Pyhimyksiä ja paanukattoja

Vuoden 2009 kristilliseksi kirjaksi valittu Pyhimyksiä ja paanukattoja päätyi aikoinaan käsiini kauniin graafisen ilmeen perusteella. Kirjan tekstistä vastaa historioitsija Tuomas Heikkilä ja upeista valokuvista historioitsija Liisa Suvikumpu.

 Kirja tutustuttaa keskiajan suomalaisille tutuimpiin pyhimyksiin. Neitsyt Marian ja arkkienkeli Mikaelin lisäksi mukaan ovat päässeet pyhät Henrik, Yrjö, Olavi, Lauri, Birgitta, Katariina ja Nikolaus. Laiskempia lukijoita ja esimerkiksi suomen kieltä osaamattomia ilahduttanee tieto siitä, että kirjan voi ”lukea” myös kuviin syventymällä. Kauniit valokuvat puuveistoksista ja seinämaalauksista hallitsevat kirjan sivuja jättäen tekstin melkein varjoonsa. Näin pyhimykset tulevat tutuksi kuvista – kuten keskiajan ihmisillekin – tekstin syventäessä kuvien viestiä.

Kuvista riittävästi nautittuani päädyin kuitenkin lukemaan koko kirjan ja se kannatti. Innostuin eniten osista, joissa käsiteltiin kristinuskon vaikutusta menneiden vuosisatojen Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Tiedätkö esimerkiksi miten leppäkerttu liittyy katoliseen kirkkoon? Miksi samaa hyönteistä kutsutaan myös leppäpirkoksi? Tunnetko lorun, joka alkaa ”Anna Antti ahvenia”? Kirjasta löydät vastaukset näihin kysymyksiin ja opit paljon muutakin pyhimyksistä.

Kulttuurissamme on nähtävissä paljon katoliselta keskiajalta juontuvia kansainvälisiä perinteitä. Meillä Suomessa on esimerkiksi käytössä pyhimyskalenteriin perustuva nimipäiväkalenteri. Etunimistössä pyhimysnimet (esim. Maria, Johannes ja Helena) ja niistä johdetut suomalaisiin suihin sopivat muunnokset (esim. Maija, Jussi ja Elina) ovat pysyneet suosittuina vuosisatojen ajan. Keskiajalta periytyviä juhlia ovat mm. pyhän Valpurin päivän (1.5.) riehakkuus, opiskelijoiden soihtukulkueet pyhän Nikolauksen päivänä (6.12.) ja pyhän Lucian päivän (13.12.) juhlat kynttiläkruunuineen. Kirjan kirjoittaja Tuomas Heikkilä huomauttaakin Suomen olleen jo keskiajalla kansainvälinen. Esimerkiksi kirkkotaide oli täysin kansainvälistä ja monet Suomen kirkkojen taideteokset onkin ulkomailta ostettuja tai ulkomaisten mestareiden Suomessa tekemiä. Attribuuttiensa (tunnusmerkki) perusteella vierailija voikin tunnistaa pyhimykset yhtä hyvin Rooman ja Leipzigin kuin Pyhtään ja Hattulan kirkoissa. Kansainvälisyys näkyi keskiaikaiselle kirkkokansalle myös latinan kielen, suitsukkeiden ja ehtoollisastioiden kautta. Jos yrittää asettua sen ajan ihmisten asemaan, oivaltaa sunnuntaisten kirkkoreissujen olleen varmasti valtavan eksoottisia, arvokkaita ja taiteen täyteisiä hetkiä sen ajan ihmisille.

Kirjassa käsitellään lyhyesti luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon yhteisiä juuria. Myöhemminkin ekumeeninen ote näkyy, kun esitellään eri kirkkokuntien kirkkorakennuksia ja pyhimysten merkitystä eri kirkkokuntiin kuuluville. Ortodoksisen pyhimysuskon osalta kirjan anti jäi kuitenkin mielestäni varsin kapeaksi. Katolilaisen näkökulmasta kirja puolestaan sisälsi muutamia hyvin outoja ja virheellisiäkin näkökulmia. Pyhimysten joukkoon luetaan esimerkiksi ”meidän aikojen kirkkojen suojelupyhimys Martti Luther”. Puutteena pidin pyhäksi julistamisprosessin eli kanonisaation täydellistä puuttumista, etenkin kun kirja selvästi pyrki tarjoamaan alkeistason lähestymistä pyhimyksiin. Mielestäni tekstistä huokuikin vähintään nuiva suhtautuminen pyhimyksiin, minkä Heikkilä tosin totesikin olleen protestanttisten kirkkojen uskonpuhdistuksen jälkeinen yleinen asenne. Kiinnostavana yksityiskohtana selvisi, että vuodelta 1530 olevan Augsburgin tunnustuksen mukaisesti pyhimykset kuitenkin sopivat yksiin luterilaisen teologian kanssa. Luterilaisten messujen uskontunnustuksessakin mainitaan tämä ”pyhäin yhteys”.

 En kokenut kirjaa kovin hengelliseksi, vaan pikemminkin historialliseksi. Tekstin kokonaismäärään nähden aika paljon annetaan tilaa pyhimysten rinnastamiseen sekä pakanallisiin muinaisjumaliin että nykyaikaisiin rock-tähtiin. Heikkilä avaa kuitenkin myös uskonpuhdistuksen jälkeisen pyhimysvastaisuuden taustalla vaikuttaneita syitä, joihin kuuluu mm. työläisten vapaapäivien määrän rajoittaminen. Kanonisaatioprosessin puuttumisen lisäksi olisin kuitenkin kaivannut pyhimyskritiikin vastapainoksi edes kuvateksteihin sisällytettyjä tarinoita ihmeteoista ja ilmestyksistä. Kirjan lukemisen jälkeen kirjan valinta vuoden kristilliseksi kirjaksi vaikuttikin entistä kummallisemmalta – kuvien perusteella olisin kunnioittavan valinnan vielä ymmärtänyt. Kiitoksia annan kuitenkin kirjan loppuun kootuille kotimaan pyhiinvaelluksille taukopaikkavihjeineen.

Kenelle tätä kirjaa suosittelen?
-Kotimaan pyhiinvaellusta suunnitteleville -Nojatuolipyhiinvaeltajille -Kirkkotaiteesta kiinnostuneille -Pikaperehdytyksen pyhimyksiin haluaville (sivut 80-81) -Varauksella myös Suomen katolisesta historiasta ja keskiaikaisista kirkoistamme kiinnostuneille lukijoille

Pyhimyksiä ja paanukattoja Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu Kirjapaja, 2009, 176s.

t. "eräs Ota ja lue blogin lukija"

Ristin Johannes - Pimeä yö

Ristin Johannes, espanjalainen karmeliittamystikko ja Avilan Teresan työtoveri, on tunnetuin varmaankin juuri tämän kirjansa aiheesta, sielun pimeästä yöstä, joka on yksi vaihe pyhityksen tiellä. Tämä yö tuntuu sielusta ahdistavalta ja tuskaisalta sen janotessa valoa jota se ei kykene mistään löytämään, mutta tämä vaihe on kuitenkin välttämätön, vaikka siltä ei tuntuisi niin sielusta kuitenkin pidetään huolta ja sitä puhdistetaan aistiselta ja henkiseltä osaltaan.

Kirja keskittyy kuvaamaan tämän yön (näiden öiden) kokemuksia, niiden tarkoituksia ja mitä sielu voi tässä yössä tehdä (ja tietysti myös epätäydellisyyksiä joista pyrkiä eroon). Hieman mukana on aiemmin lukemani Sisäisen linnan järjstelmällisyyttä mutta tyylillisesti Johannes on kuitenkin enemmän runoilija: hän aloittaa kirjan runolla jossa symbolisesti esittää asiansa, ja sitten kaunopuheisesti selittää säkeitään auki. Käännöksessä kirjan alussa on käytetty Aale Tynnin suomennosta joka on kirjallisesti toimivampi, muuten sitten proosallisempaa versiota jossa sisältö on pyritty kääntämään uskollisemmin.

Sielun säkeistöt (ote)

Kerran pimeänä yönä
syttyivät sielussani kaipuut, halut rakkauden
- oi autuas sallima hyvä!
Lähdin ulos huomaamatta,
kun taloni oli jo tyyntynyt.

Lähdin pimeään ja turvaan,
salaisia tikapuita, valepuvussa,
- oi autuas sallima hyvä!
Pimeään ja piiloon,
kun taloni oli jo tyyntynyt.

Ristin Johannes: Pimeä yö (Noche oscura)
Suom. Seppo A. Teinonen
Kirjaneliö 1983, 227 s.

Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Olen nyt innostunut ilmaisiin sähkökirjoihin, kiitos Elisa-kirjan.

Mitä tämä nuortenkirja minulle viestittää? Mark Twain käyttää järeää tykistöä uskoa vastaan, pilkkaa ja manipuloi nuoria lukijoita.

 Edellisestä lukukerrasta oli 60 vuotta. Muistin vain nautinnollisen lipumisen alas Mississippiä. Tuttavuus Huck Finnin kanssa kannatti uudistaa ja lähteä joelle lankkulautalla (ilman älypuhelinta ja nettiyhteyttä).

Huck kulkee karkurineekeri Jimin matkassa ja saa ”hääliä oman mielensä mukaan”. Seikkailija itse on kertoja ja liioittelee kunnolla, konnat ovat ”moskaväkeä” ja heidän kanssaan on kuljettava ”varpaannenillä.”

Mark Twainilla on oma, jälleen muodissa oleva missio: uskon pilkkaaminen. Twain repii huumorinsa parodioimalla ihmisiä, etenkin uskovia.  Neekeriorjan taikausko vertautuu uskovien ”hohhailuun.” Huck painii omantunnon kysymyksissä: karannutta neekeriorjaa ei saisi auttaa karkuun, kun hän on toisen myytävää omaisuutta ja omaisuus on valtion suojeluksessa. Villiintynyt omatunto sanoo toisin: pitää auttaa Jim karkuun ja vapauteen.

Huckin seikkailu joella on ”potramielistä”, mutta kun ystävä Tom Sawyer ryhtyy ohjaamaan seikkailua maissa, silloin tulee ”äksänpäksää.”  Vuoden 1904 käännös kirjasta, joka ilmestyi 1884, ilottelee kielellä. Etelävaltioiden jenkkipuhe kääntyy levveeksi savoksi.  Loppu on hulvailun jälkeen kiltti, ”höpäkkö”,  mutta Huckin toimet ja niiden pohdinta viihdyttävät.

Kun katselen sinne puolen vuosisadan päähän, voin kuvitella että tämä kirja on vaikuttanut minun uskoni höllentymiseen. Uskovaisista on tullut hävettäviä, uskosta häpeällistä ja yksityisasia.

Kirjan vaarallisuus on sen viihdyttävyydessä.  Sekaan on taitavasti nivottu ateismin ”hienous”.

Työnnä lautta virtaan.

 
Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Leo Tolstoi - Ylösnousemus

Elisa-kirjasta verkosta on saatavissa ilmaiseksi Leo Tolstoin Ylösnousemus. Se on siis sähkökirja ja ladattavissa kaikenlaisiin laitteisiin.

Ylösnousemusta kirja ei kyllä käsittele, otsake on valittu luultavasti aikoinaan markkoinoinnin kannalta.

Mitä Tolstoin ajatuksista on hyötyä katoliselle suomalaiselle nyt? Hieno perustelu on uskontojen dialogi, mutta raadollisempi on tämä: on hyvä nähdä miten uskonnon omapäinen tulkinta voi silottaa tietä jopa ateismille.

Leo Tolstoin Ylösnousemus on ajankohtainen nyt  2015, kun puheenaiheena ovat Venäjä ja jumalattomat uhoavat uskontoja vastaan. Tolstoi kirjoitti kirjan 1899 ja oli tuolloin 71-vuotias. 1901 hänet erotettiin ortodoksisesta kirkosta opin omien tulkintojensa takia. Leo Tolstoille tuli omasta minästä sankari ja oma jumala, vaikka hän yritti viestittää toisten ihmisten rakastamista. Tolstoi teki tavallaan tietä jumalattomuudelle  ja materialismille, vaikka kirjassa päähenkilön omatunto kolkuttaa ja herää. Itsekkyys on Tolstoin sanoin ”itsekkyyshulluutta.”

Kirja esittää kavalkadin erilaisista ajatusvirtauksista, jotka edelsivät kommunismin ja Jumalan kieltämisen leviämistä.  Kirjassa pääsee eläytymään aikaan ennen vallankumousta, se auttaa ymmärtämään, ettei 100 vuotta voi korjata kaikkea Venäjällä meidän mieltämme myöten.

Arvid Järnefeltin käännös tuo tuulahduksen 1800-luvulta, on vanhahtavia sanontoja, jäykkiä taivutusmuotoja,  mutta myös savo-karjalaista kielen mehukkuutta;  kuten ” järkensä puolesta hölttääntynyt, tulla keppelehti, paksutettu pahuus, pää hörrykkänä, hynttyytti sisälle samovaarin. ”

Hauskaa on, että romanssi on Järnefeltille ”romaani”. Kirja on siis romanssi-romaani, katumuskertomus ja ajankuva.  Rikas rakastaa vankia ja seuraa häntä. Rikkaiden ja köyhien kontrastia alleviivataan paksulla mustalla, vankilaoloja kuvataan niin tarkkaan, että kuvittelee jo syöpäläisten hipsivän iholla. Tai siis kulkevan ”hiljaverkkaan.”

Kirja ihan viime sivuillaan siirtyy romanssista ja yhteiskunnan kuvauksesta äkisti toiseen sfääriin: Markuksen evankeliumiin. Tarinan henkilöt jätetään hujan hajan, romanssikin jää epäselväksi, mikä on kai ”syrjäseikka.”  Tästä lopusta huolimatta kirja on mehukas, ihmiset  ”juosta höntyilevät.” Niin monet luulevat, että enemmistön käsitys ja yleinen toimintapa on toki oikea.  Niin silloin kuin nytkin.

Kirja on aikamatka, joka näyttää realismillaan oman aikamme virtaukset jo idullaan. Ja kun ilmaiseksi saa eikä kirja vie lisää tilaa hyllyssä, kannattaa ladata.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Wilfrid Stinissen - Rukoushuokauksia

Ruotsalaisella karmeliittaveljellä Wilfrid Stinissenillä on varsin laaja tuotanto, joista yhden kirjan luin nyt. Rukoushuokauksia (alkuteos Jesusböner, suom. Anja Ghiselli) sisältää nimensä mukaisesti huokauksen omaisia, vain lauseen tai kahden mittaisia rukouksia tai kontemploitavia lauseita jotka on otettu evankeliumeista.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisessä on Jeesuksen lauseita ihmisille (lue: sinulle), toisessa ihmisten (lue: sinun) lauseita Jeesukselle ja kolmannessa Jeesus puhuu Isälle (ja me saamme liittyä mukaan). Kussakin osiossa on mukana myös saatesanoja rukoilusta, joissa tuodaan esiin mm. rukouksen luonne vuoropuheluna tai keskusteluna, jota luonnetta nämä valitut huokaukset korostavat.

Pääosassa ovat kuitenkin evankeliumin pätkät jotka on irrotettu kontekstistaan, niin että voimme itse löytää sen kontekstin jossa tämä osa keskustelua käydään. Mukana olevat Magnus Aronsonin valokuvat saattavat vihjata johonkin yhteyksiin tai saattavat olla vihjaamatta (aukeamilla on yleensä yksi rukous vasemmalla sivulla ja valokuva oikealla).

Tämäkään ei ole varsinaisesti alusta loppuun luettava ja sellaisena omaksuttava kirja vaan ennemmin työkalu käyttöön, rukoilemiseen, Raamatun lukemiseen, jokapäiväiseen elämään.

Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.

Wilfrid Stinissen: Rukoushuokauksia (Jesusböner, 2010)
Suom. Anja Ghiselli
Kirjapaja 2012, 104 s.

JRR Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Sormusten Herran uudelleen lukeminen nyt katolilaisena oli riemastuttavaa. Kun Frodon ja Samin matkassa on kulkenut 900 sivua 1960-luvulla ja nyt puolen vuosisadan jälkeen uudelleen, niin seikkailu onkin toinen. Ilon lähteitä pulppuilee vaikka matka on yhä pitkä ja kuluttava. Tuomiovuoren kraaterin reunalle asti on Frodon taisteltava itsessään olevaa pahaa vastaan, kun se koukuttaa niin, että vallan mahdista ei haluaisikaan luopua.

Vallan kahle-sormus voi olla hyvän valtaa ja voimaa, tai se voi olla pahan valtaa, pahuuden tiukentuvaa otetta. Pahan valta kiehtoo ja sitoo. Kansakuntien on taisteltava pahuuden joukkoja vastaan ja yksilöllä on oma tuskainen tiensä.

Kun tietää Tolkienin olleen katolilainen, näkee hyvin, mistä ikuisesta Sanan lähteestä hän ammentaa. Valtiatar muistuttaa kovin Jumalanäitiä lempeydessään, keijukaiset ovat kuin enkelten heimoa.  Oikea kuningas tunnetaan sitä, että hänellä on parantavat kädet! Pimeyden lisääntyminen on sakeaa, tukahduttavaa ja kuitenkaan se ei voita Valoa. ”Pimeys ei saa sitä valtaansa.” Valkea ratsastaja ja me olemme voittajan jengissä.

Frodon ja Samin on oltava uskollisia, yritettävä täysillä ja luotettava ystävään. Myös Klonkulla on tehtävä. Hän on kuin niljakas synti ja syyllisyys yhtä aikaa – muistuttamassa, että synti vaanii meitä koko ajan. Syntiä on masentuminen ja periksi antaminen, luovuttaminen.

Tolkien on hauskasti soveltanut sanonnan: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Vaarallinen vallan rinkula ja sormi menevät, mutta maailma ja Frodo pelastuvat Tuomiovuoren huipulla. 

Suosittelen pyhiinvaellusta sohvassa – 900 sivua.  

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Kirsti Ellilä - Pieni pyhiinvaellukseni I & II

Kirsti Ellilä julkaisi ensimmäisen sarjakuvavihkosen vuoden 2012 pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta samana vuonna, ja nyt sitten toisen sarjakuvan vuosien 2013 ja 2014 vaelluksista. Koska vaellus kulkee vuosittain aika samoissa merkeissä, sarjoissa on päällekkäisyyttä mutta ainahan myös uusia asioita tapahtuu ja huomaa ja käsittelytapakin hieman muuttuu.

Kovinkaan objektiivisesti en tätä voi tietenkään kommentoida kun olin myös mukana tuolla vuoden 2013 vaelluksella (olen ollut siellä myös 2010-11), olen tavannut suuren osan vihkojen henkilöistä (tekijä mukaan luettuna) ja vilahdan mahdollisesti itsekin toisen vihkon sivulla 18...


"Juoni" on näissä aika lailla samanlainen, jopa siinä määrin että jälkimmäisen vihon tapahtumat oli lomitettu yhdeksi kokonaisuudeksi: valmistaudutaan, matkustetaan kesäkuisena perjantaina Yläneelle, vaelletaan lauantaina Kankaanpäähän ja sunnuntaina sieltä Köyliönjärvelle jossa Kirkkokarilla vietetään pyhän Henrikin messu, ja lopuksi sitten suunnataan kotiin ja puidaan mitä jälkeenpäin mieleen tulee.
Ensimmäinen vihko on suoremmin dokumentaarinen, voimakkailla väreillä ja sekatekniikoilla tehtyjä tuokiokuvia ja selitystekstejä siinä missä sarjakuvaakin (dokumentin uskottavuus havaittiin kyllä korkeaksi seuraavan vuoden vaelluksella, vaeltajat kyllä tunnistivat kokemuksia ja huomioita).
Toisessa vihkossa ollaan sitten siirrytty melkein kokonaan puhtaaseen sarjakuvakerrontaan ja tapahtumia on myös hieman muokattu kertovammaksi (mm. sivun 53 keskustelu käytiin oikeasti toisaalla mutta nyt siihen saatiin mukaan myös visuaalinen idea eikä vain puhuvia päitä).
Väritys on myös muuttunut herkemmäksi, jotkut kuvat muistuttivat melkein lasimaalauksia (toki joissain kohdissa oli myös hieman vaikea saada kuvista selvää kun vaaleilla taustoilla piirrettiin valkoisilla ääriviivoilla).

Ilmeikkyys ja huumori olivat kyllä perinteiseen tapaan hyvin mukana, kuten myös omalaatuiset keskustelunpätkät, väsymys Kankaanpäähän päästessä, arveluttavat suunnistustaidot, epäilyt ja heikkoudet tai vaikka huomattavasti suurempi kiinnostus jalkojen rakkoihin kuin mitä joku Paulo Coelho olisi varmaan arvannut vastaavaan kirjaansa laittaa (mutta kun olet kävellyt 30 kilometriä niin jalkapohjan rakot nousevat erittäin korkealle kiinnostuksenkohdeasteikossa ja joka muuta väittää valehtelee). Mutta tietysti myös hyvä tunnelma, hienot ihmiset ja se "je ne sais quoi" mikä näihin pyhiinvaelluksiin parhaimmillaan liittyy.

Paljon näissä myös viittailtiin kansianvälisesti tunnetumpiin vaelluskohteisiin, Santiago de Compostelaan, Roomaan, Israeliin, Lourdesiin...ja tätä puolta Ellilä näillä sarjakuvillaan selvästi haluaakin nostaa, että täällä on myös oma kiinnostava ja omaleimainen hengellis-kulttuurinen ilmiömme ja vaikka se näyttääkin ehkä hieman kotikutoiselta niin kotikutoisuudessa on myös oma voimansa. Ja että loppujen lopuksi kuinka ihmeellistä onkaan syödä kalakeittoa demaripresidenttien valvovien silmien alla koska joku ehkä kuoli jossain 850 vuotta aikaisemmin...

(Tänä vuonna on viikonloppuvaelluksen ohella mahdollisuus myös vähän reippaampaan koko viikon matkaan Turusta Köyliöön, pitää harkita...)