torstai 21. marraskuuta 2013

Pakoteitä



Graham Greene kääntyi vuonna 1926 katoliseksi, kriitikot yhdistivät sen hänen teoksissaan esiintyvään päähenkilöiden pahuuden ja syyllisyydentunteen pohdiskeluihin, mutta Greene inhosi tulla luokitelluksi katoliseksi kirjoittajaksi.

Greene kirjoitti jännitys- ja rikoskertomuksia joista löytyy filosofisiakin ulottuvuuksia. Viihteellisyytensä vuoksi hän ei koskaan saanut Nobelia, tällaista ainakin puhutaan. Hän kirjoitti kyllä ns. vakavampiakin teoksia, kuten Voima ja kunnia, joihin Greenen kirjallinen maine perustuu.

Olen joskus nuorena lukenut Greenen dekkareita ja omistankin niitä useita. Sen vuoksi oli mukava, kun kirpputorilta osui (kaverin avustamana) käteen Greenen omaelämäkerrallinen teos Pakoteitä, jossa hän kirjoittaa esseitä mm. omasta kirjoittamisestaan.

Miltään kovin sydämelliseltä kaverilta Greene ei vaikuta, hän tuntuu erityisen ärtyneeltä sen vuoksi, että hänen kirjojaan lukeneet katolilaiset papit tungeksivat hänen luokseen keskustelemaan hänen kirjojensa teemoista. Green toteaa kuulleensa juttuja joita pappien olisi pitänyt kertoa vain omille rippi-isilleen. Tämän vuoksi hänen käsityksensä uskosta seesteisenä merenä oli ikuisiksi ajoiksi menetetty. Usko tuntui pikemminkin myrskyltä, jossa ne joilla oli onnea, vaipuivat syvyyteen ja kadotukseen ja ne joilla oli epäonnea, pysyivät hengissä ja paiskautuivat ruhjottuina ja vertavuotavina rannalle.

On myönnettävä, että tämä dilemma ajoittain askarruttaa itseänikin. Ei siinä mielessä, että olisin kuullut pöyristyttäviä asioita, vaan siksi, ettei usko tosiaan näytä suojaavan ihmistä elämän ahdistuksilta.

Kirjoittamisesta kiinnostuneelle Pakoteitä on kiinnostava kirjoittajaopas olematta varsinaisesti kirjoitettu siihen tarkoitukseen. Itse hyödynsin heti Greenen ajatukset dialogista, metaforista, romaanihenkilöistä ja kirjoittajan itsetuntemuksesta ja jaoin hänen ajatuksiaan Luovan kirjoittamisen oppiaineen opiskelijoille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti