Nyt vuorossa taas vähän vaativaa kirjallisuutta. Olen viettänyt pitemmän aikaa yhteiseloa Bernhard Welten Olemattomuuden valon kanssa.
Kirjassa pohditaan uskonnollisen kokemuksen kohtaamisen mahdollisuutta tänä modernina luonnontieteiden dominoimana aikana, jota näyttäisi luonnehtivan lähinnä kokemus siitä, ettei Jumalaa ole eikä ihmisellä näin ollen myöskään mitään syvempää tarkoitusta ja päämäärää. Ihmisen pitäisi tyytyä elelemään vähän samaan tapaan kuin eläimet, jotka syövät, nukkuvat, lisääntyvät eivätkä turhaan mieti syntyjä syviä. Tällä tavalla minua ystäväni usein opastavatkin. Hyvin todennäköisesti ei ole mitään Jumalaa, ei häntä ainakaan missään näy. Sen sijaan erittäin selvästi on koettavissa, ETTEI Jumalaa ole. Welte toteaakin teoksessaan, että kokemus Jumalan olemattomuudesta on itse asiassa hyvin voimakas kokemus ja se on työntänyt tieltään ihmiselle ominaisen alkukantaisemman kokemuksen siitä, että Jumala on.
Luonnontiede on tuottanut maailmaamme liudan loistavia innovaatioita. Ne ovat niin toimivia ja helpottavat elämäämme niin monin tavoin, että niiden häikäisy häivyttää näkyvistä kaiken sen, mitä luonnontiede ei ole kyennyt ratkaisemaan. Kuten kysymykset elämän mielekkyydestä ja tarkoituksesta. Miksi on hyvä, että mitään ylipäätään on olemassa? Eikö olisi parempi, että olisi vain olemattomuutta?Mutta ihmiset vetäytyvät mielekkyyspohdinnoista, ne koetaan ahdistaviksi ja turhiksi, koska niitähän ei luonnontieteellä voi ratkaista. Näin me elämme ikään kuin luonnontieteen kirkkaaksi valaisemassa huoneessa, mutta sen huoneen ympärillä vallitsee edelleen mitä syvin pimeys: kysymys elämän mielekkyydestä. Olemme alitajuisesti tietoisia huoneen ympärillä vallitsevasta tutkimattomasta pimeydestä, mutta välttelemme sen ajattelemista ja pakennemme itsemme viihdyttämiseen eri tavoin.
Tämän uskonnonfilosofisen teoksen ovat kääntäneet Terhi Kiiskinen ja Teemu Sippo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti