Myönnän että erämaaisät viehättävät minua, heissä on omanlaistaan haastavuutta jossa periaatteellisuus vie vaikka täysin vastasuoraan yleistä hyväksyntää vastaan kunhan vain sana ja teko yhdistyvät ja vaikka en (ainakaan toistaiseksi) moiseen jyrkkyyteen itse tohdikaan mennä, on heitä pakko ihailla.
Siksi siis tulee tehtyä ajoittaisia ekskursioita ortodoksien kirjallisuuden suuntaan jossa näille on perinteisesti annettu suurempi rooli kuin roomalaiskatolisuudessa vaikka yhteistä perintöä ovatkin, niinpä nyt tuli luettua Tallinnan metropoliitta Stefanoksen kirja erämaasta.
Tässä ei niinkään kuvailla ketään yksittäisiä isiä tai heidän ajatuksiaan, tämä on yleisesitys kilvoittelusta, (itäisen) luostarilaitoksen kehityksestä, askeesista ja rukouksesta. Kirjassa keskitytään luostarielämään mutta "on tärkeää muistuttaa, että uskon näkökulmasta munkki ei eroa muista kristityistä.[...] Jokaisen ortodoksikristityn pitäisi olla askeetti, ja joka kerran, kun puhumme munkkiuden perusolemuksesta, puhumme asiasta, joka koskee kaikkia ortodoksikristittyjä."
Yleisesityksenä tämä esittelee kilvoittelun ja luostarilaitoksen periaatteet selkeästi ja havainnollisesti. Luonnollisesti läntisessä kirkossa perinteet ovat kehittyneet eri tavalla, painotukset ja luostarimuodot ovat osin erilaiset (huomiota kiinnittää mm. sakramenttien merkityksen suhteelliseen sivuuttamiseen mikä ehkä erämaaelämässä on luonnollista) mutta onpa sitä yhteistäkin paljon, mm. "rukoile ja tee työtä"-periaate tai köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden lupaukset. Ja erilaisuuksistakin saa altis mieli pohdittavaa, kilvoittelunhan tulee juurikin haastaa itseä ja omaa ymmärrystä.
Metropoliitta Stefanos: Autiomaan haaste (La spiritualité des pères du désert)
Suom. Leena Siivonen
Valamon luostari 2007, 192 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti