pappi Edward Grimin silminnäkijätodistukseen. Näytelmä oli menestys teattereissa ja BBC esitti siitä televisioversion 1936. Sodan jälkeen näytelmästä tehtiin elokuva, jonka ohjasi itävaltalainen Georg Hoelling, ja se sai Venetsian filmijuhlien Grand Prix-palkinnon (1951). Milanon La Scalassa sai 1958 ensi-iltansa Ildebrando Pizzettin näytelmän pohjalta säveltämä  ooppera.

Ennen kuin menemme näytelmän analyysiin, on paikallaan kertoa runoilija, näytelmäkirjailija ja kriitikko Thomas Stearn Eliotista (1888-1965). Saint Louisissa Missourissa syntynyt Eliot oli varakkaan liikemiehen poika ja sai hyvän koulutuksen, johon kuului mm. latinan, kreikan, saksan ja ranskan kielen opinnot. Hän suoritti Harvardissa filosofian tutkinnon ja tuli Englantiin ensi kerran Oxfordin stipendiaattina juuri kuin ensimmäinen maailmansota alkoi. Eliot oli jo julkaissut joitain runoja ja kertomuksia aiemmin, mutta hänen läpimurtoteoksensa oli runoelma Autio maa (The Waste Land, 1922), josta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeisen nuoren sukupolven kulttiteos. Runoelma katsoo maailmaa syvän kulttuuripessimismin ja lähes nihilismin tuntemuksin. Englanninkielisessä runouden historiassa teos on modernismin merkkipaalu. Vielä seuraavatkin kokoelmat heijastivat runoilijan angstia, jonka henkilökohtaisena syynä oli epäonninen avioliitto.

Mutta Eliotin tuntema maailmantuska väistyi ja monien ihailijoidensa pettymykseksi hän liittyi anglikaaniseen kirkkoon 1927 ja sijoittui sen anglo-katoliseen siipeen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt runokokoelma Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday, 1930) kuvastaa etsijää ja epäilijää, joka on yllätyksekseen löytänyt uskon varmuuden. Vuosina 1935-1942 Eliot julkaisi neljä runoteosta, joita sävytti syvä uskonnollinen mystiikka. Teokset julkaistiin 1945 uudestaan yhtenä niteenä Neljä kvartettoa (Four Quartets), jota Eliot piti pääteoksenaan. Neljä kvartettoa on julkaistu suomeksi toisen kerran 2007. Läpi koko runoilijan tuotannon säilyvät rintarinnan klassismin perinteen kunnioitus ja moderni kaavojen rikkominen. Hänen kirjallisia esikuviaan olivat vanhat myytit, 1600-luvun brittiläiset metafyysiset runoilijat ja 1800-luvun ranskalaiset symbolistit.

Murha katedraalissa- näytelmä syntyi Chichesterin piispa George Bellin aloitteesta aivan kuten sitä edeltänyt näytelmä The Rock (1934), jossa Eliot irtisanoutuu Englannin fasistisesta liikkeestä jota hän pitää kristillisen etiikan vastaisena. Joissain myöhemmissä näytelmissä hän arvostelee yläluokan elämäntapaa komedian keinoin (esimeriksi myös suomennetut näytelmät Coctail-kutsut ja Yksityissihteeri). T.S. Eliot sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 1948. Kenties suurimman maailmanmaineen saivat runoilijan kissarunojen kokoelma (1939), jonka runojen pohjalta Andrew Lloyd Weber loi musikaalin Cats (1981).

Murha katedraalissa - näytelmässä näkyvät antiikin kreikkalaisten tragedioiden ja keskiaikaisten katolisten opetusnäytelmien vaikutteet.

Selvimmin antiikin tragedioiden piirre näytelmässä on Canterburyn köyhien naisten kuoro, joka kommentoi tapahtumia, ennakoi niitä, kuljettaa tarinaa ja vetää viimein johtopäätöksen.

Näytelmä alkaa arkkipiispa Tuomas Becketin paluusta seitsemän vuoden vapaaehtoisen maanpaon jälkeen Ranskasta. Aikoinaan kuningas Henrik II:n kanslerina toiminut kirkonmies uskoo välirikon kuninkaan kanssa päättyneen vaikkei luota sovinnon kestävän.

Canterburyn naisten kuoro enteilee jo näytelmän I osan alussa uutta murhetta tapahtuvaksi. Sanansaattaja tuo kuitenkin rohkaisevan viestin katedraalin kolmelle uskolliselle papille. Sitten arkkipiispa Tuomas saapuu.

Keskeisellä sijalla näytelmässä on piispa Tuomaksen ja neljän kiusaajan kohtaaminen, joka viittaa Kristuksen kiusauksiin autiomaassa. Kolme ensimmäistä kiusaajaa viettelevät Tuomasta paluulla kansleriajan mahtavuuteen keinolla jos toisella, ne hänen on helppo torjua. Neljäs kiusaaja tuntee paremmin kirkonmiehen ja viettelee kuvalla marttyyriudesta ja lopullisesta hyvityksestä pyhien joukossa taivaassa. Tuomas kavahtaa huomatessaan tässä näyssä omaa kaipuutaan.

Näytelmän välinäytöksenä on Tuomaksen joulupäivän saarna, jonka hän tietää olevan viimeinen. Hän puhuu siitä, miten Vapahtajan syntymäjuhlassa on läsnä jo hänen ristinkuolemansa. Ja miten on tarkoituksellista, että Kristuksen syntymäjuhlan jälkeinen päivä on jo ensimmäisen marttyyrin muistopäivä.

Näytelmän II osa alkaa kohtauksella arkkipiispan talossa ja jatkuu kohtauksella katedraalissa 29. joulukuuta 1070.

Neljä ritaria tulee riitaa haastaen arkkipiispan puheille. Heillä on viesti kuninkaalta, ellei Tuomas kumoa joitain pannatuomioita hänen on palattava takaisin Ranskaan. Kirkonmies vastaa että vain paavi voi julistaa pannaan ja myös päästää siitä.

Tämä vaatimus näyttäisikin olevan tekosyy jotta ritarit saattavat julistaa arkkipiispan kuninkaan viholliseksi.

Ritarien poistuttua kolme uskollista pappia vievät Tuomaksen vastoin tahtoaan katedraaliin, jonka he olettavat olevan turvapaikka. He lukitsevat ovet mutta ritarien palattua Tuomas käskee avata oven.

Seuraa uusia valheellisia syytöksiä ja murha.

Sitten ritarit kääntyvät kaunopuheisesti yleisön puoleen selitellen tekonsa oikeutusta sen yleisössä herättämän pahennuksen  laimentamiseksi.

Varsinkin toisen ritarin, sir Hugh de Morvillen. puheenvuoro on mestarillinen demagoginen esitys, jossa musta kääntyy valkoiseksi ja valkoinen mustaksi. Se tuo mieleen näytelmän ensi-illan aikaisen Euroopan propagandistit jotka markkinoivat totalitarismin erilaisia versioita. Mutta pohjimmiltaan puheenvuoro tuntuu olevan yhä ajankohtaista kirjailijan satiiria valtiokirkkoajattelua kohtaan.

”Palaisin aluksi vielä siihen seikkaan, jota johtajamme Reginald Fritz Urse sangen hyvin tähdensi: että te olette englantilaisia ja että sen tähden myötätuntonne on aina sorretun puolella. Se on englantilaisen rehellisen pelin henki. Nythän kunnianarvoisa arkkipiispa, jonka hyviä ominaisuuksia minä suuresti ihailin, on kauttaaltaan esitetty sorretuksi. Mutta onko asia todella niin. Minä en aio vedota teidän tunteisiinne vaan järkeenne. Te olette selväjärkisiä ihmisiä, minä olen sen havainnut ettekä anna minkään tunteellisen tempun johtaa itseänne harhaan. Pyydän sen tähden, että harkitsette terveellä järjellänne mitkä olivat arkkipiispan tavoitteet? Ja mitkä ovat kuningas Henrikin?

Näiden kysymysten vastauksissa on ongelman avain. ”

Tämän johdattelun jälkeen seuraa hyvin mielenkiintoinen tulkinta siitä missä arkkipiispa oli rikkonut kuninkaan ja maan etua vastaan.

” Kuninkaan tavoite on ollut täysin johdonmukainen. Edesmenneen kuningatar Matildan aikana ja onnettoman vallananastaja Stephenin hyökätessä maahan oli valtakunta varsin eripurainen. Kuninkaamme havaitsi, että oli välttämätöntä palauttaa maahan järjestys: pitää kurissa paikallishallinnon liiallinen valta, jota useimmiten käytettiin itsekkäisiin ja joskus jopa kapinallisiin tarkoituksiin, lisäksi oli uudistettava oikeuslaitos. Sen takia kuninkaan tarkoituksena oli, että Becket, joka oli osoittautunut kyvykkääksi hallintomieheksi – sitähän ei kukaan kiellä – hoitaisi sekä kanslerin että arkkipiispan virkoja yhtä aikaa. Jos Becket olisi toiminut kuninkaan toivomusten mukaisesti, meillä olisi ollut miltei ihannevaltio: yhdistynyt hengellinen ja maallinen hallinto keskushallituksen alaisena. (...) Mutta mitä tapahtui? Sillä hetkellä jolloin Becketistä tehtiin kuninkaan pyynnöstä arkkipiispa, hän luopui kanslerin virasta ja hänestä tuli paaviakin paavillisempi; hän omaksui pöyhistellen ja loukkaavasti askeettisen elämäntavan ja väitti heti paikalla että on ylempi laki kuin se, jonka voimaansaattamiseksi kuningas sekä hän itse kuninkaan palvelijana olivat niin monta vuotta ponnistelleet, sekä, että – Luoja ties minkä vuoksi nuo kaksi lakia olivat keskenään ristiriidassa.”

Taitava demagogi teki Tuomaksen hurskaudesta majesteettirikoksen. On loppuhuipennuksen aika ja siinä yleisö tehdään osasyylliseksi arkkipiispan murhaan. Kas näin:

” Te olette varmaankin kanssani samaa mieltä, että arkkipiispan sekaantuminen tuolla tavoin asioihin loukkaa meidän kansamme vaistoja. Tähän asti olette kanssani samaa mieltä: näen sen kasvoistanne. Te olette eri mieltä vain siitä, mihin meidän on ryhdyttävä pannaksemme asiat tolalleen. Siitä että piti käyttää väkivaltaa ei kukaan ole enemmän pahoillaan kuin me. Pahaksi onneksi on sellaisia hetkiä, jolloin vain ainoastaan väkivallan avulla voidaan turvata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Joskus muulloin arkkipiispa voitaisiin tuomita parlamentin päätöksellä ja teloituttaa petturina kaikkien muotojen mukaan, eikä kenenkään tarvitsisi kantaa taakkanaan murhaajan mainetta. Ja joskus tulevaisuudessa kenties sellainenkin muodollisuus käy tarpeettomaksi. Mutta jos te nyt olette päätyneet siihen, että kirkon pyyteet oikeuden mukaan alistetaan palvelemaan valtion hyvinvointia, niin muistakaa että juuri me otimme ensimmäisen askeleen. Me olimme välikappaleita kun asioita muutettiin teidän hyväksymäänne suuntaan. Me olemme palvelleet teidän etujanne; me ansaitsemme teidän kiitoksenne, ja jos asiasta joku kantaa syyllisyyttä, te jaatte sen kanssamme. ” 

T. S. Eliot: Murha katedraalissa, suom. Pertti Nieminen, Otava (Delfiinbikirjat, 1985

Alkuteos Murder in the Cathedral, fourth edition, Faber and Faber, London, 1972

Kirsti Ellilä - Pieni kirja Hemmingistä

Kirsti Ellilän aiempia kirjasia on täällä blogissa esitelty aiemmin, ja myös tämän syksyn uusi Hemminki-kirja ansaitsee huomion. Taas kerran huomioin että tekijä on sen verran tuttu että arvostelun sijaan keskityn esittelemään teosta.

Kiinnostuneena kuitenkin odottelin kun huhut alkoivat kertoa että tällainen kirja on tulossa: Pyhän Birgitan perilliset asetti odotukset korkealle ja autuas Hemminki on taas paremmin esillä kun noin viidensadan vuoden jälkeen kanonisaatioprosessia on alettu taas sysiä eteenpäin...

Olin aluksi hieman pettynyt että tämä ei sitten ollutkaan sarjakuva vaan kuvitettu tietokirja, mutta tämäkin kerrontaratkaisu toimii. Kirjana tämä on aika vaikeasti luokiteltava, lajityyppihybridi jota lopulta kuvaa parhaiten sen oma nimi.
Turun piispa Hemmingin maallinen vaellus (n. 1290-1366) toki muodostaa merkittävän osan kirjasta, siinä määrin kun siitä on säilynyt dokumentteja, mutta paljon esitellään myös aikakautta yleensä, millaisissa oloissa Hemming virkaansa hoiti ja millaista oli elämä keskiajan Suomessa. 
Mutta koska kyseessä on autuas piispa Hemming, kuolema on vain yksi välivaihe, ja tämän jälkeen pyhäksi havaitsemista ja kanonisaatiota käsitellään yhtä lailla laajasti, samoin prosessin katkaissutta reformaatiota ja sen vaikutuksia (joka esitetään hieman eri sävyssä kuin Suomen yleisessä historiankirjoituksessa ehkä on totuttu).

Perinteinen hagiografia tämä ei kuitenkaan ole, tässä ei todistella kuinka pyhä Hemming olikaan vaan ennemmin pohditaan mitä on olla pyhä. Kysymyksenä ei ole vain että kuka sinä Hemming olit vaan myös kuka sinä Hemming olet.
Kaikessa tässä on mukana nykyhetken ihminen ja hänen näkökulmansa, tässä tapauksessa kirjailija joka kirjassa puhuttelee suoraan kohdettaan: Hemmingin elämänvaiheet esitetään sinä-muodossa. "Ehdit elämäsi aikana kirjoittaa lukemattomia saarnoja, mutta ne eivät ole kovin hyvin säilyneet jälkipolville. Tiettävästi vain Upsalan yliopiston kirjastossa on säilynyt erään saarnasi käsikirjoitus."
Samaan henkilökohtaiseen tyyliin sopii myös kuvitus, Ellilän tuttu epämuodollisen ilmeikäs piirrostyyli tuntuisi ehkä oudolta perinteisessä historiakirjassa, mutta tässä se on osa kokonaisuutta, sekoitus historiallista fyysistä todellisuutta ja kuinka se koetaan nykyajassa. Samoin historiapohdinnassa ei epäröidä käyttää anakronistisia käsitteitä kun siltä tuntuu (mm. Ruotsin ja Novgorodin välisten konfliktien yhteydessä puhutaan ekumeniasta...)

Pieni kirja Hemmingistä on elämäkerta ja populaari historiallinen katsaus joka katsoo myös hieman sivuun materiaalisesta historiasta, kuten kohteelleen sopiikin.
(noin muuten kirjasta huomattiin parit painovirheet, nämä varmaan korjataan seuraavaan painokseen).

Kirsti Ellilä: Pieni kirja Hemmingistä
KATT 2015, 76 s.