Kirsti Ellilä - Pieni kirja Hemmingistä

Kirsti Ellilän aiempia kirjasia on täällä blogissa esitelty aiemmin, ja myös tämän syksyn uusi Hemminki-kirja ansaitsee huomion. Taas kerran huomioin että tekijä on sen verran tuttu että arvostelun sijaan keskityn esittelemään teosta.

Kiinnostuneena kuitenkin odottelin kun huhut alkoivat kertoa että tällainen kirja on tulossa: Pyhän Birgitan perilliset asetti odotukset korkealle ja autuas Hemminki on taas paremmin esillä kun noin viidensadan vuoden jälkeen kanonisaatioprosessia on alettu taas sysiä eteenpäin...

Olin aluksi hieman pettynyt että tämä ei sitten ollutkaan sarjakuva vaan kuvitettu tietokirja, mutta tämäkin kerrontaratkaisu toimii. Kirjana tämä on aika vaikeasti luokiteltava, lajityyppihybridi jota lopulta kuvaa parhaiten sen oma nimi.
Turun piispa Hemmingin maallinen vaellus (n. 1290-1366) toki muodostaa merkittävän osan kirjasta, siinä määrin kun siitä on säilynyt dokumentteja, mutta paljon esitellään myös aikakautta yleensä, millaisissa oloissa Hemming virkaansa hoiti ja millaista oli elämä keskiajan Suomessa. 
Mutta koska kyseessä on autuas piispa Hemming, kuolema on vain yksi välivaihe, ja tämän jälkeen pyhäksi havaitsemista ja kanonisaatiota käsitellään yhtä lailla laajasti, samoin prosessin katkaissutta reformaatiota ja sen vaikutuksia (joka esitetään hieman eri sävyssä kuin Suomen yleisessä historiankirjoituksessa ehkä on totuttu).

Perinteinen hagiografia tämä ei kuitenkaan ole, tässä ei todistella kuinka pyhä Hemming olikaan vaan ennemmin pohditaan mitä on olla pyhä. Kysymyksenä ei ole vain että kuka sinä Hemming olit vaan myös kuka sinä Hemming olet.
Kaikessa tässä on mukana nykyhetken ihminen ja hänen näkökulmansa, tässä tapauksessa kirjailija joka kirjassa puhuttelee suoraan kohdettaan: Hemmingin elämänvaiheet esitetään sinä-muodossa. "Ehdit elämäsi aikana kirjoittaa lukemattomia saarnoja, mutta ne eivät ole kovin hyvin säilyneet jälkipolville. Tiettävästi vain Upsalan yliopiston kirjastossa on säilynyt erään saarnasi käsikirjoitus."
Samaan henkilökohtaiseen tyyliin sopii myös kuvitus, Ellilän tuttu epämuodollisen ilmeikäs piirrostyyli tuntuisi ehkä oudolta perinteisessä historiakirjassa, mutta tässä se on osa kokonaisuutta, sekoitus historiallista fyysistä todellisuutta ja kuinka se koetaan nykyajassa. Samoin historiapohdinnassa ei epäröidä käyttää anakronistisia käsitteitä kun siltä tuntuu (mm. Ruotsin ja Novgorodin välisten konfliktien yhteydessä puhutaan ekumeniasta...)

Pieni kirja Hemmingistä on elämäkerta ja populaari historiallinen katsaus joka katsoo myös hieman sivuun materiaalisesta historiasta, kuten kohteelleen sopiikin.
(noin muuten kirjasta huomattiin parit painovirheet, nämä varmaan korjataan seuraavaan painokseen).

Kirsti Ellilä: Pieni kirja Hemmingistä
KATT 2015, 76 s.

Lasse Heikkilä - Terra Mariana

Olen Lasse Heikkilältä, 50-luvun modernistirunoilijalta joka ei virallisesti katolisen kirkon jäsen ollut mutta kulttuuripiirissä kuitenkin, lukenut ja blogannut aiemmin postuumin kokoelman Balladi Ihantalasta. Nyt sitten luetuksi tuli uransa varmaan runsaimmin katolista ja muutenkin kristillistä aineistoa sisältävä Terra Mariana vuodelta 1959.

Nimen viittaus kahteen suuntaan näkyy vahvasti koko kirjassa: Neitsyt Maria huomioidaan ja saa oman hymninsä, intohimoisen mutta epävarmuudessaan runsaasti kyselevän: kuka hän on, ja keitä me olemme?
Mutta suurta huomiota saa myös Marian maa, eli tässä tapauksessa kotoinen Suomemme (oikeastihan nimi taitaa viitata ennemmin Viroon mutta niin ehkä myös suuri osa Heikkilän ajatuksista Suomesta).

Heikkilän suuri vaikuttaja, ristiriitainen ranskalainen runoilija Charles Péguy, mainitaan muutamaan kertaan ja häneltä on ilmeisesti peräisin ajatukset länsimaisen sivistyksen etuvartiosta: Heikkilän Suomi on rajamaa idän ja lännen rajalla, jolla ei ole omaa historiallista Jeanne d'Arcia, rohkeaa ja nöyrää haarniskoitua neitoa, koska on itse kokonaisena kansana ja maana Jeanne d'Arc.
Jeanne d'Arciin viitataan muutenkin usein siinä missä toiseenkin Neitsyeen, selvästi tämä oli tärkeä pyhimys ja henkilö, ja tämän kuolema roviolla on myös olennainen kuva antaen uhrimielisyydessään epäilemättä kirjalle raskaamman sävyn kuin lempeämpään hengellisyyteen tottunut lukija on asennoitunut.

Maamme itseymmärryksen mukaisesti mukana on myös varsin paljon luontorunoutta joka sekin menee myös hieman luontomystiikan puolelle, rakkautta ja kuolemaa, rukouksia ja pohdintoja rukouksista...löytöjä ja etsintää. Ei varmaankaan helpointa luettavaa mutta antoisaa.

Heleä sarja (ote)

IV

sataa
pisarat tipahtelevat mereen
kehuskelevat:
minä juon meren vedet

sataa
pisarat läiskähtelevät veteen
valtava meri juottaa tipat
omaan suuruuteensa
vaiti

Lasse Heikkilä: Terra Mariana
Otava 1959, 93 s.

Birgitta Trotzig - Liejukuninkaan tytär

Kiinnostuin Birgitta Trotzigin sukupolviromaanista 20-70-lukujen Ruotsista niin kirjan erikoisen nimen kuin kirjallisuuden kansallisuuden (toisessa yhteydessä olen mukana lukuhaasteessa jossa luetaan pohjoismaista kirjallisuutta) ja julkaisusarjan (olen yleensä pitänyt tästä Otavan sinisen kirjaston kirjoista) vuoksi. Ja tietysti koska kirjailija on käännynnäinen katoliseen kirkkoon, ja uteloitti josko tämä näkyy kirjassa.

Meri sädehti ja kimalsi lähes yltympäri horisontin, taivas ja meri sulautuivat yhdeksi ainoaksi valoksi. Hän kulki halki virtaavan häikäisevän humisevan valon. Mitta valo, meri, tuoksut eivät koskettaneet häntä. Hän kantoi muistoa muassaan. Sen hän tahtoi unohtaa. Mutta jos oikein kovasti tahtoo unohtaa, voi juuttua niin pahasti siihen minkä tahtoo unohtaa ettei enää pysty näkemään mitään muutakaan. Siksi maailma nyt oli hänelle kuin kuollut. Sädehtivä taivas, sädehtivä meri. Mutta silmät eivät nähneet sitä minkä näkivät. Ne näkivät vain muurin, eivät taivasta, vain korkeana ja elottomana kohoavan muurin.

Vuoden 1930 tienoilla nainen lähtee kotiseudultaan, syrjäkyliltä, kohti kaupunkia. Nainen on melkein yksin, vatsassa kasvaa toinen, tyttö. Elanto on kaavittava kokoon miten saa, selvittävä, ja tyttö kasvaa. Kasvaa omilleen, lähtee ja tulee takaisin pojan kanssa, sitten poika viedään pois ja tyttö lähtee taas. Ja poika, miten pojan kävi ja käy?

Alituinen sumu joka ryömi pitkin katuja suuressa satama- ja tehdaskaupungissa haisi suolaiselta niin kuin haisi myös kirkkomaan puiden alla viipyvä sumu, puiden rivistöt jatkuivat sumuiselle tasangolle. Kynttilät paloivat sumussa. Kun hän vain olisi yltänyt niihin. 

Kirjan alussa olin epäilevä kirjan suhteen, kaupungin syrjäseutujen köyhää elämää sotien välissä lyyrisen maalailevalla kielellä esitettynä, ja nimeään myöten kirja viittaa H.C.Andersenin satuun jota en ole lukenut.
Mutta jokin voima tässä veti eteenpäin: tekstin, kielen ja kuvien lyyrisyys on voimakkaan fyysistä, tässä tuntuu liike, henkilöt kamppailevat ylös valoon samalla kun lieju vetää heitä sisäänsä. Ja aika kuluu ja aika on, vuodet kuluvat ja vuoden kierto on, talvea seuraa pääsiäinen.

Vaikka kirja onkin fyysinen, ei se kuitenkaan ole kovin materialistinen, ennemminkin mystinen.
Ja vaikka olenkin mystiikan suhteen hieman haluton liialliseen analyyttiseen erotteluun, niin totean että vaikka kirjassa onkin pintatasolla kovin vähäisesti viittauksia kristinuskoon saati sitten katolilaisuuteen, taustalla näkyy kyllä liturgisen vuoden syklisyys, vuodenajat ja kirkon juhlat seuraavat toisiaan, ohimennen mainitaan että poika syntyy jouluna ja jotain muuta tapahtuu pääsiäisenä.
Samoin taustalla vaikuttaa Ristin Johanneksen ajattelu, erityisesti Pimeä yö: yön sijasta symbolina käytetään liejua, jonka epätoivoon ja tuskaan henkilöt tuntevat vajoavansa mutta väliin nousee sitten armon pilkahduksiakin ja nousuja...

Erinomainen, tunnelmaltaan voimakas lukukokemus oli, erityisesti viimeiset kymmenet sivut olivat lukemisen riemua.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär (Dykungens dotter 1985)
Suom. Oili Suominen
Otava 1987, 324 s.

Mika Waltari - Ihmiskunnan viholliset

Minulla on hieman kahtalainen suhtautuminen Mika Waltarin tuotantoon, osasta kirjoistaan olen pitänyt mutta toisaalta joissain, erityisesti näissä suurissa historiallisissa romaaneissaan, on minun makuuni turhan paljon haahuilua: päähenkilö menee yhteen paikkaan, siellä tapahtuu jotain, päähenkilö menee seuraavaan paikkaan, siellä tapahtuu jotain muuta jne. Waltari edelsi tyylillisesti "suunnistusfantasiaa", sitä että ison fantasiaeepoksen tai -sarjan ensimmäisellä aukeamalla on fantasiamaailman kartta ja kirjan aikana päähenkilön pitää käydä ihan jokaisessa karttaan merkityssä paikassa. Ja tämä ei ole suosikkikliseitäni (ja tästä syystä en ole niin ihastunut esim. Sinuheen kuin moni muu...)

Valtakunnan salaisuus, suosikkini Waltarin tuotannosta, väisti tämän varsin hyvin. Kirjassa on suuren historiallisen eepoksen tuntu mutta se on rakenteellisesti myös tiivis: roomalainen ylimys Marcus sattuu tulemaan Jerusalemiin eräänä tiettynä perjantaina todistaakseen juutalaisen kapinallisen teloitusta, mutta kuullessaan lisää kiinnostuu sitten että mikä on tämä valtakunta josta hän opetti. Apostoleihin ja muihin seuraajiin tutustuminen on tosin varsin vaikeaa, nämä ovat ilman opettajansa ohjausta varsin sekaisin, pelkäävät vainoa ja suhtautuvat epäluuloisesti ulkopuolisiin, varsinkin roomalaisiin.
Joitain yhteyksiä Marcus kuitenkin onnistuu luomaan ja kuulemaan sieltä täältä lisää tästä valtakunnasta, ja lopulta Marcus muiden joukossa todistaa Galileassa Jeesuksen nousemisen taivaaseen (vaikka apostolit yhä suhtautuvat häneen hyvin epäluuloisesti).

Ihmiskunnan viholliset on jatkoa tälle, alkaen kymmenen vuotta myöhemmin ja keskittyen Marcuksen poikaan Minutukseen, tämän kasvuun läpi Rooman poliittisten myrskyjen ja tutustumiseen myös outoon juutalaisuuden lahkoon johon hänen isänsä suhtautuu myötämielisesti...

Vähän laajemmin tarinasta voi lukea toisaalla, luin tämän kirjan maratontyylisesti ja kirjoitin kirjasta sitä mukaa kuin sitä luin (vähän reilu vuorokausi tähän 775-sivuiseen kirjaan meni kun sitä intensiivisesti luki).
Lyhyesti kuitenkin, Minutus liikkuu korkeissa piireissä ja menestyy varsin hyvin urallaan vaikka elämä tarjoaa myös pettymyksiä. Samoin hän jatkuvasti törmää kristittyihin ja omalta osaltaan pysyy hyvin tietoisena näidne toimista, vaikka ei itse näiden juttuihin uskokaan...suurimman huomion kirjassa saa Neron hallintokausi, eli mukana on luonnollisesti myös laaja kuvaus Rooman palosta ja sitä seuranneesta kristittyjen vainosta.

Tässä oli kyllä sitä mistä Waltaria alussa kritisoin: Minutus kiertelee ympäri maailmaa, eri paikoissa tapahtuu juttuja jotka seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa. Luonnollisesti mukana on myös historiallisten romaanien suosikkiklisee, eli päähenkilö kuin sattumalta kohtaa jotakuinkin jokaisen merkittävän henkilön aikakaudella ja osallistuu huomattavaan osaan aikakauden merkittäviin tapahtumiin.
Mutta kun tuota ei ala liikaa miettimään niin kyllähän Waltari kirjoittaa osaa. 

Aihepiiri, erityisesti keskeinen kristittyjen vainon kuvaus, on toki myös suosittu fiktion aihe (Sienkiewiczin Quo Vadis yhtenä tunnettuna esimerkkinä). Waltari saa tähän kuitenkin mukaan oman sävynsä, vähemmän positiivisen ihmiskuvan. Hän ei epäröi näyttää hahmojaan, kaikkia hahmojaan, ihmisinä, heikkoina, horjuvina, epäilevinä, itseään ja toisiaan pettävinä. Tämä tuo kiinnostavan sävyn myös kristillisyyden kuvaukseen: vaikka Waltari selvästi sympatisoi kirkkoa, hän toki näyttää kristityt vähemmän ylevinä: joukossaan on riitaisia, epäluuloisia, ajattelemattomia, omaa voittoaan nopeasti hakevia jne. Tämä toimi hyvin Valtakunnan salaisuudessa, niin se tekee tässäkin.

Tässä kirjassa Pietari on kuvattu ehkä kaikkein positiivisimpana hahmona (kontrastina sitten Valtakunnan salaisuuden Pietarille, elämä ja kokemukset ovat siloitelleet särmikkyyttä ja antaneet ymmärtäväisyyttä). Toisaalta myös keisari Nero saa kirjassa huomattavaa ymmärrystä, tokihan hän oli hieman hullu mutta niissä olosuhteissa se oli ehkä ymmärrettävää ja demonisoinnista ei tässä ole tietoakaan ja samoin moni muu hahmo on kykeneväinen ylevyyteen vaikka aluksi ei niin uskoisi.

Waltari on näissä kirjoissaan tavoittanut erinomaisesti kirkon kaksoisluonteen: kirkko on sekä näkyvä seurakunta että hengellinen yhteisö, ihmisistä koostuva yhteisö (ja ihmiset ovat usein heikkoja, horjuvia ja epäonnistuvia) mutta samalla Kristuksen mystinen ruumis. Tämän näennäisen ristiriidan kohottaminen mysteeriksi on Ihmiskunnan vihollisten merkittävin ansio, eikä vähäinen ansio olekaan (vaikka olisinkin suonut harjoitettavaksi hieman tiivistämistä ja karsimista). 
 

François Mauriac - Pyhä suudelma

Pyhä suudelma (alkukielellä Le baiser au lépreux, suudelma lepraiselle?) on François Mauriacin pienoisromaani, ja ensimmäinen suurempaa huomiota saanut teoksensa. Se sisältääkin aiemmista lukemistani Mauriacin kirjoista (Täydellisyyden kudos, Myrkyttäjätär ja Käärmesolmu) tuttuja piirteitä, eli varsin kitkeriä perhekuvauksia, yhteisön ja porvarillisen elämäntavan asettamia paineita sekä myös kristillistä eetosta, usein mysteerinä näyttäytyen.

Kirja kertoo järjestetystä avioliitosta jonka osapuolina ovat Jean Péloueyre, varakkaan perheen heikko ja syrjäänvetäytyvä poika joka on hyvin tietoinen ja häpeilevä heikkoudestaan ja epämiellyttävyydestään, ja Noémi d'Artiailh, seudun verevä kaunotar hyvästä perheestä joka on kuitenkin joutunut taloudellisiin ongelmiin...seudun kirkkoherra lähtee organisoimaan avioliittoa joka on vanhemmille mieluinen ja ulkoisesti kaikin puolin edullinen, vaikka kylällä arvellaankin onnettomuutta.
Jean ja Noémi, nöyrinä ja hyveellisinä, solmivat siis avioliiton joka ei kuitenkaan tuota onnea kummallekaan, Noémi kipuilee kun toisaalta haluaa kovasti olla hyvä ja rakastava vaimo mutta ei kykene pääsemään ylitse syvää vastenmielisyyttään jota tuntee miestään kohtaan, ja Jean taas kärsii omaa häpeäänsä ja tuskaa jota tuottaa vaimolleen...ja lopulta kysymys on siitä millaista elämää voi elää, mikä on pyhyyden ja kärsimyksen taakka joka ihmisen päälle voidaan sälyttää.

Lyhyydestään huolimatta painava kirja, joskin taidan kuitenkin lopulta pitää Täydellisyyden kudosta ja Käärmesolmua parempina (ei vähiten sen vuoksi että niissä päästiin paremmin käsittelemään parannuksen ja pelastuksen teemoja).

François Mauriac: Pyhä suudelma (Le baiser au lépreux, 1922)
Suom. Arvi Nuormaa
WSOY 1952, 75 s.

Barbara Pym - An Unsuitable Attachment

'There's a cup of tea in the vicarage,' said Sophia. 'Is there ever not?'

Jos Barbara Pymin tuotanto pitäisi tiivistää yhteen riviin niin tuo olisi aika hyvä. Pymin perienglantilaisissa kirjoissa kuvataan yleensä yhden tai useamman henkilön arkisia sosiaalisia suhteita, joissa teekupposet seurakunnan tiloissa näyttelevät usein suurta osaa, halusi niitä tai ei.

Niin tässäkin kirjassa: se alkaa varsin Ylpeys ja ennakkoluulo -henkisellä tavalla, pohjoiskensingtonilaiseen naapurustoon on muuttanut uusi mies joka vaikuttaa poikamieheltä ja näin ollen herättää alueen naimattomien naisten ja tällaisia tuntevien huomion. Rupert Stonebird tosin on enemmän työlleen omistautunut ja muuten sosiaalisesti vähän hukassa oleva antropologi kuin Austen-sankari, mutta eivät naisetkaan ole niin klassisen esikuvansa mukaisia...
Eli aika lailla samaa linjaa kuin muissakin Pymin kirjoissa, romanttisten käsitysten ja banaalin arkisuuden ristivetoa kuvataan lämpimän humoristisesti ja ironisesti kun sekalainen joukko henkilöitä kokee monenlaisia tapahtumia ja jotain joita jota voisi erehtyä pitämään tunnekuohuina (kirjailija on saanut oman määritteensä, "Barbara Pym moment" on "self-observed, poignant acceptance of the modesty of one's circumstances, of one's peripheral position.")

It was disquieting, though, the way he seemed to have to make these excuses to himself, as if his conscience which he had, so he thought at the age of sixteen, successfully buried, had suddenly reawakened to plague him, not about the fundamentals of belief and morality but about such comparative trivialities as whether or not one should attend the church bazaar. Was it to be like this from now onwards? he wondered apprehensively.

Pym kuvaa usein pieniä seurakuntia ja niiden sosiaalisia piirejä, erityisesti nk. "erinomaisia naisia" jotka järjestävät teehetkiä, myyjäisiä ja monenlaisia muitakin seurakunnan tapahtumia. Ja onkin varsin mukavaa vaihtelua lukea kuvausta kirkollisesta elämästä jossa on vähänlaisesti Greenen, O'Connorin tai Bernanosin jyrkkyyttä, verta hikea ja kyyneleitä tai sitten modernin kotimaisen kirjallisuuden "kirkko on ahdistava aivopesulaitos joista pitää sankarillisesti vapautua"-tendenssiä; Pymin kirkkokuvaukset ovat hyvin arkisia, suorastaan banaaleja, ja varmaan aika monen todellisia kokemuksia vastaavia.
Pym luonnollisesti kuvaa anglikaanikirkkoa jossa ilmeisesti, ainakin korkeakirkollisella laidalla, on varsin kompleksinen suhde Rooman kirkon suuntaan, kun ollaan tavallaan niin lähellä että omista joukoista tapahtuu lipsumisia rajan yli...sen puolesta piti nostaa erityisesti tämä kirja esiin vaikka se ei ihan kirjailijan terävintä tuotantoa olekaan (vinkkaan sen sijaan esim. Excellent Womenia tai Crampton Hodnetia), tässä tunnutaan puhuttavan poikkeuksellisen paljon roomalaiskatolisesta kirkosta erinomaisen epäluuloisesti, ja mm. joukko henkilöitä matkustaa Roomaan (tiesittekö, että jesuiitat tietävät jokaisesta anglikaanipapista joka tulee Roomaan ja tarkkailevat salaa tämän menemisiä ja tekemisiä joka minuutti? Daisy Pettigrew tietää).

Valitettavasti Barbara Pymin tuotantoa on suomennettu kovin vähänlaisesti, vain yksi kirja, Syyskvartetti (en ole lukenut joten en tiedä millainen se on). Ja saattaa olla että kirjojen umpienglantilainen tyyli ei edes käänny kovin helposti...

Barbara Pym: An Unsuitable Attachment (1982)
Granada Publishing Ltd 1983, 255 s.

Tuula Luoma - Käsikirja katolisista pyhimyksistä

Vastikään ilmestyi Tuula Luoman laatima esittely tutuista ja vähän tuntemattomammistakin pyhimyksistä, yhteensä 229 henkilöä saavat sijansa lyhyissä esittelyissä.

Vastaavia kirjoja löytyy toki suomeksikin muitakin, mutta Luoma on valinnut hieman erilaisen lähestymistavan, suurelta osalta sivuuttaen hagiografiset osuudet ja legendat (ja kuvitustakaan ei kirjassa ole) ja keskittyen enemmän pyhimyksiin historiallisina henkilöinä, oman aikansa ihmisinä. Vaikka toki poikkeusyksilöinä, puhummehan sentään pyimyksistä. Samoin käsitellään enemmän pyhimyskulttien kehitystä, milloin ja missä kenenkin kultti kehittyi ja missä se näkyy nykyaikana (mm. kenelle on vihitty suomalaisia kirkkoja keskiajalla ja uudella ajalla).

Näkökulma näkyy myös kirjan rakenteessa, pyhimystekstit on ryhmitelty suunnilleen kronologisesti alkaen apostolisista ajoista ja alkukirkosta (ensimmäisinä Maria, Joakim, Anna ja Joosef) ja päätyen meidän aikaamme, Johannes Paavali II:een, Teresa Kalkuttalaiseen, Oscar Romeroon, Giuseppe Girottiin...Lukujen aluissa on myös pieni esittelyteksti käsittelemässä Kirkon historiallista kehitystä kullakin aikakaudella. Tämä etenevä rakenne mahdollistaa kirjan käyttämisen paitsi hakuteoksena myös lukemisen kokonaisuutena (näin ainakin itse tein, toki yksittäisten henkilöesittelyjen kohdalla hieman hyppien).

Joissain kohdissa ehkä hieman kaipasi lisää hagiografia/legenda-osuutta, tuntuu siis siltä että parhaimmillaan tämä varmaan olisi yhdessä jonkin tuohon suuntaan painottuvan vastaavan pyhimysluettelokirjan kanssa, vastaavasti sellainen hyötyisi tämän kirjan harjoittamasta pyhimysten asettamisesta historialliseen kontekstiin. Ja suomalainen toki arvostaa suomalaista näkökulmaa pyhimyskultteihin.

Kirja on arvokas lisä suomalaiseen katoliseen kirjallisuuteen ja tutustumisen arvoinen (joitain typoja toki oli karannut läpi oikolukuprosessista, seuraavaan painokseen sitten).

Tuula Luoma: Käsikirja katolisista pyhimyksistä
Amanda-kustannus 2015, 230 s.