Artturi Leinonen: Johannes Jussoila

Katolilaisten keskusteluryhmässä sain vinkin Pohjanmaan patriootti Artturi Leinosen (1888-1963)  romaanista "Johannes Jussoila" ja innostuin ehkä vähän liikaakin. Teoksen luettuani voin vain todeta että kirja on kyllä mielenkiintoinen
lukea raumalaissyntyisen katolisen marttyyrin vaiheista, mutta siinä katolisesta kirkosta (jota juonittelevat  jesuiitat luotsaavat) tehdään osittain luterilaisen perinteisen viholliskuvan  mukainen karikatyyri. Tai paremmin sanottuna kirkon kuva on kaksijakoinen.
 Sympaattisimmillaan katolilaisten kuva romaanissa on sen alkuvaiheissa jossa kerrotaan  Rauman pormestari Matti Jussoilan ja ja hänen puolisonsa Margaretan ja myös Lounais-Suomen maalaisväestön sympatiasta vanhaa uskoa kohtaan Kustaa Vaasan reformaation jälkeen. Myös tuhotun Rauman luostarin yhä elävät, mutta vainotut entiset munkit, joita kansa salaa suojelee, on hyvin lämpimästi kuvattu hurskaina miehinä.
 Johannes Jussoilasta (n. 1555-n.1604) Leinonen luo suomalaisen sankarin kuvan. Hän ei ole vain etevin lukumies vaan myös taitava miekkailija ja tietenkin komistus joka vetää kaunottaria puoleensa niin Suomessa kuin Italiassa. Ja tärkeintä kaikista, hän on ehdottoman rehellinen!
 Jonkinlainen katolisen kirkon vallanhimon ruumiillistuma on  nuoren Johanneksen suojelija kardinaali Posssevino, joka Tukholmassa koettaa saada kuningas Juhana Vaasaa taipumaan katolisen kirkon puoleen. Aika suuri kirkkohistorian tuntemuksen virhe on, että kirjan mukaan Possevino ja katolinen kirkko jotenkin olisivat edistäneet omien salaisten päämääriensä tähden Juhanan omintakeista "punaista messua". Kuningas halusi luterilaista oppia ja katolisia  liturgisia  piirteitä  yhdistelemällä luoda sillan uskontokuntien välille.
  Sinänsä hauska veijari kirjassa on virkaheitto maisteri Henrikki Hannunpoika, Juhanan entisen rakastajattaren veli. Hän esittää kirjassa äärimmäisen skeptikon ja kyynikon osaa. Tämä ei estä kardinaali Possevinoa lahjomasta miestä asiansa ajajaksi.
 Romaanin ehkä kiinnostavinta antia on nuoren Johanneksen sisäinen kamppailu papin kutsumuksen ja maallisen rakkauden välillä, jossa pappeus perii voiton. Vai periikö sittenkään?
 Kiinnostavia ovat  myös  kuvaukset niin Rauman kuin Pohjanmaan rannikon merikarhuista, joiden maailma on varmasti ollut Leinoselle hyvinkin tuttu.
Euroopan 1500-luvun valtiolliset olot ja monet kaupungit tuntuvat olevan kirjailijalle tuttuja Moskovasta Roomaan. 
 Artturi Leinosta lienee aiheen valinnassa kiehtonut eniten merkittävän ja mielenkiintoisen suomalaisen miehen tarina, mutta romaanin vahva uskonnollis-filosofinen lataus kertoo hyvin kiinnostavasta kirjailijasta. Jussoilan elämän tärkeimmät käänteet on dokumentoitu  vaikkakin aikamoisella fantasialla höystettynä, kuten romaanissa kuuluukin.  Kirja on hyvä historiallinen romaani ja vie lukijan mukanaan.
  Artturi Leinosen "Johannes Jussoila"  kannattaa lukea, koska tämä kirja joka tapauksessa on ainoa kirja marttyyristamme. Olisi aika  katolilaisten virittää oma Johannes Jussoila- elämäkertaprojekti. 
 Märta Aminoffin lyhyt Johannes Jussoilan elämäkerta täällä:
 http://katolinen.fi/?p=5795


Leinonen, Artturi: Johannes Jussoila, WSOY Porvoo-Helsinki 1944, 3. painos, 549 sivua. 

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...

Tertullianus: Apologeticum, kristinuskon puolustus

Tertullianuksen, ensimmäisen latinankielisen kirkkoisän, tekstejä on alettu julkaista suomeksi vasta aivan viime vuosina, tämäkin Juha Pihkalan käännös on vuodelta 2010.
Tertullianus oli lakimies ja tästä epäilemättä nousee tämä varsin voimakas retoriikka ja väittelyn taito jolla hän tässä puolustaa kristinuskoa ja muussa tuotannossaan mm. hyökkää kerettiläisiä vastaan. Hän pyrkii kohdistamaan argumenttinsa paikallisille käskynhaltijoille (jotka saattoivat tämän tekstin ehkä lukeakin, keisariin vetoaminen olisi ollut hieman absurdia), eikä käytä kovinkaan paljoa argumenttiensa tukena esim. kristittyjen omia kirjoituksia koska vastustajien voi tuskin olettaa pitävän näitä minkäänlaisina auktoriteetteina.
Jonkin verran toki esitellään kristillistä oppia, ja Tertullianus tunnetaan varhaisena kolminaisuusopin esittelijänä. Kirjassa on mukana myös tekijän esittely, kirjallisuusluettelo ja sanojen ja nimien selitysosio.

Lukijana myönnän että apologiat eivät ole mitenkään suosikkikirjallisuuttani, ainakaan sellaiset joiden kanssa olen jo valmiiksi samaa mieltä (apologiat aatteille joista olen eri mieltä voivat toki olla kiinnostavia). Ja tässäkin on toki pitkiä pätkiä jotka eivät ainakaan pintatasoltaan ole enää mitenkään ajankohtaisia: Jupiteria tai keisaria ei enää palvota joten argumentit näitä vastaan herättävät korkeintaan historiallista mielenkiintoa (joskin niiden pohjalta voi miettiä oman aikamme epäjumalia joita kaikkien tietysti kuuluisi palvoa). Samoin hymyilytti hieman Tertullianuksen kristityistä tekemät yleistykset, kuinka kaikki kristityt ovat niin puhtoisia, yhtenäisiä, rakastavia, siveitä ja anteliaita, ihan jokaikinen. No, toisaalla tuli ilmi myös Tertullianuksen jyrkkyys omiensa suhteen, "jos hän on myös jotain muuta kuin kristitty, hän ei enää ole kristitty." (samainen jyrkkyys sai Tertullianuksen irtoamaan valtakirkosta ja ensin liittymään montanolaisiin ja myöhemmin kokoamaan oman erillisen ryhmänsä...joka aikanaan liittyi takaisin katoliseen kirkkoon, mutta tämä ero on johtanut siihen että arvostuksesta huolimatta Tertullianusta ei ole kanonisoitu pyhäksi)

Valitettavan ajankohtaisia ovat kuitenkin Tertullianuksen syytökset halukkuudesta tuomita muttei ottaa selvää. Kun Tiber tulvii tai Niili ei, huudetaan "kristityt leijonille" ja kun liikkuu meheviä väitteitä joiden perusteella vetää omia tarkoituksemukaisia johtopäätöksiä niin mitäpä sitä suotta tarkistamaan että onko väitteissä oikein mitään pohjaa.
Nykyäänkin saamme nauttia omalaatuisesta uutisoinnista ja vielä omalaatuisemmasta keskustelusta uutisten ympärillä vaikkapa alkuräjähdykseen tai eksorsismiin liittyen, tai tuomitsevia mielipiteitä voi laukoa vaikka maahanmuuttajaperheiden lastenvaunuista Espoossa riippumatta siitä onko näissä nyt mitään hämärää vai ei, tärkeää on tuomitseminen. Ja eipä sitä taida itsekään olla ihan vapaa ennakkoluuloista ja halukkuudesta tehdä johtopäätöksiä niiden perusteella ottamatta tarkempaa selvää...
200-luku ei joissain asioissa olennaisesti eroa 2000-luvusta, yksi nolla sinne tai tänne.

Tertullianus: Apologicum (197-198 AD)
Suom. Juha Pihkala
Kirjapaja 2010, 199 s.

Kirsti Ellilä: Pyhän Birgitan perilliset

Sen kummempaan arvosteluun tästä tuoreesta sarjakuvajulkaisusta ei ehkä kannata ryhtyä kun tekijä Kirsti Ellilä on tuttu (hei Kirsti!), mutta tokihan tämä pitää esitellä (ja vähän mainostaa).

Eli kyseessä on Birgittalaissisarten ystävät ry:n julkaisema sarjakuvamuotoinen tietokirja pyhän Birgitan elämästä, Naantalin luostarin perustamisesta ja toiminnasta ja vähän myös nykyhetkestä. Taustatietoja albumin tekemisestä löytyy Fideksen haastattelusta.
76-sivuinen albumi jakautuu neljään lukuun: ensimmäisessä, pisimmässä, esitellään pyhän Birgitan elämä ja toisessa birgittalaissääntökunnan rantautuminen Suomeen ja Naantaliin. Kolmas ja neljäs luku kuvaavat luostarin toimintaa 1400-luvulla eläneen (ilmeisesti fiktiivisen, vai onko todellinen historiallinen henkilö?) toisen Birgitta-nimisen nunnan kautta: kolmas luku kuvaa kutsumusta ja neljäs elämää luostarissa. Nykypäivän turkulaiset birgittalaiset näyttäytyvät prologissa ja epilogissa.

Kirja sisältää varsin reippaan annoksen informaatiota, tasapainoillen yleisen asiallisuuden ja värikkäiden yksityiskohtien välillä (mm. 1400-luvun lääketiede sai runsaasti huomiota), ja vaikka kertojatekstiä olikin runsaasti niin ilmeikäs kuvitus kommentoi myös hyvin tapahtumia ja toi albumiin runsaasti huumoria: ei jäänyt epäselväksi että pyhä Birgitta oli yleensä varsin, no, voimakastahtoinen ja epäilemättä myös hankala (kaikella rakkaudella tietysti) ja ei se elämä luostarissakaan aina helppoa ollut vaikka kuinka olisi kutsumusta...

Kuvituksesta tuli usein mieleen aiheeseen sopivasti keskiaikainen taide, monet kuvat olisivat lähes sellaisinaan voineet sopia vanhoihin kronikoihin tai piirroksiin, ja kaunis väritys laajoilla tasaisilla väripinnoilla toi mieleen lasimaalaukset. Toisaalta karrikoitu ilmeikkyys ankkuroi tapahtumat vahvasti tähän maailmaan, mitään fotorealismia tai kiiltokuvamaisuutta ei olla tavoiteltu. On myös mukavaa että Ellilän aikaisemmissa sarjakuvissa usein ongelmana ollut tekstaus ja fontit on saatu tässä toimimaan (albumin takakannessa muuten väitetään tämän olevan Ellilän ensimmäinen sarjakuvateos, vaikka pari vuotta sitten ilmestyi kirjanen Pieni pyhiinvaellukseni).

Albumin voi hankkia vaikka täältä tai täältä.

Kirsti Ellilä: Pyhän Birgitan perilliset
Birgittalaissisarten ystävät ry 2014, 76 s.

John Climacus - The Ladder of Divine Ascent

Johannes Siinailaisen teos Portaat on käännetty näköjään suomeksikin, vuonna 1985, mutta kun Studiumin kirjaston hyllystä löytyi nyt tämä englanninkielinen...ja olen aiemmista kokemuksista pitänyt tästä The Classics of Western Spirituality -sarjasta, kiinnostavia kirjoja, käännökset vaikuttavat hyviltä ja yleensä ovat varustettuna myös laadukkailla esipuheilla ja muulla toimituksellisella materiaalilla.

Ilmeisesti tämä on hyvin keskeinen kirja ortodoksisessa kirkossa, erityisesti luostareissa (jossa kirja kuulemma luetaan ääneen vuosittain) mutta myös maallikoiden keskuudessa, mutta tokihan 600-luvun erämaaisät ovat osa katolista kirkkoa ja tutustumisen arvoisia täälläkin.
Johannes mallittaa hengellistä kasvua tikapuina joissa on 30 nimettyä puolaa, kuvattuna 30 kirjan luvussa: todellisessa kiipeämisessä puolat mennevät jossain määrin päällekkäin mutta suunta on noin suunnilleen annettu. Luvut on nimetty niin saavutettavien hyveiden ja harjoitusten kuin voitettavien paheiden mukaan (pahe-luvut ovat tosin yleensä vain parin sivun mittaisia kun taas hyveistä puhutaan enemmän, esim. tottelevaisuudesta kymmeniä sivuja).

Aikakauden erämaaisien tapaan tässä on asketismi ja mortifikaatio kovin keskeisellä sijalla, sellaisella ankaruudella joka monelle nykylukijalle tuntuu epäilemättä vieraalta. "When a man fights a lion, it is fatal to glance away for even a moment. So too with the man fighting against his body, who yields for the merest instant." Toki ymmärtäväisyyttäkin löytyy ja todetaan että yhden lääke on toisen myrkky...
Kirja on kohdistettu ensisijaisesti munkeille, mikä näkyy askeettisten harjoitusten keskeisyydessä, ja jonkin verran on puhetta myös munkkien yhteisöistä mutta laajemmin kirkosta ei juurikaan puhuta ja esim. sakramentit sivuutetaan melkein kokonaan. Tästä huolimatta on tässä maallikollekin luettavaa ja pohdittavaa, eikä vähiten Johanneksen pääsääntöisesti erinomaisen selkeän tyylin vuoksi, ja ohjeita ryyditetään värikkäillä kielikuvilla ja aforistisilla lausahduksilla.

"Tears can wash away sins as water washes away something written. And as some, lacking water, use other means to wipe off what is written, souls lacking tears beat and scour away their sins with grief, groans and deep sorrow.
A dung heap breeds worms in abundance. Piles of food breed an abundance of lapses, evil thoughts, and dreams.
A man whose legs are bound cannot walk freely. Those who hoard treasures cannot climb to heaven."

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Huxleyn kirja on ollut aika pitkään korkealla päässä olevalla "pitäisi lukea"-listalla, nyt sitten tuli myös luettua. Ja vaikka kyseessä onkin utopiakirjallisuuden ja yhteiskunnallisen spefin klassikko, niin tästä löytyi muitakin ulottuvuuksia joita harvemmin kai mainitaan...

Huxleyn maailmaan oli toki tullut tutustuttua lukuisina viitteinä myöhemmässä kirjallisuudessa, mutta jos nyt joku ei satu tuntemaan niin kerrataan mistä on kyse: noin 600 vuotta jälkeen herramme Fordin, maailmanvaltiossa vallitsee tasapaino, rauha ja onnellisuus: jo alkiovaiheessa kukin yksilö sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa ja tämän tarkoitukseen sopivia ominaisuuksia kehitetään ja läpi elämän oloutetaan sopimaan omaan rooliinsa: epsilonit ovat onnellisia epsiloneina ja alfat alfoina. Kaikki kuuluvat kaikille, yksinäisyys on outoa samoin kuin mustasukkainen takertuminen johonkin yksittäiseen henkilöön tai asiaan, kulutus on kaikki kaikessa.
Ja jos joskus vähän ahdistaa niin voi ottaa pari tablettia somaa ja kaikki on taas hyvin.

Maailmaa tarkastellaan usean henkilön silmin, yksittäistä päähenkilöä ei ole tai se vaihtuu kesken kirjan, alkupuolella keskeisin henkilö on hivenen omalaatuinen alfa Bernard Marx, jolla on vaikeuksia sopeutua maailmaan, mutta mielenkiintoinen ratkaisu oli olla tekemättä tästä mitään yksin-kaikkia-vastaan -sankaria, aika pian käy ilmi että Bernard on aikamoinen ernu. Jälkipuoliskolla keskeinen henkilö on John Villi, joka tulee maailmanvaltion ulkopuolisesta yhteisöstä ja on näin tutustunut sivilisaation iloihin vain kuulopuheina.

Tätä kirjaa on luettu hyvin paljon yhteiskunnallisena spekulaationa, ja onhan moni kommentoinut että kuvaa modernia länsimaista kulttuuriamme varsin osuvasti, tulevaisuusmallina paljon uskottavampi kuin vaikkapa Orwellin 1984 (toisaalla maailmassa saattaa toki olla toisin).
Uskontoa toki myös puidaan, John Villin yhteisössä harrastetaan omalaatuista synkretismiä jossa yhdistyy kristinusko, animismi ja ties mikä ja maailmanvaltiossa on omat ekstaattiset riittinsä.

Mutta erityisesti kirjasta tuli mieleen teodikean ongelma: jos Jumala on kaikkivoipa ja hyvä miksi maailmassa on pahaa ja kärsimystä? Huxleyn kirjassa toteutetaan spekulaatio jossa korkeammat voimat ovat pyyhkineet maailmasta kärsimyksen. Kristinusko on pelastususkonto ja maailmanvaltiossa siis tarpeeton ja käsittämätön, ja samalla on luovuttu myös kaikenlaisesta muusta kuten taiteista ja tieteistä. Jostain syystä suurin osa lukijoista ei kuitenkaan pidä tätä kärsimyksen ongelman ratkaissutta maailmaa kovinkaan auvoisena..

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (Brave New World 1932)
Suom. I.H.Orras
Tammi 1944, 265 s.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa

 Olen saksalaisen Stefan Andresin varsin vähäisestä suomennetusta tuotannosta lukenut aiemmin pienoisromaanin Jumalan unelma, joka viehätti sen verran että piti tämäkin lukea kun löytyi (ja lisääkin voisi mutta sitä varten pitäisi kai opetella saksaa...)

Andres jätti aikoinaan papin ja kapusiininoviisin elämän keskittyäksene kirjallisuuteen, ja tuloksena on laaja tuotanto jossa uskonnolisia teemoja ilmeisesti käsitellään varsin usein, selkeämmin tai verhotummin. Yllämainitussa Jumalan unelmassa pohditaan ripin sakramenttia keskellä Espanjan sisällissotaa, tässä taas aiheena on, ei niin yllättäen, maanpäällinen paratiisi.

Kirjan kertoja on tilanhoitajana kahdella veljeksellä, jotka perivät suuren maaomaisuuden, erityisesti maalaiskartanon jonka puutarhasta nämä päättävät tehdä suuren projektin. he alkavat muokata puutarhaa, istuttavat puita ja pensaita, rakentavat lintuhäkkejä, huvimajoja, suihkulähteitä, kaikkea mahdollista, ja rahoittavat tämän kaiken perinnöllään, vähitellen myyden koko muun omaisuutensa ja jatkaen lainarahalla, kunnes ovat vararikossa ja lopulta kartano ja puutarha päätyy pankin käsiin huutokaupattavaksi.
Veljekset kuitenkin lähtevät ilomielin koska ihmisen osa täällä on tulla karkoitetuksi paratiisista, se on väliaikainen tila jonka rakentaminen on tärkeää, ei sen hallussapito. Puu on puu riippumatta siitä omistaako sen veljekset vai joku muu, olennaista on että se kukoistaa.

Vähän samoja teemoja käsitteli aiemmin kesällä lukemani Bede Jarrettin, OP, saarnasarja No Abiding City, jossa Hepr. 13:14 lähtemällä pohditaan ihmisen elämää pyhiinvaelluksena, ja "if you are travelling the whole secret of a happy journey is to remember always that you are a traveller", pysyväistä kaupunkia ja rauhaa ei heti ole luvassa...saattaa kuulostaa ajoittain hieman synkältä tai lohduttomalta, mutta mistäs lähtien elämä on ollut helppoa...samaan tapaan Andresin veljekset saattavat kuulostaa höperöiltä tai sitten eivät.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa (Gäste im Paradies 1937)
Suom. Kyllikki Heikkinen
Karisto 1968, 104 s.