Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut

Olen nyt innostunut ilmaisiin sähkökirjoihin, kiitos Elisa-kirjan.

Mitä tämä nuortenkirja minulle viestittää? Mark Twain käyttää järeää tykistöä uskoa vastaan, pilkkaa ja manipuloi nuoria lukijoita.

 Edellisestä lukukerrasta oli 60 vuotta. Muistin vain nautinnollisen lipumisen alas Mississippiä. Tuttavuus Huck Finnin kanssa kannatti uudistaa ja lähteä joelle lankkulautalla (ilman älypuhelinta ja nettiyhteyttä).

Huck kulkee karkurineekeri Jimin matkassa ja saa ”hääliä oman mielensä mukaan”. Seikkailija itse on kertoja ja liioittelee kunnolla, konnat ovat ”moskaväkeä” ja heidän kanssaan on kuljettava ”varpaannenillä.”

Mark Twainilla on oma, jälleen muodissa oleva missio: uskon pilkkaaminen. Twain repii huumorinsa parodioimalla ihmisiä, etenkin uskovia.  Neekeriorjan taikausko vertautuu uskovien ”hohhailuun.” Huck painii omantunnon kysymyksissä: karannutta neekeriorjaa ei saisi auttaa karkuun, kun hän on toisen myytävää omaisuutta ja omaisuus on valtion suojeluksessa. Villiintynyt omatunto sanoo toisin: pitää auttaa Jim karkuun ja vapauteen.

Huckin seikkailu joella on ”potramielistä”, mutta kun ystävä Tom Sawyer ryhtyy ohjaamaan seikkailua maissa, silloin tulee ”äksänpäksää.”  Vuoden 1904 käännös kirjasta, joka ilmestyi 1884, ilottelee kielellä. Etelävaltioiden jenkkipuhe kääntyy levveeksi savoksi.  Loppu on hulvailun jälkeen kiltti, ”höpäkkö”,  mutta Huckin toimet ja niiden pohdinta viihdyttävät.

Kun katselen sinne puolen vuosisadan päähän, voin kuvitella että tämä kirja on vaikuttanut minun uskoni höllentymiseen. Uskovaisista on tullut hävettäviä, uskosta häpeällistä ja yksityisasia.

Kirjan vaarallisuus on sen viihdyttävyydessä.  Sekaan on taitavasti nivottu ateismin ”hienous”.

Työnnä lautta virtaan.

 
Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Leo Tolstoi - Ylösnousemus

Elisa-kirjasta verkosta on saatavissa ilmaiseksi Leo Tolstoin Ylösnousemus. Se on siis sähkökirja ja ladattavissa kaikenlaisiin laitteisiin.

Ylösnousemusta kirja ei kyllä käsittele, otsake on valittu luultavasti aikoinaan markkoinoinnin kannalta.

Mitä Tolstoin ajatuksista on hyötyä katoliselle suomalaiselle nyt? Hieno perustelu on uskontojen dialogi, mutta raadollisempi on tämä: on hyvä nähdä miten uskonnon omapäinen tulkinta voi silottaa tietä jopa ateismille.

Leo Tolstoin Ylösnousemus on ajankohtainen nyt  2015, kun puheenaiheena ovat Venäjä ja jumalattomat uhoavat uskontoja vastaan. Tolstoi kirjoitti kirjan 1899 ja oli tuolloin 71-vuotias. 1901 hänet erotettiin ortodoksisesta kirkosta opin omien tulkintojensa takia. Leo Tolstoille tuli omasta minästä sankari ja oma jumala, vaikka hän yritti viestittää toisten ihmisten rakastamista. Tolstoi teki tavallaan tietä jumalattomuudelle  ja materialismille, vaikka kirjassa päähenkilön omatunto kolkuttaa ja herää. Itsekkyys on Tolstoin sanoin ”itsekkyyshulluutta.”

Kirja esittää kavalkadin erilaisista ajatusvirtauksista, jotka edelsivät kommunismin ja Jumalan kieltämisen leviämistä.  Kirjassa pääsee eläytymään aikaan ennen vallankumousta, se auttaa ymmärtämään, ettei 100 vuotta voi korjata kaikkea Venäjällä meidän mieltämme myöten.

Arvid Järnefeltin käännös tuo tuulahduksen 1800-luvulta, on vanhahtavia sanontoja, jäykkiä taivutusmuotoja,  mutta myös savo-karjalaista kielen mehukkuutta;  kuten ” järkensä puolesta hölttääntynyt, tulla keppelehti, paksutettu pahuus, pää hörrykkänä, hynttyytti sisälle samovaarin. ”

Hauskaa on, että romanssi on Järnefeltille ”romaani”. Kirja on siis romanssi-romaani, katumuskertomus ja ajankuva.  Rikas rakastaa vankia ja seuraa häntä. Rikkaiden ja köyhien kontrastia alleviivataan paksulla mustalla, vankilaoloja kuvataan niin tarkkaan, että kuvittelee jo syöpäläisten hipsivän iholla. Tai siis kulkevan ”hiljaverkkaan.”

Kirja ihan viime sivuillaan siirtyy romanssista ja yhteiskunnan kuvauksesta äkisti toiseen sfääriin: Markuksen evankeliumiin. Tarinan henkilöt jätetään hujan hajan, romanssikin jää epäselväksi, mikä on kai ”syrjäseikka.”  Tästä lopusta huolimatta kirja on mehukas, ihmiset  ”juosta höntyilevät.” Niin monet luulevat, että enemmistön käsitys ja yleinen toimintapa on toki oikea.  Niin silloin kuin nytkin.

Kirja on aikamatka, joka näyttää realismillaan oman aikamme virtaukset jo idullaan. Ja kun ilmaiseksi saa eikä kirja vie lisää tilaa hyllyssä, kannattaa ladata.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Wilfrid Stinissen - Rukoushuokauksia

Ruotsalaisella karmeliittaveljellä Wilfrid Stinissenillä on varsin laaja tuotanto, joista yhden kirjan luin nyt. Rukoushuokauksia (alkuteos Jesusböner, suom. Anja Ghiselli) sisältää nimensä mukaisesti huokauksen omaisia, vain lauseen tai kahden mittaisia rukouksia tai kontemploitavia lauseita jotka on otettu evankeliumeista.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, ensimmäisessä on Jeesuksen lauseita ihmisille (lue: sinulle), toisessa ihmisten (lue: sinun) lauseita Jeesukselle ja kolmannessa Jeesus puhuu Isälle (ja me saamme liittyä mukaan). Kussakin osiossa on mukana myös saatesanoja rukoilusta, joissa tuodaan esiin mm. rukouksen luonne vuoropuheluna tai keskusteluna, jota luonnetta nämä valitut huokaukset korostavat.

Pääosassa ovat kuitenkin evankeliumin pätkät jotka on irrotettu kontekstistaan, niin että voimme itse löytää sen kontekstin jossa tämä osa keskustelua käydään. Mukana olevat Magnus Aronsonin valokuvat saattavat vihjata johonkin yhteyksiin tai saattavat olla vihjaamatta (aukeamilla on yleensä yksi rukous vasemmalla sivulla ja valokuva oikealla).

Tämäkään ei ole varsinaisesti alusta loppuun luettava ja sellaisena omaksuttava kirja vaan ennemmin työkalu käyttöön, rukoilemiseen, Raamatun lukemiseen, jokapäiväiseen elämään.

Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.

Wilfrid Stinissen: Rukoushuokauksia (Jesusböner, 2010)
Suom. Anja Ghiselli
Kirjapaja 2012, 104 s.

JRR Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Sormusten Herran uudelleen lukeminen nyt katolilaisena oli riemastuttavaa. Kun Frodon ja Samin matkassa on kulkenut 900 sivua 1960-luvulla ja nyt puolen vuosisadan jälkeen uudelleen, niin seikkailu onkin toinen. Ilon lähteitä pulppuilee vaikka matka on yhä pitkä ja kuluttava. Tuomiovuoren kraaterin reunalle asti on Frodon taisteltava itsessään olevaa pahaa vastaan, kun se koukuttaa niin, että vallan mahdista ei haluaisikaan luopua.

Vallan kahle-sormus voi olla hyvän valtaa ja voimaa, tai se voi olla pahan valtaa, pahuuden tiukentuvaa otetta. Pahan valta kiehtoo ja sitoo. Kansakuntien on taisteltava pahuuden joukkoja vastaan ja yksilöllä on oma tuskainen tiensä.

Kun tietää Tolkienin olleen katolilainen, näkee hyvin, mistä ikuisesta Sanan lähteestä hän ammentaa. Valtiatar muistuttaa kovin Jumalanäitiä lempeydessään, keijukaiset ovat kuin enkelten heimoa.  Oikea kuningas tunnetaan sitä, että hänellä on parantavat kädet! Pimeyden lisääntyminen on sakeaa, tukahduttavaa ja kuitenkaan se ei voita Valoa. ”Pimeys ei saa sitä valtaansa.” Valkea ratsastaja ja me olemme voittajan jengissä.

Frodon ja Samin on oltava uskollisia, yritettävä täysillä ja luotettava ystävään. Myös Klonkulla on tehtävä. Hän on kuin niljakas synti ja syyllisyys yhtä aikaa – muistuttamassa, että synti vaanii meitä koko ajan. Syntiä on masentuminen ja periksi antaminen, luovuttaminen.

Tolkien on hauskasti soveltanut sanonnan: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Vaarallinen vallan rinkula ja sormi menevät, mutta maailma ja Frodo pelastuvat Tuomiovuoren huipulla. 

Suosittelen pyhiinvaellusta sohvassa – 900 sivua.  

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.

Kirsti Ellilä - Pieni pyhiinvaellukseni I & II

Kirsti Ellilä julkaisi ensimmäisen sarjakuvavihkosen vuoden 2012 pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta samana vuonna, ja nyt sitten toisen sarjakuvan vuosien 2013 ja 2014 vaelluksista. Koska vaellus kulkee vuosittain aika samoissa merkeissä, sarjoissa on päällekkäisyyttä mutta ainahan myös uusia asioita tapahtuu ja huomaa ja käsittelytapakin hieman muuttuu.

Kovinkaan objektiivisesti en tätä voi tietenkään kommentoida kun olin myös mukana tuolla vuoden 2013 vaelluksella (olen ollut siellä myös 2010-11), olen tavannut suuren osan vihkojen henkilöistä (tekijä mukaan luettuna) ja vilahdan mahdollisesti itsekin toisen vihkon sivulla 18...


"Juoni" on näissä aika lailla samanlainen, jopa siinä määrin että jälkimmäisen vihon tapahtumat oli lomitettu yhdeksi kokonaisuudeksi: valmistaudutaan, matkustetaan kesäkuisena perjantaina Yläneelle, vaelletaan lauantaina Kankaanpäähän ja sunnuntaina sieltä Köyliönjärvelle jossa Kirkkokarilla vietetään pyhän Henrikin messu, ja lopuksi sitten suunnataan kotiin ja puidaan mitä jälkeenpäin mieleen tulee.
Ensimmäinen vihko on suoremmin dokumentaarinen, voimakkailla väreillä ja sekatekniikoilla tehtyjä tuokiokuvia ja selitystekstejä siinä missä sarjakuvaakin (dokumentin uskottavuus havaittiin kyllä korkeaksi seuraavan vuoden vaelluksella, vaeltajat kyllä tunnistivat kokemuksia ja huomioita).
Toisessa vihkossa ollaan sitten siirrytty melkein kokonaan puhtaaseen sarjakuvakerrontaan ja tapahtumia on myös hieman muokattu kertovammaksi (mm. sivun 53 keskustelu käytiin oikeasti toisaalla mutta nyt siihen saatiin mukaan myös visuaalinen idea eikä vain puhuvia päitä).
Väritys on myös muuttunut herkemmäksi, jotkut kuvat muistuttivat melkein lasimaalauksia (toki joissain kohdissa oli myös hieman vaikea saada kuvista selvää kun vaaleilla taustoilla piirrettiin valkoisilla ääriviivoilla).

Ilmeikkyys ja huumori olivat kyllä perinteiseen tapaan hyvin mukana, kuten myös omalaatuiset keskustelunpätkät, väsymys Kankaanpäähän päästessä, arveluttavat suunnistustaidot, epäilyt ja heikkoudet tai vaikka huomattavasti suurempi kiinnostus jalkojen rakkoihin kuin mitä joku Paulo Coelho olisi varmaan arvannut vastaavaan kirjaansa laittaa (mutta kun olet kävellyt 30 kilometriä niin jalkapohjan rakot nousevat erittäin korkealle kiinnostuksenkohdeasteikossa ja joka muuta väittää valehtelee). Mutta tietysti myös hyvä tunnelma, hienot ihmiset ja se "je ne sais quoi" mikä näihin pyhiinvaelluksiin parhaimmillaan liittyy.

Paljon näissä myös viittailtiin kansianvälisesti tunnetumpiin vaelluskohteisiin, Santiago de Compostelaan, Roomaan, Israeliin, Lourdesiin...ja tätä puolta Ellilä näillä sarjakuvillaan selvästi haluaakin nostaa, että täällä on myös oma kiinnostava ja omaleimainen hengellis-kulttuurinen ilmiömme ja vaikka se näyttääkin ehkä hieman kotikutoiselta niin kotikutoisuudessa on myös oma voimansa. Ja että loppujen lopuksi kuinka ihmeellistä onkaan syödä kalakeittoa demaripresidenttien valvovien silmien alla koska joku ehkä kuoli jossain 850 vuotta aikaisemmin...

(Tänä vuonna on viikonloppuvaelluksen ohella mahdollisuus myös vähän reippaampaan koko viikon matkaan Turusta Köyliöön, pitää harkita...)

Esko Miettinen - Velhon uskontunnustus

Esko Miettinen, kristitty fantasiakirjallisuuden ja muun spefi-kulttuurin harrastaja takastelee tässä varsin kompaktissa ja populaarein ottein kirjoitetussa kirjassaan kristinuskon ja fantasiakulttuurin kohtaamista molempiin suuntiin: miten Raamattu ja muu kristillinen traditio on omaksuttu fantasian kuvastoon ja aatteisiin, mutta myös miten fantasiakulttuuri valottaa kristillisyyden joitain, joskus hieman sivuunkin jääviä, puolia ja voi auttaa ymmärtämään myös uskoa paremmin.

Kirja on jaoteltu kolmeen oaan ja seuraa aiheittensa puolesta suunnilleen apostolista uskontunnustusta: aloitetaan luomisesta (ja puhutaan aika paljon lankeemuksesta), sitten siirrytään messiaanisiin pelastajahahmoihin ja siitä kirkon ja seurakunnan käsitteisiin ja tuonpuoleiseen elämään. Kirjailija itse toteaa että keskimmäiseen osaan oli yllin kyllin tunkua, erilaiset messiaaniset pelastajahahmot kun ovat fantasian peruskuvastoa...viitatussa kirjallisuudessa taas esiintyvät niin ilmeiset J.R.R. Tolkien ja C.S.Lewis kuin Harry Potter, Teräsmies ja Neverwhere tai Siskoni on noita -tv-sarja tai Matrix- ja Hellblazer-elokuvat.

Miettinen argumentoi että perusfilosofisen luonteensa ohella fantasialla on mahdollisuus käsitellä aiheita jotka nykyaikaisessa kristinuskossa ovat usein varsin kompleksisia, kuten ihmeet ja yliluonnollisuus, korostunut hyvän ja pahan vastakkainasettelu ja personoidut paha ja hyvä (niin demonit kuin enkelitkin) sekä helvetti ja tuonpuoleinen elämä. Tiukan historiallis-rationalistinen kristinusko saattaa haluta selitellä noita olemattomiin tai vaieta aiheesta, mutta fantasiakulttuurin materiaaleina nuo ovat hyvinkin tuttuja.
Kritiikki keskittyy enemmän "omiin" eli protestantteihin ja erityisesti new age -ajatteluun, katolisessa ja ortodoksisessa perinteessä kun vaikkapa ihmeillä on paljon näkyvämpi rooli ja niihin suhtaudutaan avomielisemmin.
Eihän tämä kovin syvälle asiassa mene, ja kirjassa on yhtä paljon pamflettia kuin esseetä mutta jos kristinusko ja kirjallisuus kiinnostavat niin on tämä lukemisen arvoinen (tosin parista käsitellystä teoksesta käsitellään keskeisiä juonenkäänteitä, joten ei spoileriherkille jotka eivät vielä ole lukeneet Neverwherea tai Kuoleman varjeluksia).

Esko Miettinen: Velhon uskontunnustus
Kirjapaja 2008, 163 s.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona ja Susimessu

Kuten kaikille on varmasti jo tuttua, nuoremman polven historioitsija Mirkka Lappalainen sai tämä vuoden Tieto-Finlandian teoksestaan Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014). Mutta tämän uutuuden kohdalla on hyvä huomata, että se on jatkoa kirjailijan teokselle Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Vaikka molemmat kirjat toimivat hyvin erikseen, yhdessä ne kertovat miten Ruotsi, johon Suomi kuului, siirtyi keskiajasta uuteen aikaan ja esimoderniin pohjoismaiseen lakiin pohjaavaan yhteiskuntaan. Erityisesti tämä painottuu Pohjolan Leijonassa. Katolisesta näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoista on että 1500-luvun lopulta 1600-luvun alkuun ratkaistiin pysyvästi valinta katolisuuden ja puhdasoppisen luterilaisuuden välillä. Susimessu on tässä katsannossa käsiteltävistä kirjoista mielenkiintoisempi.

Susimessu on saanut nimensä protestanttisesta propagandasta. Sen mukaan jesuiitat suorittivat erityisen rituaalisen messun valmistellessaan kuninkaan murhaa. Kirjan ytimessä on nimensä mukaisesti Puolan ja Ruotsin katolisen kuningas Sigismundin, Juhana III Vaasan ja puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican pojan, ja tämän vallanhimoisen protestanttisen sedän Kaarle herttuan välinen sisällissota.

Sotamarski Klaus Fleminingin johtama Suomen aateli, joka todella vielä tuohon aikaan oli todellakin erityislaatuinen ”finska adeln”, tuki valtakamppailussa Sigismundia. Sisällissotaan nivoutui Suomessa talonpoikaiskapina, nuijasota, jonka syinä olivat sekä Kaarlen propaganda että talonpoikien elämää ahdistava linnaleiri, jossa armeija oli jaettu maalaiskyliin elätettäväksi.

Mutta Susimessu kertoo kiitettävän tarkoin myös siitä kirkollisesta uskontunnusten taistelusta, jota käytiin valtakamppailun ohella protestanttisen reformaation ja katolisen vastareformaation välillä jo ennen sotaa Juhana III:n hallituskaudella ja tietenkin myös sodan aikana.

Sisällissota päättyi voittaneen Kaarle herttuan julmiin kostotoimiin, joissa moni suomalainenkin aatelismies menetti päänsä. Moni aatelinen käänsi kelkkansa jottei joutuisi jäämään maanpakoon Puolaan. Ja maan yksinomaiseksi uskontunnustunnustukseksi tuli luterilainen oppi vaikka Kaarle henkilökohtaisesti oli lähinnä kalvinisti. Hän nosti Ruotsin laiksi Mooseksen lain maan perinteisen lain rinnalle.

Pohjolan Leijona alkaa tilanteesta, johon Susimessu päättyy. Vallankaappaaja Kaarle on viimein ”sallinut” kruunata itsensä 1607. Hän on despootti, jonka elämää hallitsee yhä Ruotsin kruunua tavoittelevan Sigismundin, Puolan ja katolisuuden pelko. Ne hän iskostaa poikaansa Kustaa Aadolfiin, josta oli mm. valtiopäiväpäätöksin tehty perintöprinssi. Ruotsin armeija on kärsinyt 1605 murskaavan tappion Puola-Liettuan joukoille Kirkholmenin taistelussa nykyisessä Latviassa. Myös Venäjän raja on levoton ja etelässä on alituisena uhkana myös Tanska. Ruotsi on sisällissodan jälkeen rikkirevitty maa ,eikä Kaarle luota suomalaisiin. Myös tämä epäluottamus periytyy kruununprinssi Kustaa Aadolfiin. Mielenkiintoinen seikka ajatellen sitä että Kustaa II Aadolf on jälkimaineeltaan ei vain Ruotsissa vaan myös Suomessa ihailluin kuningas.
( Tästä lankeaa suuri ansio Sakari Topeliuksen Välskärin kertomusten pohjalta   syntyneelle hakkapeliittamyytille).

Mutta äkkiä Kaarle on poissa saatuaan halvauksen ja valtaistuimelle nousi 1611 teini-ikäinen Kustaa Aadolf. Valoisa ja avomielinen nuori hallitsija on synkän despootti-isänsä vastakohta. Hänen lähin miehensä on 28-vuotias valtaneuvos Axel Oxenstierna, josta kuningas teki kanslerinsa. Ruotsin ylhäisaatelistoon kuuluva Oxenstierna avasi tien aatelisvaltaan joskin vahvan monarkin alaisena. Oxenstierna eli parikymmentä vuotta hallitsijan jälkeen ja hänen käden jälkensä näkyi Ruotsin hallinnon uudistuksessa.

Nuori Kustaa Aadolf pakotti Tanskan rauhaan 1613, pitkällinen Venäjän sota joka vei ruotsalaiset Moskovaan päättyi Stolbovan rauhaan 1617. Venäjän sota oli tärkeä Kustaa Aadolfille, koska hän pelkäsi myös Venäjää valloittavan Sigismundin puolalaisjoukkojen koukkaavan Ruotsia vastaan idästä. Suomalaisille mielenkiintoista on että sotaonnen turvaamiseksi kuningas teki Suomeen useita matkoja ja järjesti muun muassa Helsingin maapäivät. Hän halusi epäluotettavana pitämänsä maankolkan kontrolliinsa. Suomalaisille hän ei joitain poikkeuksia lukuun ottamatta antanut merkittäviä virkoja.

Stolbovan rauhan jälkeen mielenkiinto Suomea kohtaan lopahti ja tämä maanääri oli vastedes vain sotilaita ja verotuloja tarjoava alue. Liivinmaalla Kustaa Aadolfin Ruotsi soti menestyksellä Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin maiden välillä Altmarkin välirauha. (Rauhaa ei voitu tehdä, koska Puolan Sigismund vaati yhä Ruotsin kruunua). Kustaa II Aadolfin sotien myötä Ruotsista tuli suurvalta.

Suomessa se merkitsi muun muassa sitä, että Baltiasta tulleet saksalaiset ja jopa venäläiset aateliset alkoivat syrjäyttää perinteistä suomalaista aatelistoa. Vastaavasti Tukholman hovin noustessa yhä kiistattomammin valtakunnan keskukseksi se veti puoleensa myös suomalaisia aatelisia. Samaan aikaan koko Ruotsissa syntyi varsinainen sääty-yhteiskunta, jossa aateli oli erottautunut muun yhteiskunnan yläpuolelle.

Parivaljakko Kustaa II Aadolf/ Axel Oxenstierna tekivät hallinnon ja oikeusjärjestelmän uudistamista, jota nouseva sotamahti edellytti. Luotiin ensin Svean, sitten Turun ja lopulta Tarton hovioikeus. Samaten perustettiin rannikkokaupunkeja ja luotiin tapulikaupunkijärjestelmä osana talouden valtiollista kontrollia. Suomeen lähetettiin ensimmäiseksi kenraalikuvenööriksi kovaotteinen Nils Bielke.
 Suunnitelmissa oli myös luterilaisen kirkon saaminen valtion tiukkaan kontrolliin, mutta Turun piispa Eerikki Sorolainen halusi pitää kiinni kirkon katoliselta ajalta periytyvästä tuomiovallasta. Vasta Sorolaisen seuraaja Isaak Rothovius oli Bielkelle mieluinen yhteistyökumppani valtion kiistattoman vallan ja puhdasoppisen luterilaisen kirkkokurin luomisessa.

Mirkka Lappalainen tuo esiin mielenkiintoisen kuvan papiston tilasta ennen Rothoviuksen aikaa. Mikään luterilainen kirkkohistoria ei ole kertonut, että reformaation jälkeen pappien koulutuksessa ja käyttäytymisessä oli paljon toivomisen varaa. Lappalainen kertoo, että pappisvirkaan riitti usein Turun tai Viipurin koulun käyminen. Papit olivat usein omalaatuisia ihmisiä, joilla oli selkkauksia niin maallisen vallan kuin seurakuntalaistensa kanssa. Rothovius pyrki kohottamaan niin papiston kuin seurakuntalaisten uskonnollista elämää.  Vaikka hän oli ruotsalainen keskitetyn johdon kannattaja, hän ei pyrkinyt ruotsalaistamaan kirkkoa Suomessa. Hänen aikanaan ilmestyi koko Raamattu suomen kielellä.

Kuolemattoman maineen ennustusten Pohjolan Leijonana Kustaa II Aadolf tietenkin hankki Saksassa protestanttien ja katolilaisten välisessä 30-vuotisessa sodassa. Se on Lappalaisen kirjassa käsitelty suhteellisen tiivistetysti. Huimapäinen kuningas, joka nuoruudestaan saakka oli innostunut johtamaan joukkoja edestä jopa mitättömissä kahakoissa, kaatui 6. marraskuuta 1632 Lützenissä. Pari vuotta myöhemmin Oxenstiernan holhoojahallitus sai aikaiseksi hallitusmuodon, joka loi keskitetyn toimivan hallintomallin keskusvallasta paikalliselle tasolle saakka.

Mitä erityistä katolisesta näkökannasta voisi sano 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alkuvuosikymmenien kehityksestä? Kuningas Sigismundin tappio oli katolisuuden historiallinen tappio Ruotsissa. Syinä tähän olivat sekä kuninkaan taitamattomuus että Puolan hallintomalli, joka jätti kuninkaan vaille aatelisten tukea. Ruotsissa voiton perineet hallitsijat olivat toista kaliiberia ja myös heidän yhteiskuntansa oli hyvin toisenlainen. Minusta suomalaisena oli suuri Sallimuksen lahja, että historia kulki niin kuin se kulki. Ruotsista, Suomi sen osana, kehittyi lakiin pohjaava yhteiskunta, niin että Suomen aikanaan joutuessa Venäjän valtaan, sillä oli oma perusta johon nojata ja jonka varaan rakentaa.

Pohjolan Leijona-kirjasta jää sen ansioista huolimatta pieni kitkerä sivumaku. Mirkka Lappalainen ei tunne lainkaan substantiivia katolilainen kirjoittaessaan katolisista ihmisistä.

Mirkka Lappalainen: Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa, 319 s., Helsinki 2009.
Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632. 321 s., Helsinki 2014