Sormusten Herran
uudelleen lukeminen nyt katolilaisena oli riemastuttavaa. Kun Frodon ja Samin
matkassa on kulkenut 900 sivua 1960-luvulla ja nyt puolen vuosisadan jälkeen
uudelleen, niin seikkailu onkin toinen. Ilon lähteitä pulppuilee vaikka matka
on yhä pitkä ja kuluttava. Tuomiovuoren kraaterin reunalle asti on Frodon taisteltava
itsessään olevaa pahaa vastaan, kun se koukuttaa niin, että vallan mahdista ei
haluaisikaan luopua.
Vallan
kahle-sormus voi olla hyvän valtaa ja voimaa, tai se voi olla pahan valtaa,
pahuuden tiukentuvaa otetta. Pahan valta kiehtoo ja sitoo. Kansakuntien on
taisteltava pahuuden joukkoja vastaan ja yksilöllä on oma tuskainen tiensä.
Kun tietää
Tolkienin olleen katolilainen, näkee hyvin, mistä ikuisesta Sanan lähteestä hän
ammentaa. Valtiatar muistuttaa kovin Jumalanäitiä lempeydessään, keijukaiset
ovat kuin enkelten heimoa. Oikea
kuningas tunnetaan sitä, että hänellä on parantavat kädet! Pimeyden
lisääntyminen on sakeaa, tukahduttavaa ja kuitenkaan se ei voita Valoa. ”Pimeys
ei saa sitä valtaansa.” Valkea ratsastaja ja me olemme voittajan jengissä.
Frodon ja Samin on
oltava uskollisia, yritettävä täysillä ja luotettava ystävään. Myös Klonkulla
on tehtävä. Hän on kuin niljakas synti ja syyllisyys yhtä aikaa –
muistuttamassa, että synti vaanii meitä koko ajan. Syntiä on masentuminen ja
periksi antaminen, luovuttaminen.
Tolkien on hauskasti
soveltanut sanonnan: kun pahalle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Vaarallinen vallan rinkula ja sormi menevät,
mutta maailma ja Frodo pelastuvat Tuomiovuoren huipulla.
Suosittelen pyhiinvaellusta sohvassa – 900 sivua.
Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti