Stefan Andres: Vieraita paratiisissa

 Olen saksalaisen Stefan Andresin varsin vähäisestä suomennetusta tuotannosta lukenut aiemmin pienoisromaanin Jumalan unelma, joka viehätti sen verran että piti tämäkin lukea kun löytyi (ja lisääkin voisi mutta sitä varten pitäisi kai opetella saksaa...)

Andres jätti aikoinaan papin ja kapusiininoviisin elämän keskittyäksene kirjallisuuteen, ja tuloksena on laaja tuotanto jossa uskonnolisia teemoja ilmeisesti käsitellään varsin usein, selkeämmin tai verhotummin. Yllämainitussa Jumalan unelmassa pohditaan ripin sakramenttia keskellä Espanjan sisällissotaa, tässä taas aiheena on, ei niin yllättäen, maanpäällinen paratiisi.

Kirjan kertoja on tilanhoitajana kahdella veljeksellä, jotka perivät suuren maaomaisuuden, erityisesti maalaiskartanon jonka puutarhasta nämä päättävät tehdä suuren projektin. he alkavat muokata puutarhaa, istuttavat puita ja pensaita, rakentavat lintuhäkkejä, huvimajoja, suihkulähteitä, kaikkea mahdollista, ja rahoittavat tämän kaiken perinnöllään, vähitellen myyden koko muun omaisuutensa ja jatkaen lainarahalla, kunnes ovat vararikossa ja lopulta kartano ja puutarha päätyy pankin käsiin huutokaupattavaksi.
Veljekset kuitenkin lähtevät ilomielin koska ihmisen osa täällä on tulla karkoitetuksi paratiisista, se on väliaikainen tila jonka rakentaminen on tärkeää, ei sen hallussapito. Puu on puu riippumatta siitä omistaako sen veljekset vai joku muu, olennaista on että se kukoistaa.

Vähän samoja teemoja käsitteli aiemmin kesällä lukemani Bede Jarrettin, OP, saarnasarja No Abiding City, jossa Hepr. 13:14 lähtemällä pohditaan ihmisen elämää pyhiinvaelluksena, ja "if you are travelling the whole secret of a happy journey is to remember always that you are a traveller", pysyväistä kaupunkia ja rauhaa ei heti ole luvassa...saattaa kuulostaa ajoittain hieman synkältä tai lohduttomalta, mutta mistäs lähtien elämä on ollut helppoa...samaan tapaan Andresin veljekset saattavat kuulostaa höperöiltä tai sitten eivät.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa (Gäste im Paradies 1937)
Suom. Kyllikki Heikkinen
Karisto 1968, 104 s.

Morvan & Buchet: Sillage 5 'J.V J..'

Jatkamme vielä sarjakuvien parissa, albumin joka teemoissaan yhdistelee aiemmin luettuja Tintti ja picaroja ja Äiti Teresaa.

Sillage on Jean David Morvanin ja Philippe Buchetin avaruusscifi-sarja josta on suomeksi ilmestynyt yhdeksän osaa. Navis, nuori nainen, on elänyt koko tähänastisen elämänsä yksin eräällä planeetalla tietämättä mitään muista ihmisistä tai juuristaan, kun suuri avaruusalussaattue Sillage, jossa on edustettuna valtava valikoima erilaisia olentoja, poimii hänet mukaansa, ja kun kyseessä on ennen aivan tuntematon rotu niin kiinnostus Navisia kohtaan on melkoinen...
Tarina on yleisellä tasolla jatkuva albumista toiseen mutta kukin albumi on myös itsenäinen kokonaisuus. Mukana on kohtalaisen paljon väkivaltaa joten ihan lasten sarjakuvaa tämä ei ole...

Koska ihmiset ovat lähes tuntemattomia, ei kristillisyyttäkään sarjasta luonnollisesti löydy tuolla nimellä mutta katolisesta näkökulmasta tutunoloisia elementtejä löytyy mm. sarjan viidennestä osasta, joka on haastavasti nimetty tuntemattomilla symboleilla (ascii-merkistössä albumi tunnetaan yleensä nimellä 'J.V J...')

Frotossit ovat kurjuudessa elävä kansa jonka ahdingolle jotkin kansan jäsenet yrittävät saada julkista huomiota mm. terrorismilla, itsemurhapommeilla ja vastaavilla, tulokset saattavat toki jäädä yhtä laihoiksi kuin poliittisemmalla toiminnallakin...
Navis törmää ongelmaan päädyttyään erään terroristiryhmän panttivangiksi, mutta tästä selvittyään tunkeutuu syvemmälle ottamaan selvää mistä on kyse. Tällöin hän kohtaa Knardian, jossa on ilmiselvästi otettu vaikutteita Kalkutan Äiti Teresasta: tämä elää frotossien keskuudessa ja tekee karitatiivista työtä slummissa, mm. soppakeittiöllä. Navis kritisoi tätä toimintaa, jos rakenteelliseen köyhyyteen ei puututa on Knardian toiminta tehotonta.

Jonkin ajan kuluttua Navis kohtaa Knardian uudestaan, toivottomana välinpitämättömyydestä, rasismista ja korruptiosta jotka pitävät huolen että rakenteelliset poliittiset ratkaisut eivät edisty. Navis on valmis tulemaan mukaan Knardian toimintaan koska vain ruohonjuuritasolla näyttää olevan mahdollista ylipäänsä saada jotain aikaan. Knardia kuitenkin (lempeästi) tyrmää ajatuksen todeten myös poliittisen toiminnan arvokkuuden, että Navis pystyy toimimaan paremmin sillä suunnalla.

Muissakin sarjan osissa puidaan kyllä yhteiskunnallisia ja moraalin ongelmia, mutta tässä osassa vokaatiot ja karitatiivinen toiminta ovat näkyvämmässä asemassa.

Kolme Naista. Kolme elämää 1600-luvulla.

Ursuliinisisar Marie de l`Incarnation osoittautuu mielenkiintoiseksi katoliseksi tuttavuudeksi Natalie Zemon Davisin kirjassa ”Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulta” (Helsinki 1997). Nuori silkinkutojan leski toimi lankonsa kauppahuoneessa ja samalla suuntautui mystiikkaan, kunnes hylkäsi 12-vuotiaan poikansa mennäkseen luostariin ja tullakseen Pohjois-Amerikan ensimmäisen ursuliiniluostarin ja intiaaneille opetusta tarjoavan tyttökoulun perustajaksi. Myös kaksi muuta Davisin kirjan henkilöhahmoa, Hampurin juutalainen kauppias ja suurperheen äiti Glick bas Juda Leib ja frankfurtilainen protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian olivat lähtöisin kaupunkilaisesta kauppias- ja käsityöläisperheistä. Kaikki kolme tavallista naista päätyivät historian lehdille kirjoitustensa ansiosta ja heidän kauttaan Davis voi kertoa paljon uuden ajan alun elämästä Atlantin molemmin puolin.

Kirjan avaa mielenkiintoinen kuviteltu keskustelu, jonka sen päähenkilöt ja kirjailija käyvät keskenään. Jo tämä oivaltava tapa aloittaa kirja lupaa paljon eikä jatko tuota pettymystä.

Kirjan ensimmäinen osa on omistettu 1646/1647 syntyneelle Glick bas Juda Leibille, joka on varakkaasta hampurilaisesta suvusta kotoisin. Kahdentoista lapsen äiti ja miehensä terävä liikekumppani aloitti jiddišinkielisen omaelämäkerran, johon liittyy oppinutta keskustelua Jumalan kanssa, keski-ikäisenä jäätyään leskeksi. Vuosikaudet hän torjuu avioliittotarjoukset tja elättää itsensä ja vielä kotona olevat lapsensa liiketoimilla. Hän järjestää heille myös hyvät naimakaupat, joiden tarkoitus on osittain verkottua ajan Euroopassa. Viimein hän myöntyy erään pankkiiriin kosintaan ja muuttaa 1700 uuteen kotiinsa Ranskan rajakaupunki Metziin. Mutta hänen toista miestään odotti konkurssi ja kuolema, ja taasen Glicklin oli otettava ohjat taloudenpidossa. Hänen omaelämänkirjoitelmansa oli tarkoitettu vain lapsia varten, mutta hänen rabbina toimiva poikansa ymmärsi äitinsä kirjoitusten arvon ja toimitti ne julkaistavaksi tämän kuoleman 1724 jälkeeni. 1800-luvun kirjoittajat löysivät Glicklin tekstit uudelleen. Hänen kirjoitustensa kautta Davis pystyy lähentämään lukijaansa Keski-Euroopan juutalaiseen maailmaan ja sen ajattelutapaan uuden ajan alussa.

Kirjan toinen päähenkilö Marie Guyart (1599-1672) eli Marie de l`Incaranation syntyi Toursissa käsityöläisen perheeseen ja avioitui varhain silkinkutojan kanssa. Hän jäi pian leskeksi ja kahden pienen poikansa Claude Martinin kanssa. Hän pääsi elämään ja työhön sisarensa miehen omistamaan kauppahuoneeseen ja hoiti tarmokkaasti sen asioita. Mutta hänellä oli toinen tärkeämpi elämä mystisissä kohtaamisissaan Kristuksen kanssa. Ollakseen ylkänsä arvoinen hän eli askeettisesti ja itseään piinaten, lihaansa kuolettaen. Elettiin vastareformaation aikaa ja hänen rippi-isänsä ymmärsi ja rohkaisi Marieta, kun hän poikansa ollessa 12-vuotias jätti tämän sisarelleen ja hakeutui ursuliiniluostariin. Elämä sääntökuntalaisena ei ehkä ollut sitä mitä hän kaipasi, mutta hän kykeni karismallaan saavuttamaan luostarissa merkittävän aseman. Marien elämän mullisti kuitenkin uni, jossa hän oli tuntemattomassa maassa pelastamassa villien sieluja.

Ja kävipä niin, että hän suhteillaan onnistui järjestämään oman ja luostarisisarensa lähdön Ranskalle kuuluvaan Montrealiin nykyisessä Kanadassa. Sinne hän perusti ursuliiniluostarin ja tyttökoulun, joka oli tarkoitettu sekä intiaanien että ranskalaisten lapsille.

Marie toimi luostarissa ja kohtasi intiaanikäännynnäisiä, joilta hän oppi heidän kieliään, ja sai myös käsityksen että he elivät samaan tapaan kuin hän itse syvästi hengessä. Davis vertaa sisar Marien kirjoituksissaan antamaa kuvaa Montrealin ympäristön metsäseuduilla toimivien jesuiittaisien kirjoituksiin, joista henkii huomattavasti karumpi kuva kristinuskon juurtumisesta alkuperäisasukkaisiin.

Kävipä niin että Marien poika Claude Martin valitsi nuorukaisena sääntökuntaelämän ja eteni elämänurallaan maallisesti katsoen sangen pitkälle. Hän oli kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa ja koetti ilmeisesti käsitellä hylätyksi tulemistaan. Äidin kirjeissä kuvastuu syyllisyydentunto pojan hylkäämisestä, mutta samalla vakaumus että se oli Kristuksen tahto. Davisin tulkinnan mukaan sekä äiti että poika näyttävät päässeen tuskallisen muiston ylitse.

Claude pyytää Marieta kirjoittamaan hengellisestä polusta ymmärtääkseen tätä paremmin ja äiti tekee työtä käskettyä. Kun Marie sitten kuolee, poika julkaisee toimitettuna äitinsä hengellisen elämäkerran, jonka varustaa sen puhdasoppisuuden osoittamiseksi tehdyillä omilla kommenteillaan.

En paljasta enempää Marie L´Incarantion polusta jotta voit kokea itse tämän elämäntarinan parissa löytämisen iloa.

Kolmantena naisena uuden ajan alusta nousee protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian (1647-1716), jonka elämä oli myös etsimistä, vanhan hylkäämistä ja uuden elämän valitsemista. Maria syntyi Frankfurtissa tunnetun taiteilijan ja kustantajan Matthias Merianin ja hänen toisen vaimonsa lapsena. Maria oppi isältään ja vanhemmilta veljiltään ammatin. Hän oli aikansa lapsi ja kuten isäänsä häntä kiinnosti luonnontiede ja erityisesti kasvit ja hyönteiset. Jo nuorena Maria julkaisi itse kuvittamiaan ja tekstittämiään kirjoja kasvien ja hyönteisten maailmassa. Noissa kirjoissa henkii vielä luottamus Jumalaan ja Hänen luomansa maailman ihmeellisyyteen. Maria myös avioitui isänsä oppilaan kanssa ja sai kaksi tytärtä.

Hänen porvarillinen elämänsä joutui kuitenkin kriisiin ja hän jätti miehensä muuttaen tyttäriensä ja äitinsä kanssa labadistilahkolaisten kommuuniin Hollantiin. Hän ei koskaan valottanut, mistä kriisissä oikein oli kyse. Mutta elämä uskonyhteisössä osoittautui muuksi kuin hän oli kuvitellut ja jälleen Maria hylkäsi entisen ja muutti tyttäriensä kanssa Amsterdamiin. Loppu onkin taide- ja vielä enemmän luonnontieteenhistoriaa.

Lainarahoilla Maria ja tyttäret matkasivat Hollannille kuuluvaan Surinamiin, jossa hän tallensi paikallista kasvi- ja hyönteispopulaatiota. Hänen omat orjansa olivat parhaat oppaat Surinamin retkellä. Palattuaan Amsterdamiin hän julkaisi teoksensa Surinamista ja saavutti merkittävä aseman miesvaltaisessa oppineiden yhteisössä. Mutta jokin oli muuttunut sitten nuoruuden teosten, sillä Jumalalla ja Hänen järjestyksellään ei enää ollut sijaa Marian tuotannossa jota ohjasi analyyttinen äly. En kerro enempää Maria Sibylla Merianinkaan tarinasta, jotta voisit itse luoda kuvan hänestä ja hänen maailmastaan.

Loppuyhteenvedossa Davies käy lävitse naisten merkitystä, heidän yhtäläisyyksiään ja erojaan.

Kirjan luettuani minulle tuli tunne, että olin todella oppinut jotakin uutta. Lukuelämystä täydensi kirjan hieno kuvitus.

Davis Zemon, Natalie: Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla. Suom. Jaana Iso-Markku. (Helsinki, 1997)

(Women on the Margins, Three Seventeenth- Century Lives, Harvard University Press 1994)

Hergé - Tintin seikkailut

En tässä varsinaisesti esittele Georges ”Hergé” Remin tekemää Tintti-sarjakuvaa uusille lukijoille vaan oletan hahmon olevan ainakin jollain tavalla tutun (ja viittaan myös parin viimeisen albumin juonikuvioihin tuolla alempana, eli jos on spoileriherkkä eikä ole lukenut Castafioren korut, Lento 714 tai Picarot –albumeita niin varokoon).

Tintin seikkailut ovat sarjakuvan klassikoita joiden ainakin pintapuolinen tunteminen kuuluu oikeastaan yleissivistykseen, eli jos ei ole millään tavalla tuttu niin yksiselitteisesti vinkkaan tutustumaan. Sininen Lootus, Yksisarvisen salaisuus tai Tintti Tiibetissä ovat mainioita yksittäisiä aloituskohtia.

Miksi minä nyt sitten haluan kirjoittaa Tintistä täällä? Sarjassa kun katolilaisuus tai kristinusko ei ole mitenkään selkeästi esillä (siinä missä monia muita uskontoja kyllä näkyy kun maailmalla reissataan). Toisaalta sarjan ensimmäiset osat julkaistiin katolilaisessa nuortenlehdessä Le Petit Vingtième, ja sarja on luettavissa tarkastellen teologisten hyveiden, erityisesti rakkauden, ilmenemistä.

Hahmona Tintti on suorastaan hätkähdyttävän neutraali, persoonalliset piirteet on häivytetty yleisen reippauden, oikeamielisyyden, nokkeluuden yms. piirteiden alle, korostetummat ja negatiiviset piirteet ovat muiden henkilöiden osia. Lisäksi Hergé ei päästä lukijaa missään vaiheessa Tintin ihon alle tai kuvaa tämän sisäistä elämää, kaikki kerrotaan ulkoisen toiminnan kautta (joidenkin muiden henkilöiden kuten Miloun ja kapteeni Haddockin ajatuksia päästään näkemään, kun kyseessä ovat moraaliset valinnat). Kuitenkin tekijänä Hergé pyrki jatkuvasti kehittymään ja kehittämään Tinttiä, tekijä halusi kokeilla uusia asioita ja välttää samojen juonikuvioiden loputonta varioimista (siinä määrin että hyllytti yhden puolivalmiin tarinan koska se muistutti liikaa aikaisempaa seikkailua). Tämän johdosta joihinkin Tintin persoonallisiin ja moraalisiin piirteisiin voi kiinnittää huomiota kun lukee koko sarjan kokonaisuutena, eikä se perustu vain historiallisiin muutoksiin (vaikka niillä onkin oma roolinsa), ja niissä tapahtuva kehitys on laajempaa kuin yksinkertaiset olkapäillä istuvat enkeli ja paholainen.

Hergé teki Tinttiä lähes 50 vuoden ajan, Neuvostojen maassa alkoi 1929 ja viimeinen valmis tarina Tintti ja Picarot ilmestyi 1976. Suurin osa tarinoista on itsenäisiä ja ensitutustumiseen ei kronologista luentaa voi edes suositella, koska ensimmäiset osat eivät, no, ole kovin hyviä, Hergé itse päätyi sulkemaan Neuvostojen maassa –tarinan pois kaanonista, suurin osa faneista sanoisi että viidennessä tarinassa (Sininen lootus) onnistutaan ensi kertaa kunnolla, ja monien suosikkitarinoita  ovat loppupuolen Tintti Tiibetissä tai Castafioren korut. Mutta kun sarja on tutumpi, kronologisessa järjestyksessä luettaessa voidaan kiinnittää huomioita muihinkin tasoihin kuin pintapuoliseen toimintaan.

Ensimmäisissä albumeissa Tintti on epäilemättä hyvää tarkoittava mutta todellisissa teoissaan ehkä hieman epäilyttävä. Tämä on heijastusta Hergén kerronnasta joka perustuu suurelta osin värittyneisiin huhupuheisiin ja epämiellyttäviin stereotypioihin, oltiin sitten Neuvostojen maassa, Kongossa, Yhdysvalloissa tai Lähi-Idässä. Niinpä Tintin moraalisessa hyveessä paistaa läpi alentuvuus, lähimmäisenrakkaus pysyy abstraktina käsitteenä eikä konkreettisena todellisuutena.

Mielenkiintoista ja ironista on että vaikka Tintti on myöhemminkin vähäisissä määrin julkkis, näissä ensimmäisissä tarinoissa tätä korostetaan: lehdet raportoivat kuinka suuri sankari Tintti ratkoo kaikki ongelmat ja kansa hurraa kaduilla. Tärkeää on se miltä näyttää, vaikka teoissa onkin vielä kehitettävää, tai toisaalta teot vaativat selkeän palkkion ihailun muodossa.

Erityisen paljon on kritisoitu Tintin seikkailuja Belgian Kongossa, missä stereotypia, rasismi ja kolonialismi kukoistavat, ja historiallisestihan Belgian Kongo ei ollut mikään ihmisoikeuksien mallimaa. Hergé on myöhemmin todennut tarinan edustavan lähinnä naivia tietämättömyyttä, ja sellaisena se on toki kiinnostava dokumentti aikalaissuhtautumisesta kolonialismiin, millaiseen ajatteluun tämä historiallinen vaihe perustui (siitä voi toki keskustella tarvitseeko lasten tätä nimenomaista tarinaa lukea, aikuiselle lukijalle historiallisessa kontekstissa sillä on ansionsa).

Murroshetki Tintin seikkailuissa on viides albumi Sininen Lootus (joka on väljästi jatkoa Faaraon sikareille, mutta toimii myös yksinään). Kun Hergé alkoi suunnitella Kiinaan sijoittuvaa seikkailua, isä Léon Gosset suositteli tätä tutustumaan maahan ja kiinalaisiin hieman paremmin eikä rajoittua vain sensationalistisiin stereotypioihin. Hergé tapasi joitain Belgiassa asuvia kiinalaisia opiskelijoita, ja samalla myös Tintti tutustui paremmin paikallisiin ihmisiin. Tsang-poika ja Wongin perhe tulevat todellisemmiksi ihmisiksi joita Tintti haluaa auttaa, tällä kertaa enemmän aidosta lähimmäisenrakkaudesta kuin jostain abstraktista hyvyydestä, valkoisen miehen taakasta tai oman maineen kohottamisesta.

Tästä alkaa Tintin seikkailujen toinen vaihe, Tintti on suuri seikkailija joka on myös aidosti positiivinen hahmo. Mukaan tulee myös ystäviä kuten kapteeni Haddock ja professori Tuhatkauno, jotka ovat hahmoina hyvin värikkäitä ja lukijan kannalta ehkä kiinnostavampia kuin neutraali päähenkilö, mutta jotka epäilemättä olisivat ystävinä usein hieman rasittavia...Tintin kärsivällisyys ystäviään kohtaan ei kuitenkaan horju.

Tämä on kaikin puolin laajenemisen aikaa, joskin alkuvaiheessa nähtyä julkista ihailua näkyy vähemmän, seikkailu ja hyvä lopputulos ovat tarpeeksi suuri palkkio itsessään. Vaelletaan pitkin poikin maalla ja merellä, ja tämä seikkailuvaihe jatkuu suunnilleen niin pitkälle kuin pääosin realistisessa tarinassa voidaan mennä, eli matkaan Kuun kamaralle ja takaisin.

Kuumatkan jälkeisessä kolmannessa vaiheessa aletaan kääntyä sisäänpäin, seikkailut muuttuvat entistä kompleksisemmiksi ja koko ”seikkailun” käsite kyseenalaistetaan. Keskiöön nousee enemmän Tintin henkinen kehittyminen, vaikka se käsitelläänkin suurimmaksi osaksi rivien välissä ja toiminnan kautta. Kolmannessa vaiheessa hyveiden palkkiot ovat entistä epämääräisempiä ja seurauksena on henkinen kriisi, josta ehkä kuitenkin on ulospääsy...

Tämän vaiheen ensimmäisissä tarinoissa, Tuhatkaunon tapaus ja Seikkailu Punaisella merellä ollaan vielä aikaisempien tarinoiden linjoilla ja aiempien tarinoiden sivuhenkilöitä on keskeisessä roolissa näissäkin. Vaikka tälläkin kertaa ongelmat ratkaistaan, näissä tuodaan paljon selvemmin ilmi taustalla vaikuttavat kylmä sota ja ihmiskauppa, tapahtumat ovat vain osa suurempaa kokonaisuutta jota ei belgialainen lehtimies noin vain selvitäkään.

Tintti Tiibetissä –albumissa ongelmat muuttuvat entistä henkilökohtaisemmiksi: Tintti lähtee etsimään kadonnutta ystäväänsä Tsangia, johon tutustuttiin aikoinaan Sinisessä Lootuksessa. Tällä kertaa seikkailussa ei ole mukana mitään poliittisia kriisejä, ei rikollisia juonia tai muuta sellaista, seikkailu keskittyy yhteen henkilöön toisella puolella maailmaa, henkilöön joka ei luultavasti ole edes elossa. Tässä tarinassa joudutaan hylkäämään myös tiukan järkiperäinen ajattelu, Tinttiä ajaa pelkkä aavistus ja muitakin tiukan materialistiseen maailmankuvaan sopimattomia tapahtumia sattuu...

Castafioren koruissa siirrytään jo mystiikan piiriin. Kyseisessä tarinassa kun ei enää poistuta kotoa ja ”mitään ei tapahdu”, kuitenkin tästäkin on saatu punottua seikkailu: tärkeää ei ole enää mitä tapahtuu vaan miten maailma koetaan, elämää ei eletä vain tuolla ulkona maailmalla vaan myös (tai ennen kaikkea?) sisäisesti.

Kaksi viimeistä albumia, Lento 714 ja Tintti ja Picarot, ovat taas paluuta ulkoiseen seikkailuun mutta edellisten tarinoiden jälkeen näissä nousee esille henkinen kriisi, ja moni lukija ei näitä enää niin suuresti arvostakaan.  Lento 714:ssa korostuu eri henkilöiden moraalinen ambivalenttius, tarinan vastapoolit Carreidas ja Rastapopoulos ovat molemmat ahneita ja korruptoituneita ja ”oikea” puoli jolla tehdä ”hyvää” on erittäin kyseenalainen, ja kyseisen seikkailun avoin loppu ei kunnolla tyydytä edes lukijaa. Hyve ei johda mihinkään.

Picarot-seikkailun alussa Tintti käyttäytyykin hyvin erikoisesti. Maailmalla kuohuu taas, eteläamerikkalaisessa maassa puuhataan vallankumouksia, ystävät ovat hengenvaarassa ja päähenkilömme suorastaan haastetaan toimimaan, mutta Tinttiä ei kiinnosta. Se on ansa, ei toimi, toivotonta ja turhaa. Rohkea ja oikeudenmukainen sankarimme on vajonnut acediaan, välinpitämättömyyteen ja tällä kertaa toimeen tarttuu kapteeni Haddock, joka on ollut moraalisesti kompastelevampi vaikka toki aina oikeamielinen hänkin. Tinttikin päätyy pian muuttamaan kantaansa ja osallistumaan palatsivallankumoukseen kunhan se tapahtuu suhteellisen rauhanomaisesti ja verettömästi. Mielenmuutosta ei sen kummemmin käsitellä, Hergé ei kuvaa sisäisiä ajatuksia ja koko muutos tapahtuu poissa näkyvistä kun tarina seuraa kapteeni Haddockia, mutta se tapahtuu.

Jotkut lukijat pitävät Picaroiden loppua hyvin kyynisenä, siinä kun alleviivataan että vaikka valta vaihtuu niin tavallisen kansan elämässä ei muutosta tapahdu, köyhät ovat yhä samoissa slummeissa.

Toisaalta tämä oli jo arvattavissa, siihen koko tarinasarja on edennyt: toimenpiteet eivät välttämättä tuokaan ravistelevia muutoksia, maanpäällistä paratiisia ei saavuteta poliittisilla tempauksilla ja kansa ei enää hurraa kaduilla (toisin kuin sarjan ensimmäisissä albumeissa). Siitä huolimatta Tintti on päättänyt toimia edes vähäisessä määrin, pitää huolta että se mitä tapahtuu voisi tapahtua edes mahdollisimman väkivallattomasti ja oikeudenmukaisesti, se on silti parempi kuin vetäytyä passivisuuteen. Hyveet ovat aktiivisia ja ne nähdään arvokkaina itsessään eikä pelkästään materiaalisen mittarien tai ”hyvän lopputuloksen” valossa, koska joskus niitä ei tule.

Tintti on kypsynyt matkan varrella, mutta varsinaista jatkoa sarja ei enää saanut: Aakkostaide-tarinasta on julkaistu luonnoksia Hergén kuoleman jälkeen mutta on hyvin epävarmaa millaiseksi se loppujenlopuksi olisi muodostunut.

Lewis Helfand & Sachin Nagar: Mother Teresa, Angel of the Slums

 
Tällainen osui käteen kirjaston sarjishyllyllä joten pitihän tätä vilkaista: sarjakuvamuotoinen elämäkerta autuaasta Teresa Kalkuttalaisesta ja Rakkauden lähetyssisarten perustamisesta.

Intialaisella kustantamolla on näköjään isompikin sarja elämäkertasarjiksia (mm. Martin Luther King, Abraham Lincoln, Nelson Mandela...Steve Jobs?) ja vastaavia olen nähnyt muiltakin kustantajilta, joitain jopa lukenut.
Ja tämä on kyllä monella tapaa lajin tyypillinen edustaja: mukavan kompaktissa ja helppolukuisessa muodossa esitellään päähenkilön elämänkaaren pääpiirteet menemättä kovin syvälle mihinkään suuntaan (niin tarkempaan henkilöfilosofiaan kuin tiettyä kiiltokuvamaisuutta horjuttavaan kritiikkiinkään) eli ennalta tuntemattomiin aiheisiin saa pohjatiedot mutta jos aihe enemmän kiinnostaa pitää jatkaa muualle.

Ja taiteellisellakin puolella sorrutaan yleiseen ongelmaan: kirjoittaja Helfand on laittanut runsaasti tekstiä ja piirtäjä Nagar on sitten laatinut siihen tekstiin liittyvät kuvat, joista ei kuitenkaan tule oikein mitään lisäarvoa, lähes kaikki on kerrottu tekstinä ja sarjakuva kerrontamuotona on pahasti hakusessa. Nagarin ajoittain varsin tyylittelevää kuvitusta, todennäköisesti suurelta osin valokuviin perustuvaa, katseli ihan mielellään mutta vähän irralliseksi se usein jäi.

(Klikkaamalla saa isommaksi ja tekstistäkin ehkä selvää)

Mutta kun en ollut aiemmin Äiti Teresan elämänhistoriaan sen kummemmin tutustunut niin tämä oli ihan sopiva infopaketti aiheesta.

Mother Teresa, Angel of the Slums
Campfire / Kalyani Navyug Media PVT Ltd 2013, 86 s

Katolinen hegemonia ja uusi pluralismi Liettuassa

Itäisen Euroopan vapautuminen kommunistisesta ja ateistisesta pakkovallasta merkitsi myös uskonnollisen elämän vapautumista. Vaikka olosuhteet eri maissa vaihtelevat, niin joitain yhteisiä piirteitä voidaan mainita. Ensinnäkin historialliset valtakirkot nousivat vapautumisen ensi vaiheessa voimakkaasti esille osana kansallisen identiteetin vaalimista. Toiseksi on mainittava uusien uskonnollisten virtausten tulo uskontomarkkinoille. Läntisten lähetyssaarnaajien myötä tullut karismaattinen ja helluntailainen protestantismi on saanut jalansijaa, muttei samassa määrin kuin muualla jälkikoloniaalisessa maailmassa. Kauko-Idän uskonnolliset traditiot ovat myös saaneet kannatusta. Olennaisin uusi tekijä on New Age-ajattelu. Kolmantena piirteenä on kansallista identiteettiä esikristilliseltä ajalta etsivän uuspakanuuden nousu.
Kaikki tämä löytyy Liettuasta, eteläisimmästä, suurimmasta ja ainoasta katolisesta Baltian tasavallasta.

Edellä olen lainannut Milda Ališauskienen ja Ingo W. Schröderin johdantoa heidän toimittamassaan Liettuan uskonnollista elämää käsittelevässä sosiaaliantropologisessa artikkelikokoelmassa. Kirjan tekstit ovat syntyneet Kaunasin Vytautas Suuren yliopistossa 2008 järjestetyssä workshopin tiimoilta. Tapahtuma kuului Volkswagenin säätiön rahoittamaan, Max Planckin sosiaaliantropologisen instituutin johtamaan ja Vytautas Suuren yliopiston Liettuassa toteuttamaan tutkimusprojektiin "Katolinen kirkko ja uskonnollinen moniarvoisuus Puolassa ja Liettuassa". Kirja on syntynyt kahdesta motiivista: ensinnäkin se tarjoaa empiiristä tietoa Liettuan uskontokentästä, toisekseen se testaa italialaisen marxilaisen teoreetikon Antonio Gramscin hegemonia-teorian soveltuvuutta tällaisessa tutkimuksessa.

Jatketaan vielä hetki teoksen johdannon parissa. Liettuan itsenäistyttyä hyväksyttiin perustuslaki joka takaa täyden uskontovapauden eikä nimeä valtionuskontoa. Samaan aikaan luotiin virallinen rekisteröintijärjestelmä, joka jakoi uskonnolliset yhdyskunnat kahtia "traditionaalisiin uskontokuntiin " ja " muihin uskontokuntiin". Traditionaaliset uskontokunnat ovat Roomalaiskatolinen kirkko, Kreikkalaiskatolinen kirkko, Ortodoksinen kirkko, Vanhauskoiset, Evankelisluterilainen kirkko, Evankelinen reformoitu kirkko, juutalaisuus, sunnilainen islam ja karaitismi.. "Muihin" kuuluu koko kirjo uskontokuntia Hare Krishan kannattajista helluntailaisiin, uuspakanallisesta Romuvasta Jehovan todistajiin. Traditionaaliset uskontokunnat ovat oikeutettuja valtion tukeen ja niillä on muitakin etuoikeuksia, mm. mahdollisuus uskonnonopetukseen kouluissa. Kirjoittajat eivät mainitse, että Liettuan valtiolla ja Vatikaanilla on kahdenväliset sopimukset jotka liittyvät katolisen kirkon asemaan ja tehtäviin. Näin mm. koulujen uskonnonopetus samaten kuin armeijan ja vankiloiden sielunhoitotyö kuuluvat katoliselle kirkolle.

Tutkijoiden mukaan Liettuassa uskonnollisen identiteetin vahvistuminen uuden itsenäisyyden aikana näkyy selvästi. European Values- arvotutkimuksissa: 1990 vain 62% liettualaisista ilmoitti uskovansa Jumalaan, vuonna 1999 uskovia oli 80%:väestöstä johon tasoon kasvu on pysähtynyt. Vuonna 1990 yli neljännes (27%) väestöstä ilmoitti, ettei koskaan käy kirkossa, mutta tämä osuus laski vajaassa kymmenessä vuodessa yli kymmenellä prosentilla ollen 16% v. 1999 ja 2005 vielä prosentin alempana.

Vaikka uskonnollisia yhdyskuntia on laidasta laitaan, vuonna 1999 kolme neljästä liettualaisesta ( 75%) ilmoitti olevansa katolilaisia. Mainittakoon vielä vuoden 2001 väestönlaskennan saama uskontokuntien jakauma: roomalaiskatolilaiset 79%, ortodoksit 4,1%, vanhauskoiset 0, 8%, luterilaiset 0,6%, evankelisreformoidut 0, 2%, muslimit 0, 1% ja muut, mm. juutalaiset, sen alle. Uskonnottomia oli runsaat yhdeksän prosenttia. Yksilölliset uskomuskäsitykset poikkeavat usein varsin radikaalisti kirkon opetuksesta, sillä vuoden 1999 tutkimuksen mukaan liki puolet (43%) ilmaisi uskovansa jälleensyntymään, 79%:a uskoi telepatiaan, neljännes (25%):talismanien voimaan ja horoskooppeja seurasi puolet väestöstä (51%).

Liettuan katolinen kansakunta ennen ja nyt

Kirjan avausartikkeleita on kaksi: Max Planckin sosiaaliantropologisen instituutin vanhempi tutkija Ingo W. Schröder luo yleisluontoisen teoreettisen katsauksen katolista hegemoniaa luotaavaan tutkimukseen. Minusta se on tarkoitettu lähinnä alan ammattilaisille. Historian harrastajana minua puhutti enemmän Arūnas Streikasin artikkeli, joka valottaa Liettuan uskonnollista kehitystä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Artikkelin ydinasiat ovat, että katolinen usko ja liettualainen kansallinen liike löysivät toisensa jo 1800-luvulla taistelussa venäläistämistä ja siihen liittynyttä ortodoksiuskon tuputtamista vastaan. Samalla talonpoikaistosta värväytynyt liettualainen papisto haastoi kirkon puolankielisen hierarkian. Liettuan uuden itsenäisyyden aikana 1918-1940 katolinen kirkko oli auktoriteetti, joka mm. vastasi koko väestörekisteristä ja onnistui torjumaan siviilivihkimisen ja avioerolain. Katolisten pappien johtama kristillisdemokraattinen puolue oli maan valtapuolue vuoteen 1926. Vuodesta 1927 kirkko eli rinnakkaineloa vallankaappauksella valtaan nousseen nationalistisen autoritaarisen hallinnon kanssa. Kirkon toiminalle kuitenkin Vatikaanin ja Liettuan konkordaatti loi vakaan perustan Streikas vertaa Liettuan uskontopoliittista tilannetta fasistiseen Italiaan, joka oli Kaunasin johtajien esikuva.

Liettuan väestönlasku 1923 osoitti, että kansakunta oli uskonnollisesti hyvin homogeeninen. Katolilaisia oli 86,7%, juutalaisia 7,6%, luterilaisia 3, 3%, vanhauskoisia 1,6% ortodokseja 1,1%, evankelisreformoituja 0,5% ja muslimeja 0,05%. Muita ryhmiä, kuten metodisteja, baptisteja jne kannatti yhteensä tuhat ihmistä. Liettuassa vallitsi koko sotien välisen itsenäisyyden ajan täysi uskonnonvapaus ja myös vähemmistöuskonnot saivat valtion tukea.

Vuonna 1940 alkanut neuvostomiehitys merkitsi kirkolle ja kaikille muille uskontokunnille vainon aikaa. Tosin saksalaismiehityksen vuodet välillä helpottivat kristittyjen asemaa, mutta merkitsivät juutalaisen yhteisön kansamurhaa. Neuvostoajan loppupuolella 1960-luvulta lähtien katolinen vastarinta tiivistyi. Vastarinnallaan (mm. maanalaiset julkaisut ja vetoomukset) katolinen kirkko näyttäytyi viranomaisille ja kansalle olevaansa myös kansallisen asian viimeinen tuki.

Kirkko nautti itsenäistymisen jälkeen 1990- luvun alusta suosiota juuri kansallisena tukipylväänä joskin paluuta uskoon tapahtui niin ikään.

Kirjassa on kaksi kenttätutkimukseen perustuvaa artikkelia katolisen kirkon asemasta väestön keskuudessa nyt. Lina Pranbaitytė- Wegrinin hieno kansatieteellinen artikkeli "We are All in Exile here" tutkii eteläliettualaisen maalaiskylän ihmisten asenteita kuolemaan, sieluun ja kuolemanjälkeiseen elämään. Hänen johtopäätöksensä on, että vaikka perinteitä noudatetaan ja pappi on auktoriteetti, niin myös maaseudulla ihmiset muodostavat uskonnolliset käsityksensä omien yksilöllisten kokemusten pohjalta. Ingo W. Schröder on tehnyt tutkimuksensa Vilnan ja Kaunasi koulutetun nuoren sukupolven keskuudessa. Hän havaitsee Liettuan suurissa kaupungeissa tekemässään tutkimuksessa ristiriidan.Vaikka upeissa kirkoissa on paljon messussa kävijöitä sunnuntaisin, niin ainakin hänen tutkimansa akateemisen ja professionaalin nuoren keskiluokan keskuudessa katolisuus ei näy lainkaan arkipäivässä.

Pohtiessaan katolisen kirkon hegemoniaa hän toteaa, että enemmistölle Liettuan kaupunkilaisista kirkko liittyy vain tärkeimpiin elämävaihetapahtumiin, kuten kaste, häät ja hautajaiset. Kirkko ei näy arkipäivässä eikä ohjaa ihmisten moraalisia valintoja. Pluralismi on läsnä Liettuan kaupungeissa. Se näkyy paitsi uskonnollisten vaihtoehtojen olemassaolossa myös siinä että ihmiset saavat vaikutteita ajatteluunsa muista uskomusjärjestelmistä.

Tutkija uskoo, että vain vähemmistö katolilaisista uskoo niin kuin kirkko opettaa uskomaan.

Näistä lähtökohdista hän vetää johtopäätöksen, että urbaani Liettua olisi sekulaari katolinen yhteiskunta.

Kirkko kamppailee asemastaan

Ingo W.Scrhöder kirjoittaa, että monet liettualaiset löysivät katolisuuden uudestaan itsenäisyyden palauttamisen jälkeen. Kirkko ei kuitenkaan ollut valmis uudelleenottamaan rooliaan kansallisena kirkkona uudessa pluralistisessa yhteiskunnassa. Neuvostoajan jälkeen suurin osa väestöstä oli vailla uskontokasvatusta ja kirkolta on puuttunut näkemys miten se voisi uudelleen evankelioida yhteiskunnan. Kirkon papiston piirissä säilyi neuvostoajan vainojen synnyttämä piiritystilan tunnelma. Se suhtautui lähes epäluuloisesti kirkkoihin virtaaviin satunaisiin kävijöihin ja muisteli nostalgisesti neuvostoaikaa, jolloin vain uskovat tulivat messuun. Tilannetta vaikeutti se ettei kirkolla ollut kokemusta urbaanista yhteiskunnasta. Esimerkiksi median tapa käsitellä kirkkoa on luonut uskovaisissa lähes vainoharhaisia käsityksiä uudesta vainosta. Kirkkoa vaivaa myös jatkuva pappispula, jonka tähden lähes koko kirkon hallinto on maallikoiden käsissä. Kirkon varat ovat vähäiset ja usein huonosti palkatut maallikot tekevät useampaa työtä jotta kirkko toimisi.

Kirkko on alkuaikojen vaikeuksien jälkeen aktivoitunut luomalla väestöä laajasti tavoittavia projekteja. Jokaiseen hiippakuntaan on perustettu perhe-, nuoriso ja katekeesikeskukset. Erityinen työmuoto ovat avioliittokurssit. Katolisia järjestöjä kuten perinteikäs nuorisojärjestö Ateitis(Tulevaisuus) on perustettu uudelleen. Sen aktivisteja (ateitininkai) löytyy etenkin toisen asteen kouluista ja yliopistoista, joissa he värväävät tulevia eliitin jäseniä. Kirkkoa lähellä on myös riippumattomia instituutteja, joiden tarjoamassa koulutuksessa on sijansa uskonnollisille aiheille. Tällaisesta esimerkkinä on jesuiittojen Kaunasiin 1998 perustama ja sittemmin sääntökunnasta itsenäistynyt Elämän ja uskon instituutti (Gyvenimo ir Tikėjimo Institutas). Sen opiskelijakunta koostuu enimmäkseen täydennyskoulutusta hankkivista naisopettajista. Toiseen asteen kouluissa on uskonnonopetus, jonka vaihtoehtona etiikan opetusta. Aluksi papit hoitivat opetuksen, mutta nykyään heidät ovat korvanneet maallikot.

 

Uskonnonopetuksen suosio näyttää kuitenkin hiipuneen alun innostuksen jälkeen. Toisin on laita katolisissa kouluissa, joista Schröder mainitsee esimerkkinä Kaunasin jesuiittalukion, joka on paitsi kaupungin suosituin myös arvostetuin koulu. Se perustettiin arkkipiispan päätöksellä 1995. Katolisten koulujen tehtävänä on kasvattaa uusi katolinen eliittisukupolvi.

Katolinen kirkko ei sen edustajien mukaan sekaannu politiikkaan. Schröderin mukaan kirkolla on kuitenkin likeiset suhteet konservatiiviseen Isänmaa -Liettuan kristillisdemokraatit (TS-LKD) - puolueeseen, joka 2008-2012 oli johtava hallituspuolue. Tänä aikana parlamentti hyväksyi perhettä koskevan periaatekannanoton, jonka mukaan perheen ydin on miehen ja naisen avioliitto. ( On kuitenkin mainittava, että perustuslakituomioistuin ei hyväksynyt tätä mm. yksihuoltajaperheitä syrjivää linjausta). Tutkijan mukaan kirkon strategia kansalaisyhteiskunnan hegemonian saavuttamiseksi nojaa kolmenlaiseen politiikkaan. Ekumeeninen politiikka on saanut kirkon suhtautumaan aiempaa myönteisemmin 1990-luvun lopulla nousseeseen evankelis-karismaattiseen Uskon sana (Tikėjimo Žodis)- yhteisöön. Tämä uusi avoimempi linja on osoitus kirkon nykyjohdon eurooppalaistumisesta ja globalisoitumisesta. Doktrinäärisen politiikan alaan kuuluvat aiemmin mainitut laajemman yleisön saavuttava koulutus- ja kansalaisjärjestötoiminta.

Katolisen median luominen on alkanut erityisesti Kaunasin arkkipiispa Sigitas Tamkevičiusin aloitteesta. (Tamkevičiusilla on mielenkiintoinen vastarintamiehen tausta. Nuorena jesuiittapappina hän toimitti 1960-luvun lopulta lähtien maanlaista Katolisen kirkon kronikkaa ja toimi 1970-lopulla julkisessa Uskovien oikeuksien puolustuskomiteassa. Hän sain 1980-luvun alussa pakkotyöleirituomion). Kirkon lehdistö ei ole saanut tuulta siipiensä alle, mutta uuden median puolella on onnistuttu paremmin. Fransiskaanien uutisportaali Bernardinai.lt on maan suosituimpia uutisportaaleja. Kulttuuripolitiikkaan kuuluvat mm. kristillinen musiikkijuhla, joka organisoitiin ensi kerran 1999 aktiivimaallikkojen toimesta. Kirkkokuorot ovat suosittuja esiintyjiä myös sekulaarissa ympäristössä. White Metall- yhtyeet pyrkivät tavoittamaan rock-nuorison.

Schröder esittelee haastatteluaineistostaan viiden nuoren koulutetun ihmisen ajatuksia, heistä yksi on aktiivinen katolilainen. Hän vetää keskusteluistaan kaksi johtopäätöstä: Kirkko ja katolinen usko loittonevat toisistaan. Haastateltavat ovat kriittisiä kirkon instituutiota kohtaan vaikka hyväksyvät katolisen uskon aineksia maailmankatsomukseensa. Kirkon tärkeän roolin Liettuan historiassa he tunnustavat. Toinen johtopäätös on, ettei uskonto ollut erityisen tärkeä asia haastateltavien elämässä. He eivät olisi ottaneet sitä omaehtoisesti puheeksi.

Tutkija Schröder päättää artikkelinsa kysymykseen onko katolinen kirkko hegemoninen urbaanissa Liettuassa ja pohtii mitä on hegemonia. Jos hegemonia ymmärretään gramscilaisittain niin että kirkko on voimatekijä jolle ei ole haastajia, niin se sitä on.

Gediminas Lankauskasin artikkeli tutkii katolisen kirkon ja evankelis-karismaattisen Uskon Sana yhteisön etenemistä vastakkainolosta sovintoon. Kirjoittaja kuljettaa artikkelinsa keskiössä evankelisen Domasin (sulhanen) ja katolisen Sigitan (morsian) häitä, jotka vietetään sekä Kaunasin Kristuksen ylösnousemuksen kirkossa että Uskon Sanan vuokraamissa tiloissa. Tämän pääjuonen ohessa hän kertoo yleisemmällä tasolla kirkon ja protestanttiyhteisön suhteiden kehityksen avoimesta vihamielisyydestä yhteistyöhön. Suhteiden nykytilasta on hyvänä näyttönä se että kirkko kutsui protestanttiyhteisön pastorit mukaan Neitsyt Marian Šiluvassa ilmestymisen 450-vuotisjuhliin 2008.

Rajatieto – uutta katolista kansanuskoa?

Apulaisprofessori Milda Ališauskienė on kirjoittanut erityisen mielenkiintoisen artikkelin Liettuan New Age- miljööstä. Hänen artikkelinsa kysyy voiko New Age -liikettä kutsua uskonnolliseksi vaihtoehdoksi vai onko se sittenkin lähinnä uutta katolista kansanuskoa. Vaikka New Age- ilmiö kehittyi Liettuassa 1990-luvulla läntisen vaikutuksen alla, se oli tuullut maahan neuvostoaikana idästä. Venäjältä levisi teosofisia ja antroposofisia klassikkoteoksia, Intian gurut ja jooga tulivat tunnetuiksi, monet päätyivät astrologian ja parapsykologian harrastajiksi. Jotkut kävivät tunnettujen selvänäkijöiden ja parapsykologien luona, joihin kuuluivat georgialainen parapsykologi Djuna Davitashvili ja bulgarialainen selvänäkijä Vanga. Esoteerisista opeista keskusteltiin epävirallisessa sivistyneistöklubi Glaubysissa (Maailma). Liettuan vapauduttua myös New Age nousi nopeasti esiin.

Ališauskienė on tutkinut kahta aihepiiriin liittyvää hanketta: Entinen filosofian professori Vytautas Kazlauskas perusti 1994 Vilnaan Parapsykologisen akatemia, jota johti kuolemaansa saakka (2005). Hän oli tuottelias kirjailija ja luennoitsija. Tutkija kiinnitti huomionsa siihen, että Kazlauskas käytti pitkälti katolista kieltä esitellessään ajatuksiaan ja esiintyi katolilaisena. Akatemian opiskelijat ovat enimmäkseen keski-ikäisiä professionaaleja työssä käyviä naisia. Opiskelijoiden haastattelut osoittavat, että useilla on suhde katolisuuteen

Vuonna 2003 New Age-genre sai julkisuutta kun Povilas Žekas niminen mies rakensi "ilmestyksensä pohjalta lasia ja rautaa olevan kupolin Kaakkois-Liettuan Varėnan alueella. Tämä rakennelma tunnetaan Merkinen -tai joskus myös Čekuon- pyramidina. Rakennelmasta on tullut merkittävä nähtävyys. joka kerää vierailijoita myös naapurimaista vaikka suurin kävijämäärä tulee kotimaasta.

Žekas on kirjoittanut myös kirjan, jonka alkuosa kertoo hänen tiestään kohti pyhyyttä ja jälkimmäinen kysymys vastaus-osa koostuu hänen keskusteluistaan Jumalan kanssa. Vaikka miehen ajatukset mm. jokaisen ihmisen sisältä löytyvästä jumaluudesta, ovat ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, hän pitää itseään katolilaisena. Pyramidin kolme seinää on nimetty Pyhän Kolminaisuuden mukaan .Pyramidin viereen rakennetussa vastaanottorakennuksessa, jossa paikan omistaja ottaa kävijät vastaan, on nurkassa Liettuan lippu ja seinällä paavin ja Neitsyt Marian kuva. Myös Ališauskienen haastattelemat pyramidilla kävijät sanovat usein olevansa katolilaisia.

Entä miten kirkko suhtautuu New Age-ilmiöihin? Vuoteen 2003 saakka kirkko ei huomioinut niitä, mutta kun presidentiksi valittiin Rolandas Paksas, jolla oli tiivis suhde georgialaiseen selvänäkijään ja parantajaa Lena Lolishviliin, tapahtui muutos Liettuan piispainkokouksen puheenjohtaja, Vilnan arkkipiispa ja kardinaali Audrys Juozas Bačkys tuomitsi Loloshvilin vääräksi profeetaksi, jonka voimanlähde on Saatana. Samaan aikaan kirkko ilmoitti, ettei Merkynen pyramidilla ole mitään tekemistä katolisuuden kanssa vaan kyseessä on rajatietohanke. Kirkko on jatkossa pyrkinyt vaikuttamaan mm. mediaan, ettei se julkaisisi niin paljon okkultismiin viittaavia juttuja. Parlamentissa on hyväksytty myös kirkon tukema alaikäisiä okkultismilta suojaava laki.

Vaikka Merkynen pyramidi on toistaiseksi paikallaan, sen kohtaloa on käsitelty eri oikeusasteissa. Viranomaiset ovat puuttuneet asiaan siltä pohjalta että rakennus on rakennettu luvatta Dzūkijan luonnonsuojelualueen maille. Milda Ališauskienė toteaa, että viranomaisten suhtautuminen tuo mieleen neuvostoajan toimet uskonnollisia kulttipaikkoja kohtaan. Ja myös reaktio on kuin neuvostoajolta: pyramidin puolesta on syntynyt kansanliike aivan kuten katolisia pyhiä paikkoja suojelemaan ennen.

.Milda Ališauskienen johtopäätös on, että Liettuan rajatiedon johtohahmot hyväksyvät ehdoitta katolisen hegemonian ja käyttävät katolista kieltä tehdäkseen ajatuksistaan myyvempiä. He kokevat olevansa jollain ristiriitaisella tavalla olevansa katolilaisia itsekin ja kutsuttuja kirkon uudistamiseen.

Tunnustavatko muslimit katolisen hegemonian ?

Kirja sisältää vielä kolme tutkimusartikkelia, joita sivuan vain ohimennen. Michael F. Strmiska käsittelee kansallisromanttista uuspakanallista Romuva-kulttia ja liettualaisten henkisen perinnön etsimistä Intiasta, Donatas Glodenis kertoo buddhalaisen Vakoisen Lootuksen liikkeen epäonnisesta kohtalosta Liettuassa. Egdūnas Račius tarkastelee muslimiyhteisöä. Liettuassa islaminuskoa on jo 1300-1400-luvun vaihteesta saakka edustanut tataarien yhteisö. Kautta Liettuan erilaisten vaiheiden tataarimuslimien yhteisö on sopeutunut rooliinsa suvaittuna vähemmistönä, joka elää katolisen kirkon hegemonian varjossa. Tataariyhteisö on modernina aikana assimilaation kautta voimakkaasti supistunut menneestä mahtavuudestaan parin tuhannen hengen joukoksi. Vain puolet tataareista tunnustaa enää islamin uskoa. Silti tataarit muodostavat yhä reilusti yli puolet Liettuan pienestä islamilaisesta yhteisöstä (2 860 henkeä v. 2001 väestönlaskussa), johon heidän lisäkseen kuuluu azereita ja käännynnäisiä.

Valtion tunnustaman islamilaisen yhteisön tataarialkuperää oleva mufti luonnehtii suhteita katoliseen kirkkoon ystävällisiksi, mutta ei erityisen läheisiksi. Siinä missä tataarimuslimit ovat uskontopoliittisen status quon uskontoryhmä, maahanmuuttajat ja erityisesti käännynnäiset esittävät haasteen kirkolle.

Tutkija Račius yrittää tyypitellä tutkimaansa käännynnäisten ryhmää, joka käsittää noin 500 ihmistä. He ovat omaksuneet islamin internetistä tai suhteistaan ulkomaalaisiin muslimeihin.. Liettualaisten käännynnäisten uskonkäsitykset edustavat uskonnollisesti ja poliittisesti konservatiivista revivalistista islamia. He uskovat oman uskontonsa ehdottomaan paremmuuteen eivätkä hyväksy muslimien historiallista vähemmistön roolia Liettuassa. Suurin osa käännynnäisistä on muuttanut maasta. Noin 300 käännynnäisistä on naisia, jotka ovat kääntyneet islamiin mennessään naimisiin muslimimiehen kanssa. Heitä voidaan pitää tunneperäisistä syistä kääntyneinä. Ehkä 150 voidaan luokitella osin myös tunnepitoisiksi "seikkailijoiksi" tai "rakastajiksi", jotka sattumalta löytävät islamin internetistä tai käydessään muslimimaissa. He ovat pääasiassa nuoria naimattomia miehiä ja naisia. Loput ovat "etsijöitä", joille islam on huipentuma usein monien uskontokuntien kautta kulkeneessa etsiskelyssä. He ovat keski-ikäisiä perheellisiä miehiä ja pyrkivät usein käännyttämään koko perheensä oman kääntymyksensä myötä. Verkossa toimii kaksi liettuankielistä islamilaista uutis- ja keskustelufoorumia.

Lopuksi totean, että käsillä oleva teos koostuu akateemisista tutkimusartikkeleista, mutta teos on silti tarkoitettu myös laajemmalle yleisölle: kaikille Liettuasta ja jälkikommunististen maiden uskontotutkimuksesta kiinnostuneille.

Kirja:
Religious Diversity in Post-Communist Society: Ethnographies on Catholic Hegemony and the New Pluralism in Lithuania. Edited by Milda Ališauskienė and Ingo W. Schröder, Vytautas Magnus University, Lithuania. Ashgate Publishing, 2012.

(Kirjaesittely on julkaistu lyhyempänä versiona Agricolan arvostelupalvelussa)

Simon Tugwell - Pyhä Dominicus

 

 Studium Catholicum on jokunen vuosi sitten julkaissut tällaisen vihkosen, käännöksen Simon Tugwellin OP kirjoittamasta pyhimyselämäkerrasta dominikaanien perustajasta pyhästä Dominicuksesta.

Tosin elämäkertana tämä on hieman erikoislaatuinen, painopisteenä kirjassa on sääntökunnan varhaisvaiheet ja itse nimihenkilö on esitetty varsin kevyin vedoin. Painotus on ehkä Tugwellin oma tai ehkä pyhimykselle ominainen, se mitä Dominicus teki oli tärkeämpää kuin millainen hän oli, ja se mitä Dominicus mahdollisti muiden tehtäväksi oli tärkeämpää kuin mitä hän itse suoraan teki.
"Dominicus ei ollut halunnut olla jalustalla eläessään, miksi siis panna häntä jalustalle kuoluaankaan? Hänen elämänsä jatkui veljissä ja heidän uskollisuudessaan tehtävilleen, jotka hän oli jättänyt heille perinnöksi."

Pyhältä Dominicukselta on jäänyt kovin vähän omaa kirjallista aineistoa ja näin myös näkemystä henkilökohtaisiin tuntemuksiin, joten näissä joudutaan nojaamaan pääosin seuraajiensa laatimiin elämäkertoihin ja hagiografioihin. Näistä on nostettu joitain persoonallisia anekdootteja mutta pääosin Tugwell keskittyy historiallisiin faktoihin, missä Dominicus oli missäkin vaiheessa ja mitä siellä teki, millaisia bullia sai paavilta ja olosuhteita joissa saarnaajien sääntökunnan ensimmäiset edustajat toimivat ja mitä vaikutuksia niillä oli sääntökunnan kehitykseen.

Jälkimmäisistä aiheista olisi voinut lukea enemmänkin, tavallaan elämäkertamuoto ja kirjan päättäminen Dominicuksen kuolemaan ja kanonisaatioon katkaisi tarinan ja seuraavista vaiheista pitää lukea muista lähteistä (joita ei kai pahemmin suomeksi löydy, englanniksi olen jotain lukenut aiheesta). Mutta tällaisenakin tässä on napakka ja helposti lähestyttävä tietopaketti saarnaajien sääntökunnan varhaisvaiheista.

Pyhä Dominicus (Saint Dominic 1995)
Suom. Kaarina Koho
Studium Catholicum 1999, 63 s.