John Climacus - The Ladder of Divine Ascent

Johannes Siinailaisen teos Portaat on käännetty näköjään suomeksikin, vuonna 1985, mutta kun Studiumin kirjaston hyllystä löytyi nyt tämä englanninkielinen...ja olen aiemmista kokemuksista pitänyt tästä The Classics of Western Spirituality -sarjasta, kiinnostavia kirjoja, käännökset vaikuttavat hyviltä ja yleensä ovat varustettuna myös laadukkailla esipuheilla ja muulla toimituksellisella materiaalilla.

Ilmeisesti tämä on hyvin keskeinen kirja ortodoksisessa kirkossa, erityisesti luostareissa (jossa kirja kuulemma luetaan ääneen vuosittain) mutta myös maallikoiden keskuudessa, mutta tokihan 600-luvun erämaaisät ovat osa katolista kirkkoa ja tutustumisen arvoisia täälläkin.
Johannes mallittaa hengellistä kasvua tikapuina joissa on 30 nimettyä puolaa, kuvattuna 30 kirjan luvussa: todellisessa kiipeämisessä puolat mennevät jossain määrin päällekkäin mutta suunta on noin suunnilleen annettu. Luvut on nimetty niin saavutettavien hyveiden ja harjoitusten kuin voitettavien paheiden mukaan (pahe-luvut ovat tosin yleensä vain parin sivun mittaisia kun taas hyveistä puhutaan enemmän, esim. tottelevaisuudesta kymmeniä sivuja).

Aikakauden erämaaisien tapaan tässä on asketismi ja mortifikaatio kovin keskeisellä sijalla, sellaisella ankaruudella joka monelle nykylukijalle tuntuu epäilemättä vieraalta. "When a man fights a lion, it is fatal to glance away for even a moment. So too with the man fighting against his body, who yields for the merest instant." Toki ymmärtäväisyyttäkin löytyy ja todetaan että yhden lääke on toisen myrkky...
Kirja on kohdistettu ensisijaisesti munkeille, mikä näkyy askeettisten harjoitusten keskeisyydessä, ja jonkin verran on puhetta myös munkkien yhteisöistä mutta laajemmin kirkosta ei juurikaan puhuta ja esim. sakramentit sivuutetaan melkein kokonaan. Tästä huolimatta on tässä maallikollekin luettavaa ja pohdittavaa, eikä vähiten Johanneksen pääsääntöisesti erinomaisen selkeän tyylin vuoksi, ja ohjeita ryyditetään värikkäillä kielikuvilla ja aforistisilla lausahduksilla.

"Tears can wash away sins as water washes away something written. And as some, lacking water, use other means to wipe off what is written, souls lacking tears beat and scour away their sins with grief, groans and deep sorrow.
A dung heap breeds worms in abundance. Piles of food breed an abundance of lapses, evil thoughts, and dreams.
A man whose legs are bound cannot walk freely. Those who hoard treasures cannot climb to heaven."

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Huxleyn kirja on ollut aika pitkään korkealla päässä olevalla "pitäisi lukea"-listalla, nyt sitten tuli myös luettua. Ja vaikka kyseessä onkin utopiakirjallisuuden ja yhteiskunnallisen spefin klassikko, niin tästä löytyi muitakin ulottuvuuksia joita harvemmin kai mainitaan...

Huxleyn maailmaan oli toki tullut tutustuttua lukuisina viitteinä myöhemmässä kirjallisuudessa, mutta jos nyt joku ei satu tuntemaan niin kerrataan mistä on kyse: noin 600 vuotta jälkeen herramme Fordin, maailmanvaltiossa vallitsee tasapaino, rauha ja onnellisuus: jo alkiovaiheessa kukin yksilö sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa ja tämän tarkoitukseen sopivia ominaisuuksia kehitetään ja läpi elämän oloutetaan sopimaan omaan rooliinsa: epsilonit ovat onnellisia epsiloneina ja alfat alfoina. Kaikki kuuluvat kaikille, yksinäisyys on outoa samoin kuin mustasukkainen takertuminen johonkin yksittäiseen henkilöön tai asiaan, kulutus on kaikki kaikessa.
Ja jos joskus vähän ahdistaa niin voi ottaa pari tablettia somaa ja kaikki on taas hyvin.

Maailmaa tarkastellaan usean henkilön silmin, yksittäistä päähenkilöä ei ole tai se vaihtuu kesken kirjan, alkupuolella keskeisin henkilö on hivenen omalaatuinen alfa Bernard Marx, jolla on vaikeuksia sopeutua maailmaan, mutta mielenkiintoinen ratkaisu oli olla tekemättä tästä mitään yksin-kaikkia-vastaan -sankaria, aika pian käy ilmi että Bernard on aikamoinen ernu. Jälkipuoliskolla keskeinen henkilö on John Villi, joka tulee maailmanvaltion ulkopuolisesta yhteisöstä ja on näin tutustunut sivilisaation iloihin vain kuulopuheina.

Tätä kirjaa on luettu hyvin paljon yhteiskunnallisena spekulaationa, ja onhan moni kommentoinut että kuvaa modernia länsimaista kulttuuriamme varsin osuvasti, tulevaisuusmallina paljon uskottavampi kuin vaikkapa Orwellin 1984 (toisaalla maailmassa saattaa toki olla toisin).
Uskontoa toki myös puidaan, John Villin yhteisössä harrastetaan omalaatuista synkretismiä jossa yhdistyy kristinusko, animismi ja ties mikä ja maailmanvaltiossa on omat ekstaattiset riittinsä.

Mutta erityisesti kirjasta tuli mieleen teodikean ongelma: jos Jumala on kaikkivoipa ja hyvä miksi maailmassa on pahaa ja kärsimystä? Huxleyn kirjassa toteutetaan spekulaatio jossa korkeammat voimat ovat pyyhkineet maailmasta kärsimyksen. Kristinusko on pelastususkonto ja maailmanvaltiossa siis tarpeeton ja käsittämätön, ja samalla on luovuttu myös kaikenlaisesta muusta kuten taiteista ja tieteistä. Jostain syystä suurin osa lukijoista ei kuitenkaan pidä tätä kärsimyksen ongelman ratkaissutta maailmaa kovinkaan auvoisena..

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (Brave New World 1932)
Suom. I.H.Orras
Tammi 1944, 265 s.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa

 Olen saksalaisen Stefan Andresin varsin vähäisestä suomennetusta tuotannosta lukenut aiemmin pienoisromaanin Jumalan unelma, joka viehätti sen verran että piti tämäkin lukea kun löytyi (ja lisääkin voisi mutta sitä varten pitäisi kai opetella saksaa...)

Andres jätti aikoinaan papin ja kapusiininoviisin elämän keskittyäksene kirjallisuuteen, ja tuloksena on laaja tuotanto jossa uskonnolisia teemoja ilmeisesti käsitellään varsin usein, selkeämmin tai verhotummin. Yllämainitussa Jumalan unelmassa pohditaan ripin sakramenttia keskellä Espanjan sisällissotaa, tässä taas aiheena on, ei niin yllättäen, maanpäällinen paratiisi.

Kirjan kertoja on tilanhoitajana kahdella veljeksellä, jotka perivät suuren maaomaisuuden, erityisesti maalaiskartanon jonka puutarhasta nämä päättävät tehdä suuren projektin. he alkavat muokata puutarhaa, istuttavat puita ja pensaita, rakentavat lintuhäkkejä, huvimajoja, suihkulähteitä, kaikkea mahdollista, ja rahoittavat tämän kaiken perinnöllään, vähitellen myyden koko muun omaisuutensa ja jatkaen lainarahalla, kunnes ovat vararikossa ja lopulta kartano ja puutarha päätyy pankin käsiin huutokaupattavaksi.
Veljekset kuitenkin lähtevät ilomielin koska ihmisen osa täällä on tulla karkoitetuksi paratiisista, se on väliaikainen tila jonka rakentaminen on tärkeää, ei sen hallussapito. Puu on puu riippumatta siitä omistaako sen veljekset vai joku muu, olennaista on että se kukoistaa.

Vähän samoja teemoja käsitteli aiemmin kesällä lukemani Bede Jarrettin, OP, saarnasarja No Abiding City, jossa Hepr. 13:14 lähtemällä pohditaan ihmisen elämää pyhiinvaelluksena, ja "if you are travelling the whole secret of a happy journey is to remember always that you are a traveller", pysyväistä kaupunkia ja rauhaa ei heti ole luvassa...saattaa kuulostaa ajoittain hieman synkältä tai lohduttomalta, mutta mistäs lähtien elämä on ollut helppoa...samaan tapaan Andresin veljekset saattavat kuulostaa höperöiltä tai sitten eivät.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa (Gäste im Paradies 1937)
Suom. Kyllikki Heikkinen
Karisto 1968, 104 s.

Morvan & Buchet: Sillage 5 'J.V J..'

Jatkamme vielä sarjakuvien parissa, albumin joka teemoissaan yhdistelee aiemmin luettuja Tintti ja picaroja ja Äiti Teresaa.

Sillage on Jean David Morvanin ja Philippe Buchetin avaruusscifi-sarja josta on suomeksi ilmestynyt yhdeksän osaa. Navis, nuori nainen, on elänyt koko tähänastisen elämänsä yksin eräällä planeetalla tietämättä mitään muista ihmisistä tai juuristaan, kun suuri avaruusalussaattue Sillage, jossa on edustettuna valtava valikoima erilaisia olentoja, poimii hänet mukaansa, ja kun kyseessä on ennen aivan tuntematon rotu niin kiinnostus Navisia kohtaan on melkoinen...
Tarina on yleisellä tasolla jatkuva albumista toiseen mutta kukin albumi on myös itsenäinen kokonaisuus. Mukana on kohtalaisen paljon väkivaltaa joten ihan lasten sarjakuvaa tämä ei ole...

Koska ihmiset ovat lähes tuntemattomia, ei kristillisyyttäkään sarjasta luonnollisesti löydy tuolla nimellä mutta katolisesta näkökulmasta tutunoloisia elementtejä löytyy mm. sarjan viidennestä osasta, joka on haastavasti nimetty tuntemattomilla symboleilla (ascii-merkistössä albumi tunnetaan yleensä nimellä 'J.V J...')

Frotossit ovat kurjuudessa elävä kansa jonka ahdingolle jotkin kansan jäsenet yrittävät saada julkista huomiota mm. terrorismilla, itsemurhapommeilla ja vastaavilla, tulokset saattavat toki jäädä yhtä laihoiksi kuin poliittisemmalla toiminnallakin...
Navis törmää ongelmaan päädyttyään erään terroristiryhmän panttivangiksi, mutta tästä selvittyään tunkeutuu syvemmälle ottamaan selvää mistä on kyse. Tällöin hän kohtaa Knardian, jossa on ilmiselvästi otettu vaikutteita Kalkutan Äiti Teresasta: tämä elää frotossien keskuudessa ja tekee karitatiivista työtä slummissa, mm. soppakeittiöllä. Navis kritisoi tätä toimintaa, jos rakenteelliseen köyhyyteen ei puututa on Knardian toiminta tehotonta.

Jonkin ajan kuluttua Navis kohtaa Knardian uudestaan, toivottomana välinpitämättömyydestä, rasismista ja korruptiosta jotka pitävät huolen että rakenteelliset poliittiset ratkaisut eivät edisty. Navis on valmis tulemaan mukaan Knardian toimintaan koska vain ruohonjuuritasolla näyttää olevan mahdollista ylipäänsä saada jotain aikaan. Knardia kuitenkin (lempeästi) tyrmää ajatuksen todeten myös poliittisen toiminnan arvokkuuden, että Navis pystyy toimimaan paremmin sillä suunnalla.

Muissakin sarjan osissa puidaan kyllä yhteiskunnallisia ja moraalin ongelmia, mutta tässä osassa vokaatiot ja karitatiivinen toiminta ovat näkyvämmässä asemassa.

Kolme Naista. Kolme elämää 1600-luvulla.

Ursuliinisisar Marie de l`Incarnation osoittautuu mielenkiintoiseksi katoliseksi tuttavuudeksi Natalie Zemon Davisin kirjassa ”Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulta” (Helsinki 1997). Nuori silkinkutojan leski toimi lankonsa kauppahuoneessa ja samalla suuntautui mystiikkaan, kunnes hylkäsi 12-vuotiaan poikansa mennäkseen luostariin ja tullakseen Pohjois-Amerikan ensimmäisen ursuliiniluostarin ja intiaaneille opetusta tarjoavan tyttökoulun perustajaksi. Myös kaksi muuta Davisin kirjan henkilöhahmoa, Hampurin juutalainen kauppias ja suurperheen äiti Glick bas Juda Leib ja frankfurtilainen protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian olivat lähtöisin kaupunkilaisesta kauppias- ja käsityöläisperheistä. Kaikki kolme tavallista naista päätyivät historian lehdille kirjoitustensa ansiosta ja heidän kauttaan Davis voi kertoa paljon uuden ajan alun elämästä Atlantin molemmin puolin.

Kirjan avaa mielenkiintoinen kuviteltu keskustelu, jonka sen päähenkilöt ja kirjailija käyvät keskenään. Jo tämä oivaltava tapa aloittaa kirja lupaa paljon eikä jatko tuota pettymystä.

Kirjan ensimmäinen osa on omistettu 1646/1647 syntyneelle Glick bas Juda Leibille, joka on varakkaasta hampurilaisesta suvusta kotoisin. Kahdentoista lapsen äiti ja miehensä terävä liikekumppani aloitti jiddišinkielisen omaelämäkerran, johon liittyy oppinutta keskustelua Jumalan kanssa, keski-ikäisenä jäätyään leskeksi. Vuosikaudet hän torjuu avioliittotarjoukset tja elättää itsensä ja vielä kotona olevat lapsensa liiketoimilla. Hän järjestää heille myös hyvät naimakaupat, joiden tarkoitus on osittain verkottua ajan Euroopassa. Viimein hän myöntyy erään pankkiiriin kosintaan ja muuttaa 1700 uuteen kotiinsa Ranskan rajakaupunki Metziin. Mutta hänen toista miestään odotti konkurssi ja kuolema, ja taasen Glicklin oli otettava ohjat taloudenpidossa. Hänen omaelämänkirjoitelmansa oli tarkoitettu vain lapsia varten, mutta hänen rabbina toimiva poikansa ymmärsi äitinsä kirjoitusten arvon ja toimitti ne julkaistavaksi tämän kuoleman 1724 jälkeeni. 1800-luvun kirjoittajat löysivät Glicklin tekstit uudelleen. Hänen kirjoitustensa kautta Davis pystyy lähentämään lukijaansa Keski-Euroopan juutalaiseen maailmaan ja sen ajattelutapaan uuden ajan alussa.

Kirjan toinen päähenkilö Marie Guyart (1599-1672) eli Marie de l`Incaranation syntyi Toursissa käsityöläisen perheeseen ja avioitui varhain silkinkutojan kanssa. Hän jäi pian leskeksi ja kahden pienen poikansa Claude Martinin kanssa. Hän pääsi elämään ja työhön sisarensa miehen omistamaan kauppahuoneeseen ja hoiti tarmokkaasti sen asioita. Mutta hänellä oli toinen tärkeämpi elämä mystisissä kohtaamisissaan Kristuksen kanssa. Ollakseen ylkänsä arvoinen hän eli askeettisesti ja itseään piinaten, lihaansa kuolettaen. Elettiin vastareformaation aikaa ja hänen rippi-isänsä ymmärsi ja rohkaisi Marieta, kun hän poikansa ollessa 12-vuotias jätti tämän sisarelleen ja hakeutui ursuliiniluostariin. Elämä sääntökuntalaisena ei ehkä ollut sitä mitä hän kaipasi, mutta hän kykeni karismallaan saavuttamaan luostarissa merkittävän aseman. Marien elämän mullisti kuitenkin uni, jossa hän oli tuntemattomassa maassa pelastamassa villien sieluja.

Ja kävipä niin, että hän suhteillaan onnistui järjestämään oman ja luostarisisarensa lähdön Ranskalle kuuluvaan Montrealiin nykyisessä Kanadassa. Sinne hän perusti ursuliiniluostarin ja tyttökoulun, joka oli tarkoitettu sekä intiaanien että ranskalaisten lapsille.

Marie toimi luostarissa ja kohtasi intiaanikäännynnäisiä, joilta hän oppi heidän kieliään, ja sai myös käsityksen että he elivät samaan tapaan kuin hän itse syvästi hengessä. Davis vertaa sisar Marien kirjoituksissaan antamaa kuvaa Montrealin ympäristön metsäseuduilla toimivien jesuiittaisien kirjoituksiin, joista henkii huomattavasti karumpi kuva kristinuskon juurtumisesta alkuperäisasukkaisiin.

Kävipä niin että Marien poika Claude Martin valitsi nuorukaisena sääntökuntaelämän ja eteni elämänurallaan maallisesti katsoen sangen pitkälle. Hän oli kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa ja koetti ilmeisesti käsitellä hylätyksi tulemistaan. Äidin kirjeissä kuvastuu syyllisyydentunto pojan hylkäämisestä, mutta samalla vakaumus että se oli Kristuksen tahto. Davisin tulkinnan mukaan sekä äiti että poika näyttävät päässeen tuskallisen muiston ylitse.

Claude pyytää Marieta kirjoittamaan hengellisestä polusta ymmärtääkseen tätä paremmin ja äiti tekee työtä käskettyä. Kun Marie sitten kuolee, poika julkaisee toimitettuna äitinsä hengellisen elämäkerran, jonka varustaa sen puhdasoppisuuden osoittamiseksi tehdyillä omilla kommenteillaan.

En paljasta enempää Marie L´Incarantion polusta jotta voit kokea itse tämän elämäntarinan parissa löytämisen iloa.

Kolmantena naisena uuden ajan alusta nousee protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian (1647-1716), jonka elämä oli myös etsimistä, vanhan hylkäämistä ja uuden elämän valitsemista. Maria syntyi Frankfurtissa tunnetun taiteilijan ja kustantajan Matthias Merianin ja hänen toisen vaimonsa lapsena. Maria oppi isältään ja vanhemmilta veljiltään ammatin. Hän oli aikansa lapsi ja kuten isäänsä häntä kiinnosti luonnontiede ja erityisesti kasvit ja hyönteiset. Jo nuorena Maria julkaisi itse kuvittamiaan ja tekstittämiään kirjoja kasvien ja hyönteisten maailmassa. Noissa kirjoissa henkii vielä luottamus Jumalaan ja Hänen luomansa maailman ihmeellisyyteen. Maria myös avioitui isänsä oppilaan kanssa ja sai kaksi tytärtä.

Hänen porvarillinen elämänsä joutui kuitenkin kriisiin ja hän jätti miehensä muuttaen tyttäriensä ja äitinsä kanssa labadistilahkolaisten kommuuniin Hollantiin. Hän ei koskaan valottanut, mistä kriisissä oikein oli kyse. Mutta elämä uskonyhteisössä osoittautui muuksi kuin hän oli kuvitellut ja jälleen Maria hylkäsi entisen ja muutti tyttäriensä kanssa Amsterdamiin. Loppu onkin taide- ja vielä enemmän luonnontieteenhistoriaa.

Lainarahoilla Maria ja tyttäret matkasivat Hollannille kuuluvaan Surinamiin, jossa hän tallensi paikallista kasvi- ja hyönteispopulaatiota. Hänen omat orjansa olivat parhaat oppaat Surinamin retkellä. Palattuaan Amsterdamiin hän julkaisi teoksensa Surinamista ja saavutti merkittävä aseman miesvaltaisessa oppineiden yhteisössä. Mutta jokin oli muuttunut sitten nuoruuden teosten, sillä Jumalalla ja Hänen järjestyksellään ei enää ollut sijaa Marian tuotannossa jota ohjasi analyyttinen äly. En kerro enempää Maria Sibylla Merianinkaan tarinasta, jotta voisit itse luoda kuvan hänestä ja hänen maailmastaan.

Loppuyhteenvedossa Davies käy lävitse naisten merkitystä, heidän yhtäläisyyksiään ja erojaan.

Kirjan luettuani minulle tuli tunne, että olin todella oppinut jotakin uutta. Lukuelämystä täydensi kirjan hieno kuvitus.

Davis Zemon, Natalie: Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla. Suom. Jaana Iso-Markku. (Helsinki, 1997)

(Women on the Margins, Three Seventeenth- Century Lives, Harvard University Press 1994)

Hergé - Tintin seikkailut

En tässä varsinaisesti esittele Georges ”Hergé” Remin tekemää Tintti-sarjakuvaa uusille lukijoille vaan oletan hahmon olevan ainakin jollain tavalla tutun (ja viittaan myös parin viimeisen albumin juonikuvioihin tuolla alempana, eli jos on spoileriherkkä eikä ole lukenut Castafioren korut, Lento 714 tai Picarot –albumeita niin varokoon).

Tintin seikkailut ovat sarjakuvan klassikoita joiden ainakin pintapuolinen tunteminen kuuluu oikeastaan yleissivistykseen, eli jos ei ole millään tavalla tuttu niin yksiselitteisesti vinkkaan tutustumaan. Sininen Lootus, Yksisarvisen salaisuus tai Tintti Tiibetissä ovat mainioita yksittäisiä aloituskohtia.

Miksi minä nyt sitten haluan kirjoittaa Tintistä täällä? Sarjassa kun katolilaisuus tai kristinusko ei ole mitenkään selkeästi esillä (siinä missä monia muita uskontoja kyllä näkyy kun maailmalla reissataan). Toisaalta sarjan ensimmäiset osat julkaistiin katolilaisessa nuortenlehdessä Le Petit Vingtième, ja sarja on luettavissa tarkastellen teologisten hyveiden, erityisesti rakkauden, ilmenemistä.

Hahmona Tintti on suorastaan hätkähdyttävän neutraali, persoonalliset piirteet on häivytetty yleisen reippauden, oikeamielisyyden, nokkeluuden yms. piirteiden alle, korostetummat ja negatiiviset piirteet ovat muiden henkilöiden osia. Lisäksi Hergé ei päästä lukijaa missään vaiheessa Tintin ihon alle tai kuvaa tämän sisäistä elämää, kaikki kerrotaan ulkoisen toiminnan kautta (joidenkin muiden henkilöiden kuten Miloun ja kapteeni Haddockin ajatuksia päästään näkemään, kun kyseessä ovat moraaliset valinnat). Kuitenkin tekijänä Hergé pyrki jatkuvasti kehittymään ja kehittämään Tinttiä, tekijä halusi kokeilla uusia asioita ja välttää samojen juonikuvioiden loputonta varioimista (siinä määrin että hyllytti yhden puolivalmiin tarinan koska se muistutti liikaa aikaisempaa seikkailua). Tämän johdosta joihinkin Tintin persoonallisiin ja moraalisiin piirteisiin voi kiinnittää huomiota kun lukee koko sarjan kokonaisuutena, eikä se perustu vain historiallisiin muutoksiin (vaikka niillä onkin oma roolinsa), ja niissä tapahtuva kehitys on laajempaa kuin yksinkertaiset olkapäillä istuvat enkeli ja paholainen.

Hergé teki Tinttiä lähes 50 vuoden ajan, Neuvostojen maassa alkoi 1929 ja viimeinen valmis tarina Tintti ja Picarot ilmestyi 1976. Suurin osa tarinoista on itsenäisiä ja ensitutustumiseen ei kronologista luentaa voi edes suositella, koska ensimmäiset osat eivät, no, ole kovin hyviä, Hergé itse päätyi sulkemaan Neuvostojen maassa –tarinan pois kaanonista, suurin osa faneista sanoisi että viidennessä tarinassa (Sininen lootus) onnistutaan ensi kertaa kunnolla, ja monien suosikkitarinoita  ovat loppupuolen Tintti Tiibetissä tai Castafioren korut. Mutta kun sarja on tutumpi, kronologisessa järjestyksessä luettaessa voidaan kiinnittää huomioita muihinkin tasoihin kuin pintapuoliseen toimintaan.

Ensimmäisissä albumeissa Tintti on epäilemättä hyvää tarkoittava mutta todellisissa teoissaan ehkä hieman epäilyttävä. Tämä on heijastusta Hergén kerronnasta joka perustuu suurelta osin värittyneisiin huhupuheisiin ja epämiellyttäviin stereotypioihin, oltiin sitten Neuvostojen maassa, Kongossa, Yhdysvalloissa tai Lähi-Idässä. Niinpä Tintin moraalisessa hyveessä paistaa läpi alentuvuus, lähimmäisenrakkaus pysyy abstraktina käsitteenä eikä konkreettisena todellisuutena.

Mielenkiintoista ja ironista on että vaikka Tintti on myöhemminkin vähäisissä määrin julkkis, näissä ensimmäisissä tarinoissa tätä korostetaan: lehdet raportoivat kuinka suuri sankari Tintti ratkoo kaikki ongelmat ja kansa hurraa kaduilla. Tärkeää on se miltä näyttää, vaikka teoissa onkin vielä kehitettävää, tai toisaalta teot vaativat selkeän palkkion ihailun muodossa.

Erityisen paljon on kritisoitu Tintin seikkailuja Belgian Kongossa, missä stereotypia, rasismi ja kolonialismi kukoistavat, ja historiallisestihan Belgian Kongo ei ollut mikään ihmisoikeuksien mallimaa. Hergé on myöhemmin todennut tarinan edustavan lähinnä naivia tietämättömyyttä, ja sellaisena se on toki kiinnostava dokumentti aikalaissuhtautumisesta kolonialismiin, millaiseen ajatteluun tämä historiallinen vaihe perustui (siitä voi toki keskustella tarvitseeko lasten tätä nimenomaista tarinaa lukea, aikuiselle lukijalle historiallisessa kontekstissa sillä on ansionsa).

Murroshetki Tintin seikkailuissa on viides albumi Sininen Lootus (joka on väljästi jatkoa Faaraon sikareille, mutta toimii myös yksinään). Kun Hergé alkoi suunnitella Kiinaan sijoittuvaa seikkailua, isä Léon Gosset suositteli tätä tutustumaan maahan ja kiinalaisiin hieman paremmin eikä rajoittua vain sensationalistisiin stereotypioihin. Hergé tapasi joitain Belgiassa asuvia kiinalaisia opiskelijoita, ja samalla myös Tintti tutustui paremmin paikallisiin ihmisiin. Tsang-poika ja Wongin perhe tulevat todellisemmiksi ihmisiksi joita Tintti haluaa auttaa, tällä kertaa enemmän aidosta lähimmäisenrakkaudesta kuin jostain abstraktista hyvyydestä, valkoisen miehen taakasta tai oman maineen kohottamisesta.

Tästä alkaa Tintin seikkailujen toinen vaihe, Tintti on suuri seikkailija joka on myös aidosti positiivinen hahmo. Mukaan tulee myös ystäviä kuten kapteeni Haddock ja professori Tuhatkauno, jotka ovat hahmoina hyvin värikkäitä ja lukijan kannalta ehkä kiinnostavampia kuin neutraali päähenkilö, mutta jotka epäilemättä olisivat ystävinä usein hieman rasittavia...Tintin kärsivällisyys ystäviään kohtaan ei kuitenkaan horju.

Tämä on kaikin puolin laajenemisen aikaa, joskin alkuvaiheessa nähtyä julkista ihailua näkyy vähemmän, seikkailu ja hyvä lopputulos ovat tarpeeksi suuri palkkio itsessään. Vaelletaan pitkin poikin maalla ja merellä, ja tämä seikkailuvaihe jatkuu suunnilleen niin pitkälle kuin pääosin realistisessa tarinassa voidaan mennä, eli matkaan Kuun kamaralle ja takaisin.

Kuumatkan jälkeisessä kolmannessa vaiheessa aletaan kääntyä sisäänpäin, seikkailut muuttuvat entistä kompleksisemmiksi ja koko ”seikkailun” käsite kyseenalaistetaan. Keskiöön nousee enemmän Tintin henkinen kehittyminen, vaikka se käsitelläänkin suurimmaksi osaksi rivien välissä ja toiminnan kautta. Kolmannessa vaiheessa hyveiden palkkiot ovat entistä epämääräisempiä ja seurauksena on henkinen kriisi, josta ehkä kuitenkin on ulospääsy...

Tämän vaiheen ensimmäisissä tarinoissa, Tuhatkaunon tapaus ja Seikkailu Punaisella merellä ollaan vielä aikaisempien tarinoiden linjoilla ja aiempien tarinoiden sivuhenkilöitä on keskeisessä roolissa näissäkin. Vaikka tälläkin kertaa ongelmat ratkaistaan, näissä tuodaan paljon selvemmin ilmi taustalla vaikuttavat kylmä sota ja ihmiskauppa, tapahtumat ovat vain osa suurempaa kokonaisuutta jota ei belgialainen lehtimies noin vain selvitäkään.

Tintti Tiibetissä –albumissa ongelmat muuttuvat entistä henkilökohtaisemmiksi: Tintti lähtee etsimään kadonnutta ystäväänsä Tsangia, johon tutustuttiin aikoinaan Sinisessä Lootuksessa. Tällä kertaa seikkailussa ei ole mukana mitään poliittisia kriisejä, ei rikollisia juonia tai muuta sellaista, seikkailu keskittyy yhteen henkilöön toisella puolella maailmaa, henkilöön joka ei luultavasti ole edes elossa. Tässä tarinassa joudutaan hylkäämään myös tiukan järkiperäinen ajattelu, Tinttiä ajaa pelkkä aavistus ja muitakin tiukan materialistiseen maailmankuvaan sopimattomia tapahtumia sattuu...

Castafioren koruissa siirrytään jo mystiikan piiriin. Kyseisessä tarinassa kun ei enää poistuta kotoa ja ”mitään ei tapahdu”, kuitenkin tästäkin on saatu punottua seikkailu: tärkeää ei ole enää mitä tapahtuu vaan miten maailma koetaan, elämää ei eletä vain tuolla ulkona maailmalla vaan myös (tai ennen kaikkea?) sisäisesti.

Kaksi viimeistä albumia, Lento 714 ja Tintti ja Picarot, ovat taas paluuta ulkoiseen seikkailuun mutta edellisten tarinoiden jälkeen näissä nousee esille henkinen kriisi, ja moni lukija ei näitä enää niin suuresti arvostakaan.  Lento 714:ssa korostuu eri henkilöiden moraalinen ambivalenttius, tarinan vastapoolit Carreidas ja Rastapopoulos ovat molemmat ahneita ja korruptoituneita ja ”oikea” puoli jolla tehdä ”hyvää” on erittäin kyseenalainen, ja kyseisen seikkailun avoin loppu ei kunnolla tyydytä edes lukijaa. Hyve ei johda mihinkään.

Picarot-seikkailun alussa Tintti käyttäytyykin hyvin erikoisesti. Maailmalla kuohuu taas, eteläamerikkalaisessa maassa puuhataan vallankumouksia, ystävät ovat hengenvaarassa ja päähenkilömme suorastaan haastetaan toimimaan, mutta Tinttiä ei kiinnosta. Se on ansa, ei toimi, toivotonta ja turhaa. Rohkea ja oikeudenmukainen sankarimme on vajonnut acediaan, välinpitämättömyyteen ja tällä kertaa toimeen tarttuu kapteeni Haddock, joka on ollut moraalisesti kompastelevampi vaikka toki aina oikeamielinen hänkin. Tinttikin päätyy pian muuttamaan kantaansa ja osallistumaan palatsivallankumoukseen kunhan se tapahtuu suhteellisen rauhanomaisesti ja verettömästi. Mielenmuutosta ei sen kummemmin käsitellä, Hergé ei kuvaa sisäisiä ajatuksia ja koko muutos tapahtuu poissa näkyvistä kun tarina seuraa kapteeni Haddockia, mutta se tapahtuu.

Jotkut lukijat pitävät Picaroiden loppua hyvin kyynisenä, siinä kun alleviivataan että vaikka valta vaihtuu niin tavallisen kansan elämässä ei muutosta tapahdu, köyhät ovat yhä samoissa slummeissa.

Toisaalta tämä oli jo arvattavissa, siihen koko tarinasarja on edennyt: toimenpiteet eivät välttämättä tuokaan ravistelevia muutoksia, maanpäällistä paratiisia ei saavuteta poliittisilla tempauksilla ja kansa ei enää hurraa kaduilla (toisin kuin sarjan ensimmäisissä albumeissa). Siitä huolimatta Tintti on päättänyt toimia edes vähäisessä määrin, pitää huolta että se mitä tapahtuu voisi tapahtua edes mahdollisimman väkivallattomasti ja oikeudenmukaisesti, se on silti parempi kuin vetäytyä passivisuuteen. Hyveet ovat aktiivisia ja ne nähdään arvokkaina itsessään eikä pelkästään materiaalisen mittarien tai ”hyvän lopputuloksen” valossa, koska joskus niitä ei tule.

Tintti on kypsynyt matkan varrella, mutta varsinaista jatkoa sarja ei enää saanut: Aakkostaide-tarinasta on julkaistu luonnoksia Hergén kuoleman jälkeen mutta on hyvin epävarmaa millaiseksi se loppujenlopuksi olisi muodostunut.

Lewis Helfand & Sachin Nagar: Mother Teresa, Angel of the Slums

 
Tällainen osui käteen kirjaston sarjishyllyllä joten pitihän tätä vilkaista: sarjakuvamuotoinen elämäkerta autuaasta Teresa Kalkuttalaisesta ja Rakkauden lähetyssisarten perustamisesta.

Intialaisella kustantamolla on näköjään isompikin sarja elämäkertasarjiksia (mm. Martin Luther King, Abraham Lincoln, Nelson Mandela...Steve Jobs?) ja vastaavia olen nähnyt muiltakin kustantajilta, joitain jopa lukenut.
Ja tämä on kyllä monella tapaa lajin tyypillinen edustaja: mukavan kompaktissa ja helppolukuisessa muodossa esitellään päähenkilön elämänkaaren pääpiirteet menemättä kovin syvälle mihinkään suuntaan (niin tarkempaan henkilöfilosofiaan kuin tiettyä kiiltokuvamaisuutta horjuttavaan kritiikkiinkään) eli ennalta tuntemattomiin aiheisiin saa pohjatiedot mutta jos aihe enemmän kiinnostaa pitää jatkaa muualle.

Ja taiteellisellakin puolella sorrutaan yleiseen ongelmaan: kirjoittaja Helfand on laittanut runsaasti tekstiä ja piirtäjä Nagar on sitten laatinut siihen tekstiin liittyvät kuvat, joista ei kuitenkaan tule oikein mitään lisäarvoa, lähes kaikki on kerrottu tekstinä ja sarjakuva kerrontamuotona on pahasti hakusessa. Nagarin ajoittain varsin tyylittelevää kuvitusta, todennäköisesti suurelta osin valokuviin perustuvaa, katseli ihan mielellään mutta vähän irralliseksi se usein jäi.

(Klikkaamalla saa isommaksi ja tekstistäkin ehkä selvää)

Mutta kun en ollut aiemmin Äiti Teresan elämänhistoriaan sen kummemmin tutustunut niin tämä oli ihan sopiva infopaketti aiheesta.

Mother Teresa, Angel of the Slums
Campfire / Kalyani Navyug Media PVT Ltd 2013, 86 s