Kirsti Ellilä - Pieni pyhiinvaellukseni I & II

Kirsti Ellilä julkaisi ensimmäisen sarjakuvavihkosen vuoden 2012 pyhän Henrikin pyhiinvaelluksesta samana vuonna, ja nyt sitten toisen sarjakuvan vuosien 2013 ja 2014 vaelluksista. Koska vaellus kulkee vuosittain aika samoissa merkeissä, sarjoissa on päällekkäisyyttä mutta ainahan myös uusia asioita tapahtuu ja huomaa ja käsittelytapakin hieman muuttuu.

Kovinkaan objektiivisesti en tätä voi tietenkään kommentoida kun olin myös mukana tuolla vuoden 2013 vaelluksella (olen ollut siellä myös 2010-11), olen tavannut suuren osan vihkojen henkilöistä (tekijä mukaan luettuna) ja vilahdan mahdollisesti itsekin toisen vihkon sivulla 18...


"Juoni" on näissä aika lailla samanlainen, jopa siinä määrin että jälkimmäisen vihon tapahtumat oli lomitettu yhdeksi kokonaisuudeksi: valmistaudutaan, matkustetaan kesäkuisena perjantaina Yläneelle, vaelletaan lauantaina Kankaanpäähän ja sunnuntaina sieltä Köyliönjärvelle jossa Kirkkokarilla vietetään pyhän Henrikin messu, ja lopuksi sitten suunnataan kotiin ja puidaan mitä jälkeenpäin mieleen tulee.
Ensimmäinen vihko on suoremmin dokumentaarinen, voimakkailla väreillä ja sekatekniikoilla tehtyjä tuokiokuvia ja selitystekstejä siinä missä sarjakuvaakin (dokumentin uskottavuus havaittiin kyllä korkeaksi seuraavan vuoden vaelluksella, vaeltajat kyllä tunnistivat kokemuksia ja huomioita).
Toisessa vihkossa ollaan sitten siirrytty melkein kokonaan puhtaaseen sarjakuvakerrontaan ja tapahtumia on myös hieman muokattu kertovammaksi (mm. sivun 53 keskustelu käytiin oikeasti toisaalla mutta nyt siihen saatiin mukaan myös visuaalinen idea eikä vain puhuvia päitä).
Väritys on myös muuttunut herkemmäksi, jotkut kuvat muistuttivat melkein lasimaalauksia (toki joissain kohdissa oli myös hieman vaikea saada kuvista selvää kun vaaleilla taustoilla piirrettiin valkoisilla ääriviivoilla).

Ilmeikkyys ja huumori olivat kyllä perinteiseen tapaan hyvin mukana, kuten myös omalaatuiset keskustelunpätkät, väsymys Kankaanpäähän päästessä, arveluttavat suunnistustaidot, epäilyt ja heikkoudet tai vaikka huomattavasti suurempi kiinnostus jalkojen rakkoihin kuin mitä joku Paulo Coelho olisi varmaan arvannut vastaavaan kirjaansa laittaa (mutta kun olet kävellyt 30 kilometriä niin jalkapohjan rakot nousevat erittäin korkealle kiinnostuksenkohdeasteikossa ja joka muuta väittää valehtelee). Mutta tietysti myös hyvä tunnelma, hienot ihmiset ja se "je ne sais quoi" mikä näihin pyhiinvaelluksiin parhaimmillaan liittyy.

Paljon näissä myös viittailtiin kansianvälisesti tunnetumpiin vaelluskohteisiin, Santiago de Compostelaan, Roomaan, Israeliin, Lourdesiin...ja tätä puolta Ellilä näillä sarjakuvillaan selvästi haluaakin nostaa, että täällä on myös oma kiinnostava ja omaleimainen hengellis-kulttuurinen ilmiömme ja vaikka se näyttääkin ehkä hieman kotikutoiselta niin kotikutoisuudessa on myös oma voimansa. Ja että loppujen lopuksi kuinka ihmeellistä onkaan syödä kalakeittoa demaripresidenttien valvovien silmien alla koska joku ehkä kuoli jossain 850 vuotta aikaisemmin...

(Tänä vuonna on viikonloppuvaelluksen ohella mahdollisuus myös vähän reippaampaan koko viikon matkaan Turusta Köyliöön, pitää harkita...)

Esko Miettinen - Velhon uskontunnustus

Esko Miettinen, kristitty fantasiakirjallisuuden ja muun spefi-kulttuurin harrastaja takastelee tässä varsin kompaktissa ja populaarein ottein kirjoitetussa kirjassaan kristinuskon ja fantasiakulttuurin kohtaamista molempiin suuntiin: miten Raamattu ja muu kristillinen traditio on omaksuttu fantasian kuvastoon ja aatteisiin, mutta myös miten fantasiakulttuuri valottaa kristillisyyden joitain, joskus hieman sivuunkin jääviä, puolia ja voi auttaa ymmärtämään myös uskoa paremmin.

Kirja on jaoteltu kolmeen oaan ja seuraa aiheittensa puolesta suunnilleen apostolista uskontunnustusta: aloitetaan luomisesta (ja puhutaan aika paljon lankeemuksesta), sitten siirrytään messiaanisiin pelastajahahmoihin ja siitä kirkon ja seurakunnan käsitteisiin ja tuonpuoleiseen elämään. Kirjailija itse toteaa että keskimmäiseen osaan oli yllin kyllin tunkua, erilaiset messiaaniset pelastajahahmot kun ovat fantasian peruskuvastoa...viitatussa kirjallisuudessa taas esiintyvät niin ilmeiset J.R.R. Tolkien ja C.S.Lewis kuin Harry Potter, Teräsmies ja Neverwhere tai Siskoni on noita -tv-sarja tai Matrix- ja Hellblazer-elokuvat.

Miettinen argumentoi että perusfilosofisen luonteensa ohella fantasialla on mahdollisuus käsitellä aiheita jotka nykyaikaisessa kristinuskossa ovat usein varsin kompleksisia, kuten ihmeet ja yliluonnollisuus, korostunut hyvän ja pahan vastakkainasettelu ja personoidut paha ja hyvä (niin demonit kuin enkelitkin) sekä helvetti ja tuonpuoleinen elämä. Tiukan historiallis-rationalistinen kristinusko saattaa haluta selitellä noita olemattomiin tai vaieta aiheesta, mutta fantasiakulttuurin materiaaleina nuo ovat hyvinkin tuttuja.
Kritiikki keskittyy enemmän "omiin" eli protestantteihin ja erityisesti new age -ajatteluun, katolisessa ja ortodoksisessa perinteessä kun vaikkapa ihmeillä on paljon näkyvämpi rooli ja niihin suhtaudutaan avomielisemmin.
Eihän tämä kovin syvälle asiassa mene, ja kirjassa on yhtä paljon pamflettia kuin esseetä mutta jos kristinusko ja kirjallisuus kiinnostavat niin on tämä lukemisen arvoinen (tosin parista käsitellystä teoksesta käsitellään keskeisiä juonenkäänteitä, joten ei spoileriherkille jotka eivät vielä ole lukeneet Neverwherea tai Kuoleman varjeluksia).

Esko Miettinen: Velhon uskontunnustus
Kirjapaja 2008, 163 s.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona ja Susimessu

Kuten kaikille on varmasti jo tuttua, nuoremman polven historioitsija Mirkka Lappalainen sai tämä vuoden Tieto-Finlandian teoksestaan Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (2014). Mutta tämän uutuuden kohdalla on hyvä huomata, että se on jatkoa kirjailijan teokselle Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Vaikka molemmat kirjat toimivat hyvin erikseen, yhdessä ne kertovat miten Ruotsi, johon Suomi kuului, siirtyi keskiajasta uuteen aikaan ja esimoderniin pohjoismaiseen lakiin pohjaavaan yhteiskuntaan. Erityisesti tämä painottuu Pohjolan Leijonassa. Katolisesta näkökulmasta katsottuna erityisen mielenkiintoista on että 1500-luvun lopulta 1600-luvun alkuun ratkaistiin pysyvästi valinta katolisuuden ja puhdasoppisen luterilaisuuden välillä. Susimessu on tässä katsannossa käsiteltävistä kirjoista mielenkiintoisempi.

Susimessu on saanut nimensä protestanttisesta propagandasta. Sen mukaan jesuiitat suorittivat erityisen rituaalisen messun valmistellessaan kuninkaan murhaa. Kirjan ytimessä on nimensä mukaisesti Puolan ja Ruotsin katolisen kuningas Sigismundin, Juhana III Vaasan ja puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican pojan, ja tämän vallanhimoisen protestanttisen sedän Kaarle herttuan välinen sisällissota.

Sotamarski Klaus Fleminingin johtama Suomen aateli, joka todella vielä tuohon aikaan oli todellakin erityislaatuinen ”finska adeln”, tuki valtakamppailussa Sigismundia. Sisällissotaan nivoutui Suomessa talonpoikaiskapina, nuijasota, jonka syinä olivat sekä Kaarlen propaganda että talonpoikien elämää ahdistava linnaleiri, jossa armeija oli jaettu maalaiskyliin elätettäväksi.

Mutta Susimessu kertoo kiitettävän tarkoin myös siitä kirkollisesta uskontunnusten taistelusta, jota käytiin valtakamppailun ohella protestanttisen reformaation ja katolisen vastareformaation välillä jo ennen sotaa Juhana III:n hallituskaudella ja tietenkin myös sodan aikana.

Sisällissota päättyi voittaneen Kaarle herttuan julmiin kostotoimiin, joissa moni suomalainenkin aatelismies menetti päänsä. Moni aatelinen käänsi kelkkansa jottei joutuisi jäämään maanpakoon Puolaan. Ja maan yksinomaiseksi uskontunnustunnustukseksi tuli luterilainen oppi vaikka Kaarle henkilökohtaisesti oli lähinnä kalvinisti. Hän nosti Ruotsin laiksi Mooseksen lain maan perinteisen lain rinnalle.

Pohjolan Leijona alkaa tilanteesta, johon Susimessu päättyy. Vallankaappaaja Kaarle on viimein ”sallinut” kruunata itsensä 1607. Hän on despootti, jonka elämää hallitsee yhä Ruotsin kruunua tavoittelevan Sigismundin, Puolan ja katolisuuden pelko. Ne hän iskostaa poikaansa Kustaa Aadolfiin, josta oli mm. valtiopäiväpäätöksin tehty perintöprinssi. Ruotsin armeija on kärsinyt 1605 murskaavan tappion Puola-Liettuan joukoille Kirkholmenin taistelussa nykyisessä Latviassa. Myös Venäjän raja on levoton ja etelässä on alituisena uhkana myös Tanska. Ruotsi on sisällissodan jälkeen rikkirevitty maa ,eikä Kaarle luota suomalaisiin. Myös tämä epäluottamus periytyy kruununprinssi Kustaa Aadolfiin. Mielenkiintoinen seikka ajatellen sitä että Kustaa II Aadolf on jälkimaineeltaan ei vain Ruotsissa vaan myös Suomessa ihailluin kuningas.
( Tästä lankeaa suuri ansio Sakari Topeliuksen Välskärin kertomusten pohjalta   syntyneelle hakkapeliittamyytille).

Mutta äkkiä Kaarle on poissa saatuaan halvauksen ja valtaistuimelle nousi 1611 teini-ikäinen Kustaa Aadolf. Valoisa ja avomielinen nuori hallitsija on synkän despootti-isänsä vastakohta. Hänen lähin miehensä on 28-vuotias valtaneuvos Axel Oxenstierna, josta kuningas teki kanslerinsa. Ruotsin ylhäisaatelistoon kuuluva Oxenstierna avasi tien aatelisvaltaan joskin vahvan monarkin alaisena. Oxenstierna eli parikymmentä vuotta hallitsijan jälkeen ja hänen käden jälkensä näkyi Ruotsin hallinnon uudistuksessa.

Nuori Kustaa Aadolf pakotti Tanskan rauhaan 1613, pitkällinen Venäjän sota joka vei ruotsalaiset Moskovaan päättyi Stolbovan rauhaan 1617. Venäjän sota oli tärkeä Kustaa Aadolfille, koska hän pelkäsi myös Venäjää valloittavan Sigismundin puolalaisjoukkojen koukkaavan Ruotsia vastaan idästä. Suomalaisille mielenkiintoista on että sotaonnen turvaamiseksi kuningas teki Suomeen useita matkoja ja järjesti muun muassa Helsingin maapäivät. Hän halusi epäluotettavana pitämänsä maankolkan kontrolliinsa. Suomalaisille hän ei joitain poikkeuksia lukuun ottamatta antanut merkittäviä virkoja.

Stolbovan rauhan jälkeen mielenkiinto Suomea kohtaan lopahti ja tämä maanääri oli vastedes vain sotilaita ja verotuloja tarjoava alue. Liivinmaalla Kustaa Aadolfin Ruotsi soti menestyksellä Puolaa vastaan ja 1629 solmittiin maiden välillä Altmarkin välirauha. (Rauhaa ei voitu tehdä, koska Puolan Sigismund vaati yhä Ruotsin kruunua). Kustaa II Aadolfin sotien myötä Ruotsista tuli suurvalta.

Suomessa se merkitsi muun muassa sitä, että Baltiasta tulleet saksalaiset ja jopa venäläiset aateliset alkoivat syrjäyttää perinteistä suomalaista aatelistoa. Vastaavasti Tukholman hovin noustessa yhä kiistattomammin valtakunnan keskukseksi se veti puoleensa myös suomalaisia aatelisia. Samaan aikaan koko Ruotsissa syntyi varsinainen sääty-yhteiskunta, jossa aateli oli erottautunut muun yhteiskunnan yläpuolelle.

Parivaljakko Kustaa II Aadolf/ Axel Oxenstierna tekivät hallinnon ja oikeusjärjestelmän uudistamista, jota nouseva sotamahti edellytti. Luotiin ensin Svean, sitten Turun ja lopulta Tarton hovioikeus. Samaten perustettiin rannikkokaupunkeja ja luotiin tapulikaupunkijärjestelmä osana talouden valtiollista kontrollia. Suomeen lähetettiin ensimmäiseksi kenraalikuvenööriksi kovaotteinen Nils Bielke.
 Suunnitelmissa oli myös luterilaisen kirkon saaminen valtion tiukkaan kontrolliin, mutta Turun piispa Eerikki Sorolainen halusi pitää kiinni kirkon katoliselta ajalta periytyvästä tuomiovallasta. Vasta Sorolaisen seuraaja Isaak Rothovius oli Bielkelle mieluinen yhteistyökumppani valtion kiistattoman vallan ja puhdasoppisen luterilaisen kirkkokurin luomisessa.

Mirkka Lappalainen tuo esiin mielenkiintoisen kuvan papiston tilasta ennen Rothoviuksen aikaa. Mikään luterilainen kirkkohistoria ei ole kertonut, että reformaation jälkeen pappien koulutuksessa ja käyttäytymisessä oli paljon toivomisen varaa. Lappalainen kertoo, että pappisvirkaan riitti usein Turun tai Viipurin koulun käyminen. Papit olivat usein omalaatuisia ihmisiä, joilla oli selkkauksia niin maallisen vallan kuin seurakuntalaistensa kanssa. Rothovius pyrki kohottamaan niin papiston kuin seurakuntalaisten uskonnollista elämää.  Vaikka hän oli ruotsalainen keskitetyn johdon kannattaja, hän ei pyrkinyt ruotsalaistamaan kirkkoa Suomessa. Hänen aikanaan ilmestyi koko Raamattu suomen kielellä.

Kuolemattoman maineen ennustusten Pohjolan Leijonana Kustaa II Aadolf tietenkin hankki Saksassa protestanttien ja katolilaisten välisessä 30-vuotisessa sodassa. Se on Lappalaisen kirjassa käsitelty suhteellisen tiivistetysti. Huimapäinen kuningas, joka nuoruudestaan saakka oli innostunut johtamaan joukkoja edestä jopa mitättömissä kahakoissa, kaatui 6. marraskuuta 1632 Lützenissä. Pari vuotta myöhemmin Oxenstiernan holhoojahallitus sai aikaiseksi hallitusmuodon, joka loi keskitetyn toimivan hallintomallin keskusvallasta paikalliselle tasolle saakka.

Mitä erityistä katolisesta näkökannasta voisi sano 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alkuvuosikymmenien kehityksestä? Kuningas Sigismundin tappio oli katolisuuden historiallinen tappio Ruotsissa. Syinä tähän olivat sekä kuninkaan taitamattomuus että Puolan hallintomalli, joka jätti kuninkaan vaille aatelisten tukea. Ruotsissa voiton perineet hallitsijat olivat toista kaliiberia ja myös heidän yhteiskuntansa oli hyvin toisenlainen. Minusta suomalaisena oli suuri Sallimuksen lahja, että historia kulki niin kuin se kulki. Ruotsista, Suomi sen osana, kehittyi lakiin pohjaava yhteiskunta, niin että Suomen aikanaan joutuessa Venäjän valtaan, sillä oli oma perusta johon nojata ja jonka varaan rakentaa.

Pohjolan Leijona-kirjasta jää sen ansioista huolimatta pieni kitkerä sivumaku. Mirkka Lappalainen ei tunne lainkaan substantiivia katolilainen kirjoittaessaan katolisista ihmisistä.

Mirkka Lappalainen: Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa, 319 s., Helsinki 2009.
Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632. 321 s., Helsinki 2014

Rainer Maria Rilke - Marian elämä

Luin jouluyönä Rilken lyhyen runosarjan Neitsyt Mariasta. Teosta ei ehkä pidetä kirjailijan tuotannon keskeisimpiin teoksiin kuuluvana vaan ennemminkin jonkinlaisena alkusoittona Duinon elegioihin ja Rilken oma suhtautuminen Kirkkoon oli ilmeisen ongelmallinen vaikka tässä kirkon perinne onkin vahvasti mukana ja teos on muutenkin kiinnostava
Kääntäjä Liisa Enwald on liittänyt mukaan lyhyen esittelyn teoksesta mikä onkin ihan hyvä kun en herran tuotantoon ole sen kummemmin tutustunut paria sitaattia lukuunottamatta.

Niihin sitaatteihin kuuluu Duinon elegioiden "jokainen enkeli on pelottava", mikä kontrastoituu kiinnostavasti tähän kirjaan, jossa enkelit eivät aina ole ihan niin pelottavia (mutta joskus kuitenkin). Vaikka legendojen ja mystiikan piirissä liikutaankin niin tiukasti mukana on myös inhimillisyys, Marian näkökulma, yhtäaikaa erikoislaatuinen ja arkinen.

Kirjassa on rinnakkain alkuperäiset saksalaiset ja suomalaiset käännökset, ja vaikka käännöksen rivit näyttävätkin yksinkertaistuneen on käännös kuitenkin toteutettu mitallisena ja riimitettynä ihan vakuuttavan näköisesti (silloin kun alkukielinenkin on niin tehnyt, esim. Pieta on mitaton). Alkukieliset on kuulemma sovitettu myös laulusarjaksi, käännöksestäkin voisi sellaisen saada...

Kristuksen syntymä (ote)

Järkeillen ei sitä ymmärtäisi,
mikä tätä yötä kirkastaa.
Vihansako Hän jo hellittäisi,
kauttasi kun tulee maailmaan?

Onko suuruus jotain valtavaa?

Mitä on se? Tähtivalon voittaa
nopeudessa, halkoo kallion.
Toisenlainen suuruus kohta koittaa.
Silti kuninkaiden joukko on

pian palvomassa syliäsi,

aarteita tuo siihen ihmiskäsi,
hämmästelet lahjain antajaa.
Mutta voittaja on lähelläsi,
kätköön helmojesi nukahtaa.


Rainer Maria Rilke: Marian elämä (Das Marien-Leben 1913)
Suom. Liisa Enwald
TAI-teos 1998, 64 s. 

Bruno H Vandenberghe - John of the Golden Mouth

Tällainen pieni kirjanen löytyi Studiumin hyllyistä, kirkkoisä Johannes Khrysostomoksen elämäkerta, joka sanoo ettei ole hagiografia mutta on se vähän.

Askeetti, kirkon opettaja ja Antiokian piispa ei ole kuuluisa mistään monimutkaisista teologisista pohdinnoista tai askeettisista äärimmäisyyksistä (kuten monet ansiokkaat aikalaisensa) vaan vahvasta retoriikasta josta löytyy lukuisia näytteitä: yksi kokonainen saarna ja monia otteita muista puheista. Näiden lisäksi käydään läpi elämänvaiheet niin hyvin kuin neljännen vuosisadan ihmisistä moisia tiedetään, hivenen kaunokirjalliseen sävyyn: kovin syvällisiä taustatietoja historiasta tai teologiasta ei siis tämän lukemiseen tarvita.

Bruno H Vandenberghe: John of the Golden Mouth
Blackfriars Publications 1958, 91 s.

Artturi Leinonen: Johannes Jussoila

Katolilaisten keskusteluryhmässä sain vinkin Pohjanmaan patriootti Artturi Leinosen (1888-1963)  romaanista "Johannes Jussoila" ja innostuin ehkä vähän liikaakin. Teoksen luettuani voin vain todeta että kirja on kyllä mielenkiintoinen
lukea raumalaissyntyisen katolisen marttyyrin vaiheista, mutta siinä katolisesta kirkosta (jota juonittelevat  jesuiitat luotsaavat) tehdään osittain luterilaisen perinteisen viholliskuvan  mukainen karikatyyri. Tai paremmin sanottuna kirkon kuva on kaksijakoinen.
 Sympaattisimmillaan katolilaisten kuva romaanissa on sen alkuvaiheissa jossa kerrotaan  Rauman pormestari Matti Jussoilan ja ja hänen puolisonsa Margaretan ja myös Lounais-Suomen maalaisväestön sympatiasta vanhaa uskoa kohtaan Kustaa Vaasan reformaation jälkeen. Myös tuhotun Rauman luostarin yhä elävät, mutta vainotut entiset munkit, joita kansa salaa suojelee, on hyvin lämpimästi kuvattu hurskaina miehinä.
 Johannes Jussoilasta (n. 1555-n.1604) Leinonen luo suomalaisen sankarin kuvan. Hän ei ole vain etevin lukumies vaan myös taitava miekkailija ja tietenkin komistus joka vetää kaunottaria puoleensa niin Suomessa kuin Italiassa. Ja tärkeintä kaikista, hän on ehdottoman rehellinen!
 Jonkinlainen katolisen kirkon vallanhimon ruumiillistuma on  nuoren Johanneksen suojelija kardinaali Posssevino, joka Tukholmassa koettaa saada kuningas Juhana Vaasaa taipumaan katolisen kirkon puoleen. Aika suuri kirkkohistorian tuntemuksen virhe on, että kirjan mukaan Possevino ja katolinen kirkko jotenkin olisivat edistäneet omien salaisten päämääriensä tähden Juhanan omintakeista "punaista messua". Kuningas halusi luterilaista oppia ja katolisia  liturgisia  piirteitä  yhdistelemällä luoda sillan uskontokuntien välille.
  Sinänsä hauska veijari kirjassa on virkaheitto maisteri Henrikki Hannunpoika, Juhanan entisen rakastajattaren veli. Hän esittää kirjassa äärimmäisen skeptikon ja kyynikon osaa. Tämä ei estä kardinaali Possevinoa lahjomasta miestä asiansa ajajaksi.
 Romaanin ehkä kiinnostavinta antia on nuoren Johanneksen sisäinen kamppailu papin kutsumuksen ja maallisen rakkauden välillä, jossa pappeus perii voiton. Vai periikö sittenkään?
 Kiinnostavia ovat  myös  kuvaukset niin Rauman kuin Pohjanmaan rannikon merikarhuista, joiden maailma on varmasti ollut Leinoselle hyvinkin tuttu.
Euroopan 1500-luvun valtiolliset olot ja monet kaupungit tuntuvat olevan kirjailijalle tuttuja Moskovasta Roomaan. 
 Artturi Leinosta lienee aiheen valinnassa kiehtonut eniten merkittävän ja mielenkiintoisen suomalaisen miehen tarina, mutta romaanin vahva uskonnollis-filosofinen lataus kertoo hyvin kiinnostavasta kirjailijasta. Jussoilan elämän tärkeimmät käänteet on dokumentoitu  vaikkakin aikamoisella fantasialla höystettynä, kuten romaanissa kuuluukin.  Kirja on hyvä historiallinen romaani ja vie lukijan mukanaan.
  Artturi Leinosen "Johannes Jussoila"  kannattaa lukea, koska tämä kirja joka tapauksessa on ainoa kirja marttyyristamme. Olisi aika  katolilaisten virittää oma Johannes Jussoila- elämäkertaprojekti. 
 Märta Aminoffin lyhyt Johannes Jussoilan elämäkerta täällä:
 http://katolinen.fi/?p=5795


Leinonen, Artturi: Johannes Jussoila, WSOY Porvoo-Helsinki 1944, 3. painos, 549 sivua. 

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...