maanantai 11. marraskuuta 2013

Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja

Georges Bernanosin tunnetuin teos on jonkinasteinen katolisen kirjallisuuden klassikko, joka on tunnettu myös Robert Bressonin läpimurtoelokuvana. Kirjailijan pääteokset syntyivät maailmansotien välillä ja vaikka hänet jossain määrin oikeistolaiseksi miellettiinkin, suhtautui hän hyvin kriittisesti fasismin nousuun, Francon nousuun Espanjassa ja Vichyn hallitukseen Ranskassa. Kritiikkiä riitti myös monia muita modernin maailman ilmiöitä kohtaan, ja katolinen kirkkokin sai osansa koska Bernanos halusi herättää myös katolilaiset ymmärtämään vastuunsa.

Kovin juonivetoinen kirja tämä ei ole, päähenkilö jää nimettömäksi, pienessä ranskalaisessa seurakunnassa toimiva nuori pappi joka alkaa pitää kirjata muistiin ajatuksiaan ja keskusteluja ihmisten kanssa. Muistiinpanot ovat varsin fragmenttisia, päiväkirjassa ei ole mainintoja päivämääristä mutta "löydetyn dokumentin" muotoa noudatetaan mainitsemalla yliviivauksia, marginaalimerkintöjä, revittyjä sivuja...
Kovin paljon riemua tässä ei ole, pappimme kärsii kroonisesta vatsakivusta joka sallii hyvin rajallisen ruokavalion, ja seurakuntalaiset suhtautuvat häneen vuoroin hurmoksellisena askeetikkona tai juoppona, joka tapauksessa hieman epäilyttävänä oliona. Ristiriitainen hahmo pappi on sisäisestikin, yhdistelmä alistuneisuutta ja ylpeyttä, epävarmuutta ja päättäväisyyttä, uhrautumista ja oman navan tuijottelua.

Ja pohdinnat ja keskustelut, niitä riitti. Köyhyydestä ja porvarillisuudesta, vokaatiosta, Neitsyt Mariasta, ihmisyydestä, kaitselmuksesta ja armosta ja vaikka mistä. Vaikka kieli (ainakin Helena Anhavan suomennoksena) olikin sujuvaa niin kirja oli silti varsin tiheä ja paikka paikoin raskas ja kirja luin mieluiten hitaasti muutama sivu kerrallaan.
Mutta antoisa tämä silti oli, vaikka en usein niin innostukaan tällaisesta (havaintojeni mukaan erityisesti ranskalaisen romaanin rakastamasta) miltä-minusta-juuri-nyt-tuntuu -vellonnasta niin tässä riitti pureskeltavaa.

Seurakuntani nääntyy ikävään, kas siinä oikea sana. Kuten niin monet muut seurakunnat. Ikävä kalvaa niitä silmiemme edessä, emmekä voi sille mitään. Jonakin päivänä se ehkä tarttuu - syöpä on meissä. Siitä huolimatta voi elää kauan.

Maalaispapin päiväkirja (Journal d'un curé de campagne, 1936)
Suom. Helena Anhava
WSOY 1953, 289 s

2 kommenttia:

  1. Olen ensimmäisen kerran lukenut tämän kirjan joskus lukiolaisena, ja nyt ihmettelen miten se on mahdollista. Miten jaksoin, sillä nyt toisella lukukerralla tämä tuntui aika raskaalta. Tästä myös puuttui kaikki se huolettomuus ja ilo, jonka jossain vaiheessa olen oppinut liittämään katolilaisuuteen. Nyt lukiessa kiinnitin huomiota ehkä eniten siihen miten kirjassa ruoditaan ihmisiä ja heidän suhteitaan ja sosiaalista asemaansa.

    VastaaPoista
  2. Vaikea uskoa että itse olisin tätä pystynyt lukiolaisena lukemaan mutta nyt vaikka olikin raskas niin oli silti, no, hyvä. Sosiaalisen aseman ruotimista tässä kyllä riitti, mukana oli kanssa politiikkaa vaikkei minkän yksittäisen liikkeen taakse asetuttukaan.

    Lukiessa tuli mieleen kuitenkin uskonnollisen kirjallisuuden hassu ristiriita, että positiivisemmat jutut löytyvät useammin spiritualiteeteista, muistelmista ja muualta faktapuolelta kun taas ainakin minusta parempi fiktio tapaa olla aika rankkaa, kauheita asioita tapahtuu rikkinäisille ihmisille. Tähän täytynee palata myöhemmässä postauksessa...

    VastaaPoista