Aira Brinkin nuortenromaani Memmoin arvat sijoittuu 1200-luvun Suomeen, jolloin uusi usko vähitellen työntyy myös pakanalliseen Hämeeseen, joskus korvaten vanhojen haltijoiden palvonnan ja joskus sekoittuen niin että Jeesus, Maaria ja Henrik ovat uusia mahtavia Lemmon, Junkkerin ja muiden rinnalla.
Tyylilajina on eräänlainen matalan fantasian ja historiallisen realismin sekoitus, kirjassa on paljon sisäkkäisiä tarinoita, henkilöt kertovat omista ja muiden kokemuksista ja näitä värittää myyttien ja legendojen taso. Varsinainen fantasia-osuus kuitenkin pysyy näissä toisen käden tiedoissa, ja lukija voi itse harkita herättikö piispa Henrik vanhan Rudolfin kuolleista kun tämä oli vielä nuori poika tai onko Memmoin arpanappuloissa muuta voimaa kuin symbolisen vallanmerkin...
Jonkin verran tätä legendojen muodostumista kuvataankin, esitetään tapahtumasarja kuten erään uhrilehdon kaataminen suoraan ja myöhemmin kerrotaan millaiseksi tapahtuma on kääntynyt ihmisten suissa ajan kuluessa.
Kirjan päähenkilö Tuuri, nuori lempääläispoika, saa tehtäväkseen etsiä Memmoin, mahtavan tietäjäsuvun, viimeinen jälkeläinen jonka vainolaiset kaappasivat mukaansa vuosia sitten, ja viedä tälle vanha taikakalu Memmoin arvat. Tie vie Tuurin Sigtuunaan dominikaanien oppilaaksi ja sitä kautta Suomen piispaksi nimitetyn Tuomaan apulaiseksi, ja kun arpanappulat päätyvät Tuomas-piispan haltuun on Matteuksen pysyttävä piispan matkassa.
Jonkinlainen ystävyyskin siitä kuitenkin seuraa ja piispa Tuomaalla on paljon ihailtavia piirteitä. Mutta paljolta Memmoin arvat voivat kantajaansa suojella mutteivät omalta itseltä ja liiallinen kunnianhimo lopulta koituu turmiolliseksi, poliittiset juonittelut aiheuttavat ongelmia, Matteus vieraantuu ystävästään ja lopulta epäonninen sotaretki Novgorodia vastaan tuhoaa piispan suuret haaveet.
Henkilökohtaisesti pidän tällaisista vahvasti suullisen tarinan tyyliin nojaavista kirjoista ja aihe, aikakausi ja sen käsittely ovat kiinnostavia. Brinkin tausta työväenliikkeessä vilahtaa siellä täällä sivujuonteissa joissa puhutaan ylevästi kansasta ja työstä mutta vaikka kirja kuvaakin henkilönsä inhimillisinä puutteineen ja historiallisten prosessien motivaationa toimii enemmän valta ja politiikka kuin uskonnolliset tunteet, antiklerikalismiin se ei kuitenkaan sorru.
Vanhan Rudolfin kertomus piispa Henrikin surmasta on myös kiinnostava, seuraten paljon tunnettua legendaa mutta myös parissa kohdassa laajentaen, esimes Lallin myöhemmistä vaiheista...
Memmoin arvat (1952)
Kansankulttuuri OY 1980, 268 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti