Katolisen ja luterilaisen Baltian historia

Andres Kasekampin kolme vuotta sitten englanniksi ilmestynyt Baltian historia sai kansainvälisesti hyvän vastaanoton. Joissain arvosteluissa sitä on jopa kutsuttu parhaaksi englannin kielellä julkaistuksi Baltian historiaksi. Kun tämä merkkiteos on nyt saatavilla suomen kielellä, olen valmis kutsumaan sitä myös parhaaksi suomen kielellä julkaistuksi Baltian historiaksi.

Olen itse paneutunut Baltian historiaan Liettuan historian perspektiivistä, ja olen kokenut ongelmaksi että tähän saakka suomeksi ilmestyneet Baltian historiat:Vilho Niitemaan Baltian historia (1959), josta ilmestyi Kalervo Hovin täydentämä uusi laitos 1991, ja Kari Aleniuksen Viron, Latvian ja Liettuan historia (2000) eivät ole kyenneet luomaan elimelliseksi kokonaisuudeksi Viron ja Latvian historiaa yhtäältä ja Liettuan hyvin erilaista historiaa toisaalta.

Tärkeimmät historialliset erot pohjoisen Baltian ja Liettuan välillä ovat, että ristiretkien aikana virolaiset ja latvialaiset joutuivat saksalaisten herruuteen ja saivat heiltä kristillisen Euroopan korkeakulttuurin. Liettualaiset puolestaan muodostivat oman valtion ja aatelisto omaksui katolisen uskon Liettuan ja Puolan tehtyä liiton 1300-luvun lopulla. Vielä keisari-Venäjän alaisuudessa jatkuneen liettualais- puolalaisen yhteiselon purkautuessa valtioiden synnyttyä uudelleen 1918 suhteita leimasi katkera kiista Vilnasta 1920-1939, ja se eristi pitkään Liettuan yhteistyöstä Viron ja Latvian kanssa.

Merkittävä ero myös poliittisesti ja kulttuurisesti on ollut sillä, että Pohjois-Baltiassa vietiin lävitse reformaatio kun taas Liettua säilyi katolisena maana. Liettuassa katolinen kirkko näytteli merkittävää roolia 1800-luvun kansallisessa herätyksessä, vuosien 1918-1940 kansakunnan rakennusprojektissa ja neuvostokauden vastarinnassa, kun taas pohjoisen Baltian luterilaiset kirkot eivät ole olleet vastaavia kansallisen identiteetin tukipilareita. Ehkä tässä on osasyy siihen, että luterilaisten osuus Virossa on viimeisen tutkimuksen mukaan vain 9%, kun taas kolme neljästä liettualaisesta tunnustautuu katolilaiseksi

Tärkeä ero on myös siinä, että keisari-Venäjän ajan teollistaminen keskittyi pitkälti Itämeren maakuntiin (Latviaan ja Viroon). Osittain laajan teollisuustyöväestöstä johtuen bolševismi sai vahvan jalansijan Latviassa 1917-1918. Myös neuvostovalta painotti pohjoisen Baltian teollistamista 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tällöin Viro ja Latvia saivat suuret venäjänkieliset vähemmistöt, kun taas Liettua pysyi etnisesti melko yhtenäisenä.

 
Ilokseni huomasin, että Tarton yliopiston historian professori Andres Kasekamp on kyennyt luomaan kokonaisvaltaisen Baltian historian, johon kansakuntien erilaiset historiat ja kulttuurit on kyetty integroimaan. Hänellä ei kuitenkaan näytä olevan latvian- tai liettuankielisiä lähteitä, joten tässä suhteessa kirja muistuttaa suomalaisten Baltia - historioitsijoiden teoksia. Kasekamp kirjoittaa pääasiassa geopoliittisista tapahtumista, mutta luotaa myös talouden kehitystä, sosiaalisia oloja ja kulttuuria. Samalla hän tutkailee, miten käsitys Baltiasta omaleimaisena historiallisena alueena oikein syntyi.

 

Vaikka kirja alkaa jääkauden jälkeisestä ajasta, pääpaino on modernin Baltian historiassa 1800-luvulta Euroopan Unioniin liittymiseen saakka eli vuoteen 2004. Baltian maiden vähemmistöt, esim. juutalaisten elämä ja tuhoaminen holokaustissa, saavat oman huomionsa.

Andres Kasekamp kirjoittaa hyvin, teksti on tiivistä yleiskatsausta muttei vailla mielenkiintoisia yksityiskohtia, ja suomentaja Irina Kyllönen on tehnyt laadukkaan käännöksen. Kirja sopii niin oppikirjaksi kuin kenelle tahansa Baltian alueesta kiinnostuneelle lukijalle.

Andres Kasekamp

 Baltian historia
( A History of the Baltic States)
suom. Irina Kyllönen
Vastapaino, 2013.
349 s.

Tämä blogaus on hieman tiivistetty versio arvostelustani TaY:n Aikalainen-lehdessä (17/2013)