Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona ja Susimessu

Kuten kaikille on varmasti jo tuttua, nuoremman polven historioitsija Mirkka Lappalainen sai tämä vuoden Tieto-Finlandian teoksestaan Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014). Mutta tämän uutuuden kohdalla on hyvä huomata, että se on jatkoa kirjailijan teokselle Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Vaikka molemmat kirjat toimivat hyvin erikseen, yhdessä ne kertovat miten Ruotsi, johon Suomi kuului, siirtyi keskiajasta uuteen aikaan ja esimoderniin pohjoismaiseen lakiin pohjaavaan yhteiskuntaan. Erityisesti tämä painottuu Pohjolan Leijonassa. Katolisesta näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoista on että 1500-luvun lopulta 1600-luvun alkuun ratkaistiin pysyvästi valinta katolisuuden ja puhdasoppisen luterilaisuuden välillä. Susimessu on tässä katsannossa käsiteltävistä kirjoista mielenkiintoisempi.

Susimessu on saanut nimensä protestanttisesta propagandasta. Sen mukaan jesuiitat suorittivat erityisen rituaalisen messun valmistellessaan kuninkaan murhaa. Kirjan ytimessä on nimensä mukaisesti Puolan ja Ruotsin katolisen kuningas Sigismundin, Juhana III Vaasan ja puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican pojan, ja tämän vallanhimoisen protestanttisen sedän Kaarle herttuan välinen sisällissota.

Sotamarski Klaus Fleminingin johtama Suomen aateli, joka todella vielä tuohon aikaan oli todellakin erityislaatuinen ”finska adeln”, tuki valtakamppailussa Sigismundia. Sisällissotaan nivoutui Suomessa talonpoikaiskapina, nuijasota, jonka syinä olivat sekä Kaarlen propaganda että talonpoikien elämää ahdistava linnaleiri, jossa armeija oli jaettu maalaiskyliin elätettäväksi.

Mutta Susimessu kertoo kiitettävän tarkoin myös siitä kirkollisesta uskontunnusten taistelusta, jota käytiin valtakamppailun ohella protestanttisen reformaation ja katolisen vastareformaation välillä jo ennen sotaa Juhana III:n hallituskaudella ja tietenkin myös sodan aikana.

Sisällissota päättyi voittaneen Kaarle herttuan julmiin kostotoimiin, joissa moni suomalainenkin aatelismies menetti päänsä. Moni aatelinen käänsi kelkkansa jottei joutuisi jäämään maanpakoon Puolaan. Ja maan yksinomaiseksi uskontunnustunnustukseksi tuli luterilainen oppi vaikka Kaarle henkilökohtaisesti oli lähinnä kalvinisti. Hän nosti Ruotsin laiksi Mooseksen lain maan perinteisen lain rinnalle.

Pohjolan Leijona alkaa tilanteesta, johon Susimessu päättyy. Vallankaappaaja Kaarle on viimein ”sallinut” kruunata itsensä 1607. Hän on despootti, jonka elämää hallitsee yhä Ruotsin kruunua tavoittelevan Sigismundin, Puolan ja katolisuuden pelko. Ne hän iskostaa poikaansa Kustaa Aadolfiin, josta oli mm. valtiopäiväpäätöksin tehty perintöprinssi. Ruotsin armeija on kärsinyt 1605 murskaavan tappion Puola-Liettuan joukoille Kirkholmenin taistelussa nykyisessä Latviassa. Myös Venäjän raja on levoton ja etelässä on alituisena uhkana myös Tanska. Ruotsi on sisällissodan jälkeen rikkirevitty maa ,eikä Kaarle luota suomalaisiin. Myös tämä epäluottamus periytyy kruununprinssi Kustaa Aadolfiin. Mielenkiintoinen seikka ajatellen sitä että Kustaa II Aadolf on jälkimaineeltaan ei vain Ruotsissa vaan myös Suomessa ihailluin kuningas.
( Tästä lankeaa suuri ansio Sakari Topeliuksen Välskärin kertomusten pohjalta   syntyneelle hakkapeliittamyytille).

Mutta äkkiä Kaarle on poissa saatuaan halvauksen ja valtaistuimelle nousi 1611 teini-ikäinen Kustaa Aadolf. Valoisa ja avomielinen nuori hallitsija on synkän despootti-isänsä vastakohta. Hänen lähin miehensä on 28-vuotias valtaneuvos Axel Oxenstierna, josta kuningas teki kanslerinsa. Ruotsin ylhäisaatelistoon kuuluva Oxenstierna avasi tien aatelisvaltaan joskin vahvan monarkin alaisena. Oxenstierna eli parikymmentä vuotta hallitsijan jälkeen ja hänen käden jälkensä näkyi Ruotsin hallinnon uudistuksessa.

Nuori Kustaa Aadolf pakotti Tanskan rauhaan 1613, pitkällinen Venäjän sota joka vei ruotsalaiset Moskovaan päättyi Stolbovan rauhaan 1617. Venäjän sota oli tärkeä Kustaa Aadolfille, koska hän pelkäsi myös Venäjää valloittavan Sigismundin puolalaisjoukkojen koukkaavan Ruotsia vastaan idästä. Suomalaisille mielenkiintoista on että sotaonnen turvaamiseksi kuningas teki Suomeen useita matkoja ja järjesti muun muassa Helsingin maapäivät. Hän halusi epäluotettavana pitämänsä maankolkan kontrolliinsa. Suomalaisille hän ei joitain poikkeuksia lukuun ottamatta antanut merkittäviä virkoja.

Stolbovan rauhan jälkeen mielenkiinto Suomea kohtaan lopahti ja tämä maanääri oli vastedes vain sotilaita ja verotuloja tarjoava alue. Liivinmaalla Kustaa Aadolfin Ruotsi soti menestyksellä Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin maiden välillä Altmarkin välirauha. (Rauhaa ei voitu tehdä, koska Puolan Sigismund vaati yhä Ruotsin kruunua). Kustaa II Aadolfin sotien myötä Ruotsista tuli suurvalta.

Suomessa se merkitsi muun muassa sitä, että Baltiasta tulleet saksalaiset ja jopa venäläiset aateliset alkoivat syrjäyttää perinteistä suomalaista aatelistoa. Vastaavasti Tukholman hovin noustessa yhä kiistattomammin valtakunnan keskukseksi se veti puoleensa myös suomalaisia aatelisia. Samaan aikaan koko Ruotsissa syntyi varsinainen sääty-yhteiskunta, jossa aateli oli erottautunut muun yhteiskunnan yläpuolelle.

Parivaljakko Kustaa II Aadolf/ Axel Oxenstierna tekivät hallinnon ja oikeusjärjestelmän uudistamista, jota nouseva sotamahti edellytti. Luotiin ensin Svean, sitten Turun ja lopulta Tarton hovioikeus. Samaten perustettiin rannikkokaupunkeja ja luotiin tapulikaupunkijärjestelmä osana talouden valtiollista kontrollia. Suomeen lähetettiin ensimmäiseksi kenraalikuvenööriksi kovaotteinen Nils Bielke.
 Suunnitelmissa oli myös luterilaisen kirkon saaminen valtion tiukkaan kontrolliin, mutta Turun piispa Eerikki Sorolainen halusi pitää kiinni kirkon katoliselta ajalta periytyvästä tuomiovallasta. Vasta Sorolaisen seuraaja Isaak Rothovius oli Bielkelle mieluinen yhteistyökumppani valtion kiistattoman vallan ja puhdasoppisen luterilaisen kirkkokurin luomisessa.

Mirkka Lappalainen tuo esiin mielenkiintoisen kuvan papiston tilasta ennen Rothoviuksen aikaa. Mikään luterilainen kirkkohistoria ei ole kertonut, että reformaation jälkeen pappien koulutuksessa ja käyttäytymisessä oli paljon toivomisen varaa. Lappalainen kertoo, että pappisvirkaan riitti usein Turun tai Viipurin koulun käyminen. Papit olivat usein omalaatuisia ihmisiä, joilla oli selkkauksia niin maallisen vallan kuin seurakuntalaistensa kanssa. Rothovius pyrki kohottamaan niin papiston kuin seurakuntalaisten uskonnollista elämää.  Vaikka hän oli ruotsalainen keskitetyn johdon kannattaja, hän ei pyrkinyt ruotsalaistamaan kirkkoa Suomessa. Hänen aikanaan ilmestyi koko Raamattu suomen kielellä.

Kuolemattoman maineen ennustusten Pohjolan Leijonana Kustaa II Aadolf tietenkin hankki Saksassa protestanttien ja katolilaisten välisessä 30-vuotisessa sodassa. Se on Lappalaisen kirjassa käsitelty suhteellisen tiivistetysti. Huimapäinen kuningas, joka nuoruudestaan saakka oli innostunut johtamaan joukkoja edestä jopa mitättömissä kahakoissa, kaatui 6. marraskuuta 1632 Lützenissä. Pari vuotta myöhemmin Oxenstiernan holhoojahallitus sai aikaiseksi hallitusmuodon, joka loi keskitetyn toimivan hallintomallin keskusvallasta paikalliselle tasolle saakka.

Mitä erityistä katolisesta näkökannasta voisi sano 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alkuvuosikymmenien kehityksestä? Kuningas Sigismundin tappio oli katolisuuden historiallinen tappio Ruotsissa. Syinä tähän olivat sekä kuninkaan taitamattomuus että Puolan hallintomalli, joka jätti kuninkaan vaille aatelisten tukea. Ruotsissa voiton perineet hallitsijat olivat toista kaliiberia ja myös heidän yhteiskuntansa oli hyvin toisenlainen. Minusta suomalaisena oli suuri Sallimuksen lahja, että historia kulki niin kuin se kulki. Ruotsista, Suomi sen osana, kehittyi lakiin pohjaava yhteiskunta, niin että Suomen aikanaan joutuessa Venäjän valtaan, sillä oli oma perusta johon nojata ja jonka varaan rakentaa.

Pohjolan Leijona-kirjasta jää sen ansioista huolimatta pieni kitkerä sivumaku. Mirkka Lappalainen ei tunne lainkaan substantiivia katolilainen kirjoittaessaan katolisista ihmisistä.

Mirkka Lappalainen: Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa, 319 s., Helsinki 2009.
Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632. 321 s., Helsinki 2014