Tertullianus: Apologeticum, kristinuskon puolustus

Tertullianuksen, ensimmäisen latinankielisen kirkkoisän, tekstejä on alettu julkaista suomeksi vasta aivan viime vuosina, tämäkin Juha Pihkalan käännös on vuodelta 2010.
Tertullianus oli lakimies ja tästä epäilemättä nousee tämä varsin voimakas retoriikka ja väittelyn taito jolla hän tässä puolustaa kristinuskoa ja muussa tuotannossaan mm. hyökkää kerettiläisiä vastaan. Hän pyrkii kohdistamaan argumenttinsa paikallisille käskynhaltijoille (jotka saattoivat tämän tekstin ehkä lukeakin, keisariin vetoaminen olisi ollut hieman absurdia), eikä käytä kovinkaan paljoa argumenttiensa tukena esim. kristittyjen omia kirjoituksia koska vastustajien voi tuskin olettaa pitävän näitä minkäänlaisina auktoriteetteina.
Jonkin verran toki esitellään kristillistä oppia, ja Tertullianus tunnetaan varhaisena kolminaisuusopin esittelijänä. Kirjassa on mukana myös tekijän esittely, kirjallisuusluettelo ja sanojen ja nimien selitysosio.

Lukijana myönnän että apologiat eivät ole mitenkään suosikkikirjallisuuttani, ainakaan sellaiset joiden kanssa olen jo valmiiksi samaa mieltä (apologiat aatteille joista olen eri mieltä voivat toki olla kiinnostavia). Ja tässäkin on toki pitkiä pätkiä jotka eivät ainakaan pintatasoltaan ole enää mitenkään ajankohtaisia: Jupiteria tai keisaria ei enää palvota joten argumentit näitä vastaan herättävät korkeintaan historiallista mielenkiintoa (joskin niiden pohjalta voi miettiä oman aikamme epäjumalia joita kaikkien tietysti kuuluisi palvoa). Samoin hymyilytti hieman Tertullianuksen kristityistä tekemät yleistykset, kuinka kaikki kristityt ovat niin puhtoisia, yhtenäisiä, rakastavia, siveitä ja anteliaita, ihan jokaikinen. No, toisaalla tuli ilmi myös Tertullianuksen jyrkkyys omiensa suhteen, "jos hän on myös jotain muuta kuin kristitty, hän ei enää ole kristitty." (samainen jyrkkyys sai Tertullianuksen irtoamaan valtakirkosta ja ensin liittymään montanolaisiin ja myöhemmin kokoamaan oman erillisen ryhmänsä...joka aikanaan liittyi takaisin katoliseen kirkkoon, mutta tämä ero on johtanut siihen että arvostuksesta huolimatta Tertullianusta ei ole kanonisoitu pyhäksi)

Valitettavan ajankohtaisia ovat kuitenkin Tertullianuksen syytökset halukkuudesta tuomita muttei ottaa selvää. Kun Tiber tulvii tai Niili ei, huudetaan "kristityt leijonille" ja kun liikkuu meheviä väitteitä joiden perusteella vetää omia tarkoituksemukaisia johtopäätöksiä niin mitäpä sitä suotta tarkistamaan että onko väitteissä oikein mitään pohjaa.
Nykyäänkin saamme nauttia omalaatuisesta uutisoinnista ja vielä omalaatuisemmasta keskustelusta uutisten ympärillä vaikkapa alkuräjähdykseen tai eksorsismiin liittyen, tai tuomitsevia mielipiteitä voi laukoa vaikka maahanmuuttajaperheiden lastenvaunuista Espoossa riippumatta siitä onko näissä nyt mitään hämärää vai ei, tärkeää on tuomitseminen. Ja eipä sitä taida itsekään olla ihan vapaa ennakkoluuloista ja halukkuudesta tehdä johtopäätöksiä niiden perusteella ottamatta tarkempaa selvää...
200-luku ei joissain asioissa olennaisesti eroa 2000-luvusta, yksi nolla sinne tai tänne.

Tertullianus: Apologicum (197-198 AD)
Suom. Juha Pihkala
Kirjapaja 2010, 199 s.

Kirsti Ellilä: Pyhän Birgitan perilliset

Sen kummempaan arvosteluun tästä tuoreesta sarjakuvajulkaisusta ei ehkä kannata ryhtyä kun tekijä Kirsti Ellilä on tuttu (hei Kirsti!), mutta tokihan tämä pitää esitellä (ja vähän mainostaa).

Eli kyseessä on Birgittalaissisarten ystävät ry:n julkaisema sarjakuvamuotoinen tietokirja pyhän Birgitan elämästä, Naantalin luostarin perustamisesta ja toiminnasta ja vähän myös nykyhetkestä. Taustatietoja albumin tekemisestä löytyy Fideksen haastattelusta.
76-sivuinen albumi jakautuu neljään lukuun: ensimmäisessä, pisimmässä, esitellään pyhän Birgitan elämä ja toisessa birgittalaissääntökunnan rantautuminen Suomeen ja Naantaliin. Kolmas ja neljäs luku kuvaavat luostarin toimintaa 1400-luvulla eläneen (ilmeisesti fiktiivisen, vai onko todellinen historiallinen henkilö?) toisen Birgitta-nimisen nunnan kautta: kolmas luku kuvaa kutsumusta ja neljäs elämää luostarissa. Nykypäivän turkulaiset birgittalaiset näyttäytyvät prologissa ja epilogissa.

Kirja sisältää varsin reippaan annoksen informaatiota, tasapainoillen yleisen asiallisuuden ja värikkäiden yksityiskohtien välillä (mm. 1400-luvun lääketiede sai runsaasti huomiota), ja vaikka kertojatekstiä olikin runsaasti niin ilmeikäs kuvitus kommentoi myös hyvin tapahtumia ja toi albumiin runsaasti huumoria: ei jäänyt epäselväksi että pyhä Birgitta oli yleensä varsin, no, voimakastahtoinen ja epäilemättä myös hankala (kaikella rakkaudella tietysti) ja ei se elämä luostarissakaan aina helppoa ollut vaikka kuinka olisi kutsumusta...

Kuvituksesta tuli usein mieleen aiheeseen sopivasti keskiaikainen taide, monet kuvat olisivat lähes sellaisinaan voineet sopia vanhoihin kronikoihin tai piirroksiin, ja kaunis väritys laajoilla tasaisilla väripinnoilla toi mieleen lasimaalaukset. Toisaalta karrikoitu ilmeikkyys ankkuroi tapahtumat vahvasti tähän maailmaan, mitään fotorealismia tai kiiltokuvamaisuutta ei olla tavoiteltu. On myös mukavaa että Ellilän aikaisemmissa sarjakuvissa usein ongelmana ollut tekstaus ja fontit on saatu tässä toimimaan (albumin takakannessa muuten väitetään tämän olevan Ellilän ensimmäinen sarjakuvateos, vaikka pari vuotta sitten ilmestyi kirjanen Pieni pyhiinvaellukseni).

Albumin voi hankkia vaikka täältä tai täältä.

Kirsti Ellilä: Pyhän Birgitan perilliset
Birgittalaissisarten ystävät ry 2014, 76 s.

John Climacus - The Ladder of Divine Ascent

Johannes Siinailaisen teos Portaat on käännetty näköjään suomeksikin, vuonna 1985, mutta kun Studiumin kirjaston hyllystä löytyi nyt tämä englanninkielinen...ja olen aiemmista kokemuksista pitänyt tästä The Classics of Western Spirituality -sarjasta, kiinnostavia kirjoja, käännökset vaikuttavat hyviltä ja yleensä ovat varustettuna myös laadukkailla esipuheilla ja muulla toimituksellisella materiaalilla.

Ilmeisesti tämä on hyvin keskeinen kirja ortodoksisessa kirkossa, erityisesti luostareissa (jossa kirja kuulemma luetaan ääneen vuosittain) mutta myös maallikoiden keskuudessa, mutta tokihan 600-luvun erämaaisät ovat osa katolista kirkkoa ja tutustumisen arvoisia täälläkin.
Johannes mallittaa hengellistä kasvua tikapuina joissa on 30 nimettyä puolaa, kuvattuna 30 kirjan luvussa: todellisessa kiipeämisessä puolat mennevät jossain määrin päällekkäin mutta suunta on noin suunnilleen annettu. Luvut on nimetty niin saavutettavien hyveiden ja harjoitusten kuin voitettavien paheiden mukaan (pahe-luvut ovat tosin yleensä vain parin sivun mittaisia kun taas hyveistä puhutaan enemmän, esim. tottelevaisuudesta kymmeniä sivuja).

Aikakauden erämaaisien tapaan tässä on asketismi ja mortifikaatio kovin keskeisellä sijalla, sellaisella ankaruudella joka monelle nykylukijalle tuntuu epäilemättä vieraalta. "When a man fights a lion, it is fatal to glance away for even a moment. So too with the man fighting against his body, who yields for the merest instant." Toki ymmärtäväisyyttäkin löytyy ja todetaan että yhden lääke on toisen myrkky...
Kirja on kohdistettu ensisijaisesti munkeille, mikä näkyy askeettisten harjoitusten keskeisyydessä, ja jonkin verran on puhetta myös munkkien yhteisöistä mutta laajemmin kirkosta ei juurikaan puhuta ja esim. sakramentit sivuutetaan melkein kokonaan. Tästä huolimatta on tässä maallikollekin luettavaa ja pohdittavaa, eikä vähiten Johanneksen pääsääntöisesti erinomaisen selkeän tyylin vuoksi, ja ohjeita ryyditetään värikkäillä kielikuvilla ja aforistisilla lausahduksilla.

"Tears can wash away sins as water washes away something written. And as some, lacking water, use other means to wipe off what is written, souls lacking tears beat and scour away their sins with grief, groans and deep sorrow.
A dung heap breeds worms in abundance. Piles of food breed an abundance of lapses, evil thoughts, and dreams.
A man whose legs are bound cannot walk freely. Those who hoard treasures cannot climb to heaven."

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Huxleyn kirja on ollut aika pitkään korkealla päässä olevalla "pitäisi lukea"-listalla, nyt sitten tuli myös luettua. Ja vaikka kyseessä onkin utopiakirjallisuuden ja yhteiskunnallisen spefin klassikko, niin tästä löytyi muitakin ulottuvuuksia joita harvemmin kai mainitaan...

Huxleyn maailmaan oli toki tullut tutustuttua lukuisina viitteinä myöhemmässä kirjallisuudessa, mutta jos nyt joku ei satu tuntemaan niin kerrataan mistä on kyse: noin 600 vuotta jälkeen herramme Fordin, maailmanvaltiossa vallitsee tasapaino, rauha ja onnellisuus: jo alkiovaiheessa kukin yksilö sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa ja tämän tarkoitukseen sopivia ominaisuuksia kehitetään ja läpi elämän oloutetaan sopimaan omaan rooliinsa: epsilonit ovat onnellisia epsiloneina ja alfat alfoina. Kaikki kuuluvat kaikille, yksinäisyys on outoa samoin kuin mustasukkainen takertuminen johonkin yksittäiseen henkilöön tai asiaan, kulutus on kaikki kaikessa.
Ja jos joskus vähän ahdistaa niin voi ottaa pari tablettia somaa ja kaikki on taas hyvin.

Maailmaa tarkastellaan usean henkilön silmin, yksittäistä päähenkilöä ei ole tai se vaihtuu kesken kirjan, alkupuolella keskeisin henkilö on hivenen omalaatuinen alfa Bernard Marx, jolla on vaikeuksia sopeutua maailmaan, mutta mielenkiintoinen ratkaisu oli olla tekemättä tästä mitään yksin-kaikkia-vastaan -sankaria, aika pian käy ilmi että Bernard on aikamoinen ernu. Jälkipuoliskolla keskeinen henkilö on John Villi, joka tulee maailmanvaltion ulkopuolisesta yhteisöstä ja on näin tutustunut sivilisaation iloihin vain kuulopuheina.

Tätä kirjaa on luettu hyvin paljon yhteiskunnallisena spekulaationa, ja onhan moni kommentoinut että kuvaa modernia länsimaista kulttuuriamme varsin osuvasti, tulevaisuusmallina paljon uskottavampi kuin vaikkapa Orwellin 1984 (toisaalla maailmassa saattaa toki olla toisin).
Uskontoa toki myös puidaan, John Villin yhteisössä harrastetaan omalaatuista synkretismiä jossa yhdistyy kristinusko, animismi ja ties mikä ja maailmanvaltiossa on omat ekstaattiset riittinsä.

Mutta erityisesti kirjasta tuli mieleen teodikean ongelma: jos Jumala on kaikkivoipa ja hyvä miksi maailmassa on pahaa ja kärsimystä? Huxleyn kirjassa toteutetaan spekulaatio jossa korkeammat voimat ovat pyyhkineet maailmasta kärsimyksen. Kristinusko on pelastususkonto ja maailmanvaltiossa siis tarpeeton ja käsittämätön, ja samalla on luovuttu myös kaikenlaisesta muusta kuten taiteista ja tieteistä. Jostain syystä suurin osa lukijoista ei kuitenkaan pidä tätä kärsimyksen ongelman ratkaissutta maailmaa kovinkaan auvoisena..

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (Brave New World 1932)
Suom. I.H.Orras
Tammi 1944, 265 s.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa

 Olen saksalaisen Stefan Andresin varsin vähäisestä suomennetusta tuotannosta lukenut aiemmin pienoisromaanin Jumalan unelma, joka viehätti sen verran että piti tämäkin lukea kun löytyi (ja lisääkin voisi mutta sitä varten pitäisi kai opetella saksaa...)

Andres jätti aikoinaan papin ja kapusiininoviisin elämän keskittyäksene kirjallisuuteen, ja tuloksena on laaja tuotanto jossa uskonnolisia teemoja ilmeisesti käsitellään varsin usein, selkeämmin tai verhotummin. Yllämainitussa Jumalan unelmassa pohditaan ripin sakramenttia keskellä Espanjan sisällissotaa, tässä taas aiheena on, ei niin yllättäen, maanpäällinen paratiisi.

Kirjan kertoja on tilanhoitajana kahdella veljeksellä, jotka perivät suuren maaomaisuuden, erityisesti maalaiskartanon jonka puutarhasta nämä päättävät tehdä suuren projektin. he alkavat muokata puutarhaa, istuttavat puita ja pensaita, rakentavat lintuhäkkejä, huvimajoja, suihkulähteitä, kaikkea mahdollista, ja rahoittavat tämän kaiken perinnöllään, vähitellen myyden koko muun omaisuutensa ja jatkaen lainarahalla, kunnes ovat vararikossa ja lopulta kartano ja puutarha päätyy pankin käsiin huutokaupattavaksi.
Veljekset kuitenkin lähtevät ilomielin koska ihmisen osa täällä on tulla karkoitetuksi paratiisista, se on väliaikainen tila jonka rakentaminen on tärkeää, ei sen hallussapito. Puu on puu riippumatta siitä omistaako sen veljekset vai joku muu, olennaista on että se kukoistaa.

Vähän samoja teemoja käsitteli aiemmin kesällä lukemani Bede Jarrettin, OP, saarnasarja No Abiding City, jossa Hepr. 13:14 lähtemällä pohditaan ihmisen elämää pyhiinvaelluksena, ja "if you are travelling the whole secret of a happy journey is to remember always that you are a traveller", pysyväistä kaupunkia ja rauhaa ei heti ole luvassa...saattaa kuulostaa ajoittain hieman synkältä tai lohduttomalta, mutta mistäs lähtien elämä on ollut helppoa...samaan tapaan Andresin veljekset saattavat kuulostaa höperöiltä tai sitten eivät.

Stefan Andres: Vieraita paratiisissa (Gäste im Paradies 1937)
Suom. Kyllikki Heikkinen
Karisto 1968, 104 s.

Morvan & Buchet: Sillage 5 'J.V J..'

Jatkamme vielä sarjakuvien parissa, albumin joka teemoissaan yhdistelee aiemmin luettuja Tintti ja picaroja ja Äiti Teresaa.

Sillage on Jean David Morvanin ja Philippe Buchetin avaruusscifi-sarja josta on suomeksi ilmestynyt yhdeksän osaa. Navis, nuori nainen, on elänyt koko tähänastisen elämänsä yksin eräällä planeetalla tietämättä mitään muista ihmisistä tai juuristaan, kun suuri avaruusalussaattue Sillage, jossa on edustettuna valtava valikoima erilaisia olentoja, poimii hänet mukaansa, ja kun kyseessä on ennen aivan tuntematon rotu niin kiinnostus Navisia kohtaan on melkoinen...
Tarina on yleisellä tasolla jatkuva albumista toiseen mutta kukin albumi on myös itsenäinen kokonaisuus. Mukana on kohtalaisen paljon väkivaltaa joten ihan lasten sarjakuvaa tämä ei ole...

Koska ihmiset ovat lähes tuntemattomia, ei kristillisyyttäkään sarjasta luonnollisesti löydy tuolla nimellä mutta katolisesta näkökulmasta tutunoloisia elementtejä löytyy mm. sarjan viidennestä osasta, joka on haastavasti nimetty tuntemattomilla symboleilla (ascii-merkistössä albumi tunnetaan yleensä nimellä 'J.V J...')

Frotossit ovat kurjuudessa elävä kansa jonka ahdingolle jotkin kansan jäsenet yrittävät saada julkista huomiota mm. terrorismilla, itsemurhapommeilla ja vastaavilla, tulokset saattavat toki jäädä yhtä laihoiksi kuin poliittisemmalla toiminnallakin...
Navis törmää ongelmaan päädyttyään erään terroristiryhmän panttivangiksi, mutta tästä selvittyään tunkeutuu syvemmälle ottamaan selvää mistä on kyse. Tällöin hän kohtaa Knardian, jossa on ilmiselvästi otettu vaikutteita Kalkutan Äiti Teresasta: tämä elää frotossien keskuudessa ja tekee karitatiivista työtä slummissa, mm. soppakeittiöllä. Navis kritisoi tätä toimintaa, jos rakenteelliseen köyhyyteen ei puututa on Knardian toiminta tehotonta.

Jonkin ajan kuluttua Navis kohtaa Knardian uudestaan, toivottomana välinpitämättömyydestä, rasismista ja korruptiosta jotka pitävät huolen että rakenteelliset poliittiset ratkaisut eivät edisty. Navis on valmis tulemaan mukaan Knardian toimintaan koska vain ruohonjuuritasolla näyttää olevan mahdollista ylipäänsä saada jotain aikaan. Knardia kuitenkin (lempeästi) tyrmää ajatuksen todeten myös poliittisen toiminnan arvokkuuden, että Navis pystyy toimimaan paremmin sillä suunnalla.

Muissakin sarjan osissa puidaan kyllä yhteiskunnallisia ja moraalin ongelmia, mutta tässä osassa vokaatiot ja karitatiivinen toiminta ovat näkyvämmässä asemassa.

Kolme Naista. Kolme elämää 1600-luvulla.

Ursuliinisisar Marie de l`Incarnation osoittautuu mielenkiintoiseksi katoliseksi tuttavuudeksi Natalie Zemon Davisin kirjassa ”Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulta” (Helsinki 1997). Nuori silkinkutojan leski toimi lankonsa kauppahuoneessa ja samalla suuntautui mystiikkaan, kunnes hylkäsi 12-vuotiaan poikansa mennäkseen luostariin ja tullakseen Pohjois-Amerikan ensimmäisen ursuliiniluostarin ja intiaaneille opetusta tarjoavan tyttökoulun perustajaksi. Myös kaksi muuta Davisin kirjan henkilöhahmoa, Hampurin juutalainen kauppias ja suurperheen äiti Glick bas Juda Leib ja frankfurtilainen protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian olivat lähtöisin kaupunkilaisesta kauppias- ja käsityöläisperheistä. Kaikki kolme tavallista naista päätyivät historian lehdille kirjoitustensa ansiosta ja heidän kauttaan Davis voi kertoa paljon uuden ajan alun elämästä Atlantin molemmin puolin.

Kirjan avaa mielenkiintoinen kuviteltu keskustelu, jonka sen päähenkilöt ja kirjailija käyvät keskenään. Jo tämä oivaltava tapa aloittaa kirja lupaa paljon eikä jatko tuota pettymystä.

Kirjan ensimmäinen osa on omistettu 1646/1647 syntyneelle Glick bas Juda Leibille, joka on varakkaasta hampurilaisesta suvusta kotoisin. Kahdentoista lapsen äiti ja miehensä terävä liikekumppani aloitti jiddišinkielisen omaelämäkerran, johon liittyy oppinutta keskustelua Jumalan kanssa, keski-ikäisenä jäätyään leskeksi. Vuosikaudet hän torjuu avioliittotarjoukset tja elättää itsensä ja vielä kotona olevat lapsensa liiketoimilla. Hän järjestää heille myös hyvät naimakaupat, joiden tarkoitus on osittain verkottua ajan Euroopassa. Viimein hän myöntyy erään pankkiiriin kosintaan ja muuttaa 1700 uuteen kotiinsa Ranskan rajakaupunki Metziin. Mutta hänen toista miestään odotti konkurssi ja kuolema, ja taasen Glicklin oli otettava ohjat taloudenpidossa. Hänen omaelämänkirjoitelmansa oli tarkoitettu vain lapsia varten, mutta hänen rabbina toimiva poikansa ymmärsi äitinsä kirjoitusten arvon ja toimitti ne julkaistavaksi tämän kuoleman 1724 jälkeeni. 1800-luvun kirjoittajat löysivät Glicklin tekstit uudelleen. Hänen kirjoitustensa kautta Davis pystyy lähentämään lukijaansa Keski-Euroopan juutalaiseen maailmaan ja sen ajattelutapaan uuden ajan alussa.

Kirjan toinen päähenkilö Marie Guyart (1599-1672) eli Marie de l`Incaranation syntyi Toursissa käsityöläisen perheeseen ja avioitui varhain silkinkutojan kanssa. Hän jäi pian leskeksi ja kahden pienen poikansa Claude Martinin kanssa. Hän pääsi elämään ja työhön sisarensa miehen omistamaan kauppahuoneeseen ja hoiti tarmokkaasti sen asioita. Mutta hänellä oli toinen tärkeämpi elämä mystisissä kohtaamisissaan Kristuksen kanssa. Ollakseen ylkänsä arvoinen hän eli askeettisesti ja itseään piinaten, lihaansa kuolettaen. Elettiin vastareformaation aikaa ja hänen rippi-isänsä ymmärsi ja rohkaisi Marieta, kun hän poikansa ollessa 12-vuotias jätti tämän sisarelleen ja hakeutui ursuliiniluostariin. Elämä sääntökuntalaisena ei ehkä ollut sitä mitä hän kaipasi, mutta hän kykeni karismallaan saavuttamaan luostarissa merkittävän aseman. Marien elämän mullisti kuitenkin uni, jossa hän oli tuntemattomassa maassa pelastamassa villien sieluja.

Ja kävipä niin, että hän suhteillaan onnistui järjestämään oman ja luostarisisarensa lähdön Ranskalle kuuluvaan Montrealiin nykyisessä Kanadassa. Sinne hän perusti ursuliiniluostarin ja tyttökoulun, joka oli tarkoitettu sekä intiaanien että ranskalaisten lapsille.

Marie toimi luostarissa ja kohtasi intiaanikäännynnäisiä, joilta hän oppi heidän kieliään, ja sai myös käsityksen että he elivät samaan tapaan kuin hän itse syvästi hengessä. Davis vertaa sisar Marien kirjoituksissaan antamaa kuvaa Montrealin ympäristön metsäseuduilla toimivien jesuiittaisien kirjoituksiin, joista henkii huomattavasti karumpi kuva kristinuskon juurtumisesta alkuperäisasukkaisiin.

Kävipä niin että Marien poika Claude Martin valitsi nuorukaisena sääntökuntaelämän ja eteni elämänurallaan maallisesti katsoen sangen pitkälle. Hän oli kirjeenvaihdossa äitinsä kanssa ja koetti ilmeisesti käsitellä hylätyksi tulemistaan. Äidin kirjeissä kuvastuu syyllisyydentunto pojan hylkäämisestä, mutta samalla vakaumus että se oli Kristuksen tahto. Davisin tulkinnan mukaan sekä äiti että poika näyttävät päässeen tuskallisen muiston ylitse.

Claude pyytää Marieta kirjoittamaan hengellisestä polusta ymmärtääkseen tätä paremmin ja äiti tekee työtä käskettyä. Kun Marie sitten kuolee, poika julkaisee toimitettuna äitinsä hengellisen elämäkerran, jonka varustaa sen puhdasoppisuuden osoittamiseksi tehdyillä omilla kommenteillaan.

En paljasta enempää Marie L´Incarantion polusta jotta voit kokea itse tämän elämäntarinan parissa löytämisen iloa.

Kolmantena naisena uuden ajan alusta nousee protestanttinen taiteilija ja luonnontutkija Maria Sibylla Merian (1647-1716), jonka elämä oli myös etsimistä, vanhan hylkäämistä ja uuden elämän valitsemista. Maria syntyi Frankfurtissa tunnetun taiteilijan ja kustantajan Matthias Merianin ja hänen toisen vaimonsa lapsena. Maria oppi isältään ja vanhemmilta veljiltään ammatin. Hän oli aikansa lapsi ja kuten isäänsä häntä kiinnosti luonnontiede ja erityisesti kasvit ja hyönteiset. Jo nuorena Maria julkaisi itse kuvittamiaan ja tekstittämiään kirjoja kasvien ja hyönteisten maailmassa. Noissa kirjoissa henkii vielä luottamus Jumalaan ja Hänen luomansa maailman ihmeellisyyteen. Maria myös avioitui isänsä oppilaan kanssa ja sai kaksi tytärtä.

Hänen porvarillinen elämänsä joutui kuitenkin kriisiin ja hän jätti miehensä muuttaen tyttäriensä ja äitinsä kanssa labadistilahkolaisten kommuuniin Hollantiin. Hän ei koskaan valottanut, mistä kriisissä oikein oli kyse. Mutta elämä uskonyhteisössä osoittautui muuksi kuin hän oli kuvitellut ja jälleen Maria hylkäsi entisen ja muutti tyttäriensä kanssa Amsterdamiin. Loppu onkin taide- ja vielä enemmän luonnontieteenhistoriaa.

Lainarahoilla Maria ja tyttäret matkasivat Hollannille kuuluvaan Surinamiin, jossa hän tallensi paikallista kasvi- ja hyönteispopulaatiota. Hänen omat orjansa olivat parhaat oppaat Surinamin retkellä. Palattuaan Amsterdamiin hän julkaisi teoksensa Surinamista ja saavutti merkittävä aseman miesvaltaisessa oppineiden yhteisössä. Mutta jokin oli muuttunut sitten nuoruuden teosten, sillä Jumalalla ja Hänen järjestyksellään ei enää ollut sijaa Marian tuotannossa jota ohjasi analyyttinen äly. En kerro enempää Maria Sibylla Merianinkaan tarinasta, jotta voisit itse luoda kuvan hänestä ja hänen maailmastaan.

Loppuyhteenvedossa Davies käy lävitse naisten merkitystä, heidän yhtäläisyyksiään ja erojaan.

Kirjan luettuani minulle tuli tunne, että olin todella oppinut jotakin uutta. Lukuelämystä täydensi kirjan hieno kuvitus.

Davis Zemon, Natalie: Kolme naista. Kolme elämää 1600-luvulla. Suom. Jaana Iso-Markku. (Helsinki, 1997)

(Women on the Margins, Three Seventeenth- Century Lives, Harvard University Press 1994)