Vuoden 2009 kristilliseksi kirjaksi valittu Pyhimyksiä ja paanukattoja päätyi aikoinaan käsiini kauniin graafisen ilmeen perusteella. Kirjan tekstistä vastaa historioitsija Tuomas Heikkilä ja upeista valokuvista historioitsija Liisa Suvikumpu.
Kirja tutustuttaa keskiajan suomalaisille tutuimpiin pyhimyksiin. Neitsyt Marian ja arkkienkeli Mikaelin lisäksi mukaan ovat päässeet pyhät Henrik, Yrjö, Olavi, Lauri, Birgitta, Katariina ja Nikolaus. Laiskempia lukijoita ja esimerkiksi suomen kieltä osaamattomia ilahduttanee tieto siitä, että kirjan voi ”lukea” myös kuviin syventymällä. Kauniit valokuvat puuveistoksista ja seinämaalauksista hallitsevat kirjan sivuja jättäen tekstin melkein varjoonsa. Näin pyhimykset tulevat tutuksi kuvista – kuten keskiajan ihmisillekin – tekstin syventäessä kuvien viestiä.
Kuvista riittävästi nautittuani päädyin kuitenkin lukemaan koko kirjan ja se kannatti. Innostuin eniten osista, joissa käsiteltiin kristinuskon vaikutusta menneiden vuosisatojen Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Tiedätkö esimerkiksi miten leppäkerttu liittyy katoliseen kirkkoon? Miksi samaa hyönteistä kutsutaan myös leppäpirkoksi? Tunnetko lorun, joka alkaa ”Anna Antti ahvenia”? Kirjasta löydät vastaukset näihin kysymyksiin ja opit paljon muutakin pyhimyksistä.
Kulttuurissamme on nähtävissä paljon katoliselta keskiajalta juontuvia kansainvälisiä perinteitä. Meillä Suomessa on esimerkiksi käytössä pyhimyskalenteriin perustuva nimipäiväkalenteri. Etunimistössä pyhimysnimet (esim. Maria, Johannes ja Helena) ja niistä johdetut suomalaisiin suihin sopivat muunnokset (esim. Maija, Jussi ja Elina) ovat pysyneet suosittuina vuosisatojen ajan. Keskiajalta periytyviä juhlia ovat mm. pyhän Valpurin päivän (1.5.) riehakkuus, opiskelijoiden soihtukulkueet pyhän Nikolauksen päivänä (6.12.) ja pyhän Lucian päivän (13.12.) juhlat kynttiläkruunuineen. Kirjan kirjoittaja Tuomas Heikkilä huomauttaakin Suomen olleen jo keskiajalla kansainvälinen. Esimerkiksi kirkkotaide oli täysin kansainvälistä ja monet Suomen kirkkojen taideteokset onkin ulkomailta ostettuja tai ulkomaisten mestareiden Suomessa tekemiä. Attribuuttiensa (tunnusmerkki) perusteella vierailija voikin tunnistaa pyhimykset yhtä hyvin Rooman ja Leipzigin kuin Pyhtään ja Hattulan kirkoissa. Kansainvälisyys näkyi keskiaikaiselle kirkkokansalle myös latinan kielen, suitsukkeiden ja ehtoollisastioiden kautta. Jos yrittää asettua sen ajan ihmisten asemaan, oivaltaa sunnuntaisten kirkkoreissujen olleen varmasti valtavan eksoottisia, arvokkaita ja taiteen täyteisiä hetkiä sen ajan ihmisille.
Kirjassa käsitellään lyhyesti luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon yhteisiä juuria. Myöhemminkin ekumeeninen ote näkyy, kun esitellään eri kirkkokuntien kirkkorakennuksia ja pyhimysten merkitystä eri kirkkokuntiin kuuluville. Ortodoksisen pyhimysuskon osalta kirjan anti jäi kuitenkin mielestäni varsin kapeaksi. Katolilaisen näkökulmasta kirja puolestaan sisälsi muutamia hyvin outoja ja virheellisiäkin näkökulmia. Pyhimysten joukkoon luetaan esimerkiksi ”meidän aikojen kirkkojen suojelupyhimys Martti Luther”. Puutteena pidin pyhäksi julistamisprosessin eli kanonisaation täydellistä puuttumista, etenkin kun kirja selvästi pyrki tarjoamaan alkeistason lähestymistä pyhimyksiin. Mielestäni tekstistä huokuikin vähintään nuiva suhtautuminen pyhimyksiin, minkä Heikkilä tosin totesikin olleen protestanttisten kirkkojen uskonpuhdistuksen jälkeinen yleinen asenne. Kiinnostavana yksityiskohtana selvisi, että vuodelta 1530 olevan Augsburgin tunnustuksen mukaisesti pyhimykset kuitenkin sopivat yksiin luterilaisen teologian kanssa. Luterilaisten messujen uskontunnustuksessakin mainitaan tämä ”pyhäin yhteys”.
En kokenut kirjaa kovin hengelliseksi, vaan pikemminkin historialliseksi. Tekstin kokonaismäärään nähden aika paljon annetaan tilaa pyhimysten rinnastamiseen sekä pakanallisiin muinaisjumaliin että nykyaikaisiin rock-tähtiin. Heikkilä avaa kuitenkin myös uskonpuhdistuksen jälkeisen pyhimysvastaisuuden taustalla vaikuttaneita syitä, joihin kuuluu mm. työläisten vapaapäivien määrän rajoittaminen. Kanonisaatioprosessin puuttumisen lisäksi olisin kuitenkin kaivannut pyhimyskritiikin vastapainoksi edes kuvateksteihin sisällytettyjä tarinoita ihmeteoista ja ilmestyksistä. Kirjan lukemisen jälkeen kirjan valinta vuoden kristilliseksi kirjaksi vaikuttikin entistä kummallisemmalta – kuvien perusteella olisin kunnioittavan valinnan vielä ymmärtänyt. Kiitoksia annan kuitenkin kirjan loppuun kootuille kotimaan pyhiinvaelluksille taukopaikkavihjeineen.
Kenelle tätä kirjaa suosittelen?
-Kotimaan pyhiinvaellusta suunnitteleville -Nojatuolipyhiinvaeltajille -Kirkkotaiteesta kiinnostuneille -Pikaperehdytyksen pyhimyksiin haluaville (sivut 80-81) -Varauksella myös Suomen katolisesta historiasta ja keskiaikaisista kirkoistamme kiinnostuneille lukijoille
Pyhimyksiä ja paanukattoja Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu Kirjapaja, 2009, 176s.
t. "eräs Ota ja lue blogin lukija"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti