Sarjakuvia apostoleista

Raamatun kertomusten sovittamista sarjakuvaksi on harrastettu usein hyvin monenlaisten tekijöiden toimesta, mutta sarjakuvaharrastajana ilahduttaa kun siihen ryhtyvät tekijät, joilla on osaamista ja ymmärrystä sarjakuvasta muotona. Kuten vaikkapa suht tuoreiden albumien tekijät Jarkko Vehniäinen ja Mikael Mäkinen.

Kumpikin nojaa raamatun tarinoihin apostoleista, Vehniäisen kaksi albumia, Apostolin kyydillä ja Sandaalit sauhuten, versioivat Apostolien tekoja ja kertovat siis erityisesti Paavalista, ja Mäkisen Pietari, ihmisten kalastaja taas kertoo evankeliumien tarinoita (erityisesti Pietariin liittyviä episodeja).

Molempien tekijöiden ensisijainen lukijakuntakin on sama, kerronta on sovitettu alakouluikäisille sopivaksi, tarkoituksena on tehdä tarinat tutuiksi eli kerronta on sujuvaa ja kepeän humoristista (näitä ei siis voi suositella lukijoille joiden mielestä Raamatussa ei pidä olla Mitään Hauskaa. Ei tosin myöskään itse Raamattua...) ja teologista syväluotausta ei harrasteta.
Ei myöskään historiallista autenttisuutta: karrikointia harrastavat molemmat, Vehniäinen korostetummin (mieleen tulee aika ajoin Mauri Kunnas) ja Mäkinen vähän hillitymmin, mutta molemmat suosivat kyllä myös runsaita anakronismeja henkilöiden puheissa, eleissä ja toimissa. Näitä voivat jotkut lukijat pitää häiritsevinä, mutta toisaalta niillä saadaan hahmot tunnistettavan elävämmiksi kuin monissa patsastelevammissa sovituksissa ja näin ehkä myös tavoitetaan sitä tunnelmaa missä Raamatun kirjoja on myös aikoinaan koettu...

Autenttisuuden kannalta kiinnostava on myös Mäkisen valitsema kerrontatapa. Siinä missä Vehniäinen suosii kronologista etenemistä, Mäkisen albumissa kehystarinassa Pietari kertoo yhteisönsä lapsille tarinoita elämänsä vaiheista ja välittää myös Jeesuksen puheita ja vertauksia: kronologia rikotaan mutta samalla esitetään kouriintuntuvasti miten evankeliumit syntyivät, miten apostolit välittivät todistustaan yhteisöilleen, jotka sitten aikanaan koostivat evankeliumit.
Näin katolisesta näkökulmasta on tietysti myös vähän harmi että albumeissa sivuutetaan Raamatun kaanonin ulkopuolinen traditio, mm. Pietarin asemasta Rooman piispana...

Jarkko Vehniäinen: Apostolin kyydillä
Aikamedia 2012, 48 s.

Jarkko Vehniäinen: Sandaalit sauhuten
Aikamedia 2013, 48 s.

Mikael Mäkinen: Pietari, ihmisten kalastaja
Musta ritari 2015, 56 s.

Timothy Snyder:Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset

Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyderin uusi teos Musta maa. Holokausti: Tapahtumat, opetukset tarjoaa uudenalaista ajatusmallia Euroopan juutalaisten kansanmurhasta vieden eteenpäin hänen edellisen kirjansa ideoita. Teoksen nimi viittaa Ukrainaan, joka oli Hitlerille Saksan elintarvikeomavaraisuuden takaava laajentumisalue, ja valtioton tila jossa käydä yksipuolista rotusotaa planetaarista vihollista, juutalaisuutta, vastaan. Snyderin uusin kirja on saanut asiantuntija-arvioissa brittiläisissä ja amerikkalaisessa lehdissä sekä kiitosta että kovaa kritiikkiä.

Timothy Snyder (s.1969) on tunnettu teoksistaan, jotka välittävät itäisen Euroopan historiaa ja kokemuksia läntiselle lukijakunnalle, joka ei niitä juurikaan tunne. Häneltä on suomennettu aiemmin teos Tappotanner. Eurooppa Hitlerin ja Stalinin välissä, 2014 (alkuteos (Bloodlands. Europe Between Hitler and Stalin, 2010), joka on merkittävin teos kahden totalitaarisen järjestelmän vuorovaikutteisesta joukkotuhonnasta itäisessä Euroopassa vuodesta 1930 vuoteen 1945.

Snyderin kirjan esipuhe alkaa Wienin kuudennen kaupunginosan siellä aiemmin asuneiden juutalaisten muistoksi katukäytäviin messinkilaatoin tehdystä muistomerkistä. Maaliskuussa 1939 Saksan miehityksen jälkeen katujen varsilla asuneet juutalaiset joutuivat välittömästi puhdistamaan kadut niihin maalatusta Itävalta- sanasta. Valtion tuhon myötä alkoi vuorokaudessa juutalaisiin kohdistunut väkivalta.

Snyder esittää kysymyksen, miksi Wienin juutalaisia alettiin vainota juuri silloin kun Itävalta pyyhittiin maailmankartalta. Ja miksi heidät vietiin surmattaviksi tuhansien kilometrien päähän Valko-Venäjälle vaikka Itävallassa oli vahva antisemitistinen ilmapiiri.

Hän tiivistää holokaustin mysteerin, juutalaiset olivat olleet erottamaton osa Wienin ja muiden Euroopan suurkaupunkien väestöä. Heitä oli elänyt miljoonittain viisisataa vuotta Wienistä pohjoiseen, itään ja etelään olevilla alueilla eli Itä-Euroopassa. Vajaassa viidessä vuodessa yli viisi miljoonaa heistä surmattiin.

Esitellessään kirjansa ulottuvuuksia Snyder painottaa holokaustia varoituksena. Kirjan viimeinen luku esittelee kauhuskenaarioita uudesta ekologisesta paniikista ilmastomuutoksen ja vähenevien luonnonvarojen maailmassa. Se voi johtaa kriiseihin ja kansanmurhiin. Monet kritiikit katsovat että tulevaisuuden ennakointi on Snyderin kirjan suurin heikkous. On jopa todettu sarkastisesti, että tulevaisuudenspekulaatiot varjostavat kirjassa varsinaisen historian osuutta ja natsismistakin muotoutuu kuva jonkinlaisena ekologisena paniikkiliikkeenä. Minä en olisi ihan niin kärjekäs, mutta näen kyllä tässä ongelman.

Heikkous on luonnonvastaista

Kirjan johdantoluku Hitlerin maailma ja ensimmäinen luku Elintila käsittelevät Hitlerin maailmankatsomusta. Snyderille Hitler ei ole laisinkaan perinteinen saksalainen nationalisti vaan uudenlainen ”rotuanarkisti”. Hän julistaa ekologista ajattelumallia jossa kaikki on palautettavissa luontoon, jossa vallitsee eloonjäämiskamppailu. Tämän käsityksen hän on ominut suositusta darvinistisesta luonnonvalintaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Ihminen on yksi eläinlaji, joka on jakautunut rotuihin joiden välinen kamppailu johtaa vahvimman rodun voittoon.

Tämän luonnontilan on ”epärotu” juutalaiset vääristänyt luomalla maailmanlaajuisia ajattelumalleja, jotka korostavat ihmisten kykyä elää yhdessä. Viime kädessä juutalaisuus on Hitlerille planetaarinen vihollinen, joka auttaa heikkoja luonnonvastaisesti hallitsemaan vahvoja. Näin juutalaiset ovat saaneet itse vallan.

Hitler hylkäsi ajatuksen, että Saksa lähtisi uudelleen siirtomaakilpailuun, vaan hän katsoi että Saksan ”Afrikka” on idässä, jossa slaavilainen alempi rotu elää hedelmällisillä mailla juutalaisten hallitsemina. Saksalaisten on kolonisoitava itäalueet niin kuin amerikkalaiset lännen. Saksa voisi luoda omavaraisen maaimperiumin, joka voisi elää ehkä rinta rinnan rotuveljien hallitseman brittiläisen meri-imperiumin kanssa.

Kirjassa varsinaiseen aiheeseen pääsemistä edeltää sinänsä mielenkiintoinen, mutta harrastusta lukijalta vaativa pohjustus Saksan, Puolan, Neuvostoliiton ja Puolan keskinäisen valtapelin maailmaan, samaten kuin Puolan hallituksen ja oikeistosionistien yhteistyöhön Palestiinan juutalaisvaltioprojektissa. Nämä luvut ovat mielenkiintoisia ja tuovat kosolti uutta tietoa läntiselle lukijalle, mutta ehkä poikkeavat aiheesta.

Olennainen tieto kuitenkin on että Hitler tarjosi Puolalle toistuvasti yhteistyötä judeo-bolsevistisen Neuvostoliiton vastaisessa sodassa. Puola kuitenkin pitäytyi turvallisemmassa status quo -politiikassa. Sitten äkkiseltään Hitler ja Stalin liittoutuivat ja tuhosivat yhdessä Puolan.

Valtion tuhoutuminen mahdollisti joukkomurhat

Saksan sisäisen kehityksen kuvaaminen on olennaista Snyderin pääteesin kannalla. Saksassa perinteistä valtiokoneistoa alettiin korvata SS-johtoisilla hybridiorganisaatioilla. SS:n hallitsemat erityistuomioistuimet ja keskitysleirit olivat rinnakkaisinstituutioita valtion laitoksille. Juutalaisten kansalaisoikeuksien vieminen pohjautui natsien teoriaan, ettei muita kuin rotua palvelevia lakiperiaatteita ole.

Itävallan, Tsekkoslovakian ja etenkin Puolan miehitys ja valtioiden tuhoaminen mahdollistivat todellisen rotusodan aloittamisen. Uuteen vaiheeseen siirryttiin kesällä 1941, kun Saksa liittolaisineen hyökkäsi Neuvostoliittoon. Snyderin kuningasajatus kirjassa on, että valtion tuhoaminen mahdollisti juutalaisten joukkomurhan. Niin kauan kuin on byrokraattisia perusteita ja käytäntöjä, ja ihmisillä on mahdollisuus säilyä kansalaisina, he saattoivat välttyä vainolta. Idässä Saksa kohtasi ensimmäiseksi maita, joissa Neuvostoliitto oli jo tuhonnut valtion, ja Saksa jatkoi siitä, mihin neuvostoliittolaiset jäivät. Lännessä se valitsi vaihtelevia taktiikoita miehittämissään maissa.

Snyder etsii tukea ajatukselleen muun muassa vertailemalla Viroa ja Tanskaa. Molemmat ovat pieniä pohjoismaita, joissa eli ennen sotaa pieni juutalaisyhteisö ilman, että kohtasi antisemitismiä. Viron kohtalona oli kaksinkertainen valtion tuhoaminen ensin Stalinin, sitten Hitlerin toimesta. Ne juutalaiset jotka eivät ehtineet paeta tapettiin. Tanskassa oli säilynyt kuninkaan johtama valtiolaitos saksalaismiehityksestä huolimatta ja juutalaiset kyettiin suurimmaksi osaksi siirtämään Ruotsiin.

Snyderin teesi valtion roolista juutalaisten kansanmurhassa hillitsevänä tekijänä on saanut kiitosta mutta myös kritiikkiä. Hänen todistelunsa ei tunnu aina uskottavalta. Juutalaisten tuhoaminen eri maissa riippui suurelta osin sotatapahtumien kulusta. Saksan liittolainen Romania teurasti 1941 juutalaisia valtaamillaan alueilla, mutta muutti politiikkaansa vuodesta 1942 lähtien, ja suurin osa sotaa edeltäneen ajan Romanian alueella asuneista juutalaisista selvisi. Romanian hallituksessa ja valtiokoneistossa ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Voidaan myös yleisesti sanoa, että sellaiset harmittomilta tuntuvat byrokratian tuotteet kuin asukasrekisterit helpottivat juutalaisten jahtaamista miehitetyissä maissa.

Snyderilta jää huomaamatta, että holokausti jäi kesken, huomauttaa yksi kriitikko. On turha miettiä , miksi Hollannissa valtaosa juutalaisista tuhottiin, kun taas Ranskassa suurin osa heistä säilytti henkensä. Jos Normandian maihinnousu olisi epäonnistunut ja sota jatkunut pidempään, holokaustin ”onnistumisprosentti” olisi ollut kaikkialla Euroopassa 100.

Venäläiset ja saksalaiset sodan myytit

Snyder alleviivaa sitä tosiasiaa, että ennen kuin Auschwitz ja muut teolliset kuolemanleirit aloittivat toimintansa, suurin osa holokaustin uhreista lepäsi jo itäisen Euroopan merkitsemättömissä joukkohaudoissa saksalaisten ja paikallisten yhteistoimintamiesten ampumina. Snyderin ominta aluetta on natsien yhteistoimintamiesten kuvaus etenkin itäisessä Euroopassa. Mielenkiintoista on, että natsit tukeutuivat olemassa olevaan paikallishallintoon ja poliisiin kaikissa miehitetyissä maissa.

Näin tapahtui myös Neuvostoliiton alueella ja vieläpä neuvostovallan ydinalueilla. Kommunistipuolueen jäsenet, ja jopa Stalinin turvallisuuspalvelun virkailijat, pelastivat henkensä ja asemansa ryhtymällä natsien palvelukseen juutalaisten tuhoamisessa. Myöhempi suuren isänmaallisen sodan myytti sai Moskovan unohtamaan kollaboraation, kaikkien muiden paitsi länsiukrainalaisten ja baltialaisten kansallismielisten kohdalla.

Saksassa on ollut vallalla oma myytti, jolla haluttiin rajata kansanmurhaan syyllisten piiriä. Vastuu siirrettiin tappopartioiksi perustetuille Einsatzkommandoille ja ylipäätään SS:lle. Snyder kuitenkin osoittaa esimerkein kuinka laajasti tavalliset saksalaiset järjestyspoliisit ja Wehrmachtin sotilaat oli mobilisoitu joukkotuhontaan itärintamalla.

Snyder ei rajoitu kirjoittamaan vain uhreista ja tappajista, vaan myös niistä ei-juutalaisista jotka riskeerasivat henkensä auttaakseen vainottuja. He ovat kirjava joukko ihmisiä, joista on vaikea tehdä yhtenäistä kuvaa. Hän kuitenkin rohkenee sanoa, että usein auttajat olivat ihmisiä, jotka olivat omaksuneet sotaa edeltävänä aikana syvimmin yhteiskunnan arvot ja pitivät niistä kiinni, vaikka ympäriltä väkivaltainen anarkia oli tuhonnut yhteiskunnan perustuksen.

Puolassa Lontoon pakolaishallituksen alaisen vastarintaliike Kotiarmeijan yhteyteen muodostettiin miehitetyn Euroopan ainut erityinen juutalaisten auttamiseen suuntautunut organisaatio ”Żegota”. Sen perustamisessa oli mukana aktiiveja katolilaisia vaikka kirkon johto vaikeni juutalaisten kohtalosta. Heidän joukossaan nuori Wladyslaw Bartoszewski, josta myöhemmin tuli kommunistisen ajan toisinajattelija ja lopulta demokraattisen Puolan ulkoministeri. Jotkut juutalaisten avustamistyössä aktiiviset olivat itse antisemitistejä, kuten kirjailija Zofia Kossak, joka julistuksessaan vaati puolalaisia katolilaisina ja isänmaanystävinä auttamaan vainottuja juutalaisia vaikka nämä ovat Puolan vihollisia.

Korkeat kirkonmiehet kaikkialla miehitetyssä Euroopassa olivat vaiti juutalaisten kansanmurhan aikana ainoana poikkeuksena Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon (uniaattien) patriarkka Andrei Sheptyts`kyi ja hänen luostarinjohtajaveljensä Klimenty, joka joutui myöhemmin neuvostokomennon uhriksi. Patriarkka Andrei tuomitsi juutalaisten murhaamisen ja kielsi pappeja antamasta synninpäästöä murhiin osallisilta.

Vähemmistöt herkempiä auttamaan

Snyderin mukaan kristittyjen suhtautumisessa juutalaisvainoihin näkyy se mielenkiintoinen piirre, että vähemmistösuuntauksiin kuuluvat olivat valtakirkkojen jäseniä valmiimpia antamaan apua. Näin esimeriksi Ranskassa protestantit olivat katolilaisia aktiivisempia asiassa. Hollannissa tilanne vaihteli paikkakunnittain, siellä missä katolilaiset olivat vähemmistönä, he olivat protestantteja valmiimpia auttamaan ja sama päinvastoin.

Katolisella puolella nunnaluostarit erottautuvat juutalaislasten suojelijoina. Snyder hieman psykologisoi, että nunnilla olisi lapsettomina luonnollinen valmius auttaa lapsia muttei niinkään aikuisia. Olen itse löytänyt varsin käytännöllisen syyn, miksi nimenomaan lapsia luostareissa suojeltiin. Juutalaislapset oli helppo liittää nunnien hoitamien ei- juutalaisten orpojen joukkoon. Aikuisten suojeleminen luostareissa, joihin tehtiin ratsioita, oli paljon vaikeampaa.

Kaiken kaikkiaan Timothy Snyderin Musta maa on puutteistaankin huolimatta tärkeä kirja, jonka toivoisi saavan Suomessakin laajan lukijakunnan.

Snyder, Timothy: Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. 

Suom. Antero Helasvuo, Siltalta 2015, 442 s.

(Arvio julkaistu alunperin Agricolan kirja-arvosteluissa. )

Ilari Aalto & Elina Helkala - Matkaopas keskiajan Suomeen

Jatkamme populaarityyliin kirjoitetulla Suomen historialla hieman edellisen bloggauksen Emil Antonin kirjan tapaan, aikakausi on keskittyneempi tiettyyn hetkeen mutta sitä käsitellään sitten laajemmin.

Aallon ja Helkalan kirja on rakenteeltaan fiktiivinen matkaopas, jossa sinä, lukija, olet aikamatkaaja vuoden 1400 Suomessa, ja matkaoppaan tapaan kuvataan mitä kannattaa nähdä, missä yöpyä ja syödä, miten matkustaa paikasta toiseen, millaisia ovat paikalliset tavat, mitä vaaroja matkaajaa uhkaa ja mitä on otettava huomioon.
Mukaan annostellaan hieman anakronismia (mainitaan vuoden 1400 tilanteen ohella myös myöhempiä kehityskulkuja) ja matkaopasformaatista joustetaan muutenkin sopivasti mutta kuitenkin valittu tyyli tuo esiin nimenomaan konkreettisen mikrohistoriallisen näkökulman. Sen verran kuin on mahdollista, lukijalle pyritään välittämään miltä keskiaikainen Suomi näytti, kuulosti ja maistui. Ensiaukeamalla on heti lista käytännön "muista ainakin nämä"-vinkkejä, että talojen edessä olevia vesitynnyreitä ei kannata kaataa eikä kadun varrella tarpeillaan olevia tervehditä, mutta oma lusikka ja veitsi pitää olla mukana.
Ja tietysti joitain neuvoja jotka ainakin katolilaisille ovat toivottavasti tutumpia, kuten kirkossakäynti kerran viikossa ja ripittäytyminen vähintään kerran vuodessa...

Kirkko ja uskonto tuleekin usein kirjassa vastaan, niin käytäntöinä ja tapoina kuin kirkkoina joissa suositellaan käymään, luostarien vierasmajoina joissa yövytään, ihmisinä joita matkaaja tapaa, pyhimyksinä joiden juhlapäiviä vietetään. Ja muutenkin kirja hälventää hyvin ajatusta "pimeästä keskiajasta" joka oli vain epämääräinen vaihe ennen kuin Suomen historia sillai oikeasti alkoi, tai että aika olisi ollut vain kurjuutta ja kärsimystä, omilla reunaehdoillaan tämähän vaikuttaa kohtuullisen vireältä paikalta vierailla ja ehkä asuakin (jos osaa käyttäytyä ja tietysti nyt kaikenlaista voi sattua).
Joitain yllätyksiäkin mukana on (kuten että Maria naisen nimenä ei ollut yleisessä käytössä koska oli liian pyhä, vähän kuin nykyäänkään ei lapselle tavata antaa nimeksi Jeesus...)

Kiinnostava matka paikkaan jossa on tuttuutta mutta paljon vierastakin, erinomaisen tutustuttava teos kelle tahansa jota Suomen historia ja/tai keskiaika kiinnostaa.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2015, 256 s,

Emil Anton: Katolisempi kuin luulit

Parhaillaan eletään reformaation merkkivuotta, kuten valistuneet tietävätkin. Ja tietenkin myös itsenäisyyden juhlavuotta. Saattaa olla, että kirkollisissa piireissä reformaation merkkivuosi näkyy ja tuntuu, mutta maallistunut ympäröivä yhteiskunta pohtii aivan muita asioita, kuten sukupuoli-identiteettejä, maahanmuuttoa, talouslaman syitä ja seurauksia ja sen sellaista. Mutta joitakin tietenkin kiinnostaa myös kulttuurihistoria ja aatehistoria ja näille sitkeille sisseille Emil Antonin helppotajuinen ja nopealukuinen aikamatka on paitsi tervetullut muistiinpalautus, myös käytännöllinen matkaopas, jonka tuella on mahdollista tehdä vakavia ja /tai leikkimielisiä interventioita kulttuuriseen kasvupohjaamme.

Pidin erityisesti siitä, että kirjaan on koottu lukuvinkkejä, menovinkkejä ja taidevinkkejä. Ne ovat hyvin jäsenneltyjä ja riittävän täsmällisiä, konkreettisia, selkeitä ja innostavia. Esimerkiksi kirjan ohjeen mukaan Naantalissa kannattaa käydä erityisesti aurinkoisena kesäpäivänä ja luostarikirkossa vierailun jälkeen etsiä Jöns Budden patsas ja syödä munkki. Tämän ohjeen innostamana kaivoin tähän kohtaan Pyhän Birgitan perillisistä sensuroidun kuvani Jöns Buddesta, johon minulla on ollut intensiivinen suhde.

Jöns Budde ajaa opinhalusta nunnaa takaa. 

Voisin ajatella, että historian merkityksen ymmärtäville opettajille olisi paljon hyötyä tästä teoksesta esimerkiksi erilaisten opintoretkien ja kevätretkien järjestelyissä, kai sellaisia vielä tehdään. Tai yleensä vain apua kirkkohistorian opetuksen elävöittämiseen. Ja tiedänkin muutaman, jolle aion vinkata tästä teoksesta. Itsellenikin tuli monessa kohdassa mieleen, että kesällä voisi hyvinkin käydä tsekkaamassa muutaman Emil Antonin viittaaman paikan. Minulla on huomattavia aukkoja kirkollisessa sivistyksessä, esimerkiksi Nousiaisten pyhän Henrikin kirkon sarkofagi on jäänyt näkemättä, mutta aion korjata tilanteen.

1900-luku keskittyy ekumenian esiinmarssiin. Optimistisessa hengessä kirja oikoo vähän mutkia suoriksi ja kertoo yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista juttua siitä miten ollaan parempaan suuntaan oltu menossa koko ajan ja ristiriitoja on kyetty ratkomaan. Oma analyysini ei ole yhtä optimistinen, mutta en toisaalta ole teologi enkä kirkkopoliitikko, joten samapa tuo. Kaipa sitä saa kirjassa esitellä kauniita sovinnollisia ajatuksia, vaikka ne vähän löyhiä olisivatkin. Itse en näe 2000- luvun luterilais-katolilaista synteesiä kovin todennäköisenä, mutta ennustaminen on toki aina hankalaa, ja aivan erityisesti tulevaisuuden ennustaminen, kuten jo Mauno Koivisto tiesi sanoa, joten mistä sen tietää vaikka löytäisimme yhtäkkiä itsemme samasta kirkkokunnasta.

Mutta siis pähkinänkuoressa: Näppärä kirja. Käytännöllinen, eikä mikään päiväperho, sillä vaikka reformaation merkkivuosi jää historiaan, menovinkit säilyttävät ajankohtaisuutensa.

Katolisempi kuin luulit

Aikamatkoja Suomen historiaanKustantaja: Kirjapaja

Painosvuosi: 2017

Tilaa vaikka täältä.

Jyrki Korpua - Alussa oli sana

Taannoisilla kirjamessuilla olin kuulemassa Jyrki Korpuan haastattelua tämän kirjan tiimoilta, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että piti hakea luettavaksi.

Aiheena on Raamattu kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta: Raamatun kirjojen kirjallisuuslajeja, taustoja, arkkityyppejä yms. Sekä myös intertekstuaalisuus, Raamatun vaikutus muuhun kirjallisuuteen. Erityisen huomion kohteena on J.R.R. Tolkienin fantasiakirjat mutta myös vaikkapa Aleksis Kivi tai muut suomalaiset.

Hivenen yllätyksenä tuli kirjan voimakas painottuminen juuri Raamatun tarkasteluun kirjallisuutena (ja näin ollen en ole ollenkaan varma onko tämän lukemani niteen kirjastoluokitus 809 ollenkaan oikea, ehkä tämän pitäisi olla uskonto-osastossa). Tämä osio toki käsitellään varsin kattavasti ja populaaristi, mutta tietysti jos lukija jo jollain tasolla tuntee Raamattunsa ja myös sen eksegetiikan perusteita, niin tämä osio ei ehkä kovin paljoa anna uutta tietoa.
Minua enemmän kiinnostanut osio eli Raamatun vaikutus ja näkyvyys muussa kirjallisuudessa jäi lopulta turhankin lyhyeksi osaksi. Tästäkin osa oli jo tuttua (aiheista osaan, kuten Tolkienin ja C.S.Lewisin kristillisiin viittauksiin olin aiemmin jo tutustunut mm. Velhon uskontunnustus -kirjassa) ja osa huomioista jäi vähän pintaraapaisuiksi, mutta mukana oli kiinnostaviakin huomioita (mm. Nummisuutarien yhteys Tobitin kirjaan). Voi kun niitä olisi ollut enemmänkin.

Voin kuvitella, että tälle kirjalle on, tai pitäisi olla, tilaus sopivassa lukijakunnassa, kuten kirjallisuusharrastajissa joille Raamattu on jäänyt vieraaksi (kuten niin monelle epäilemättä nyky-Suomessa on), allekirjoittanut taas olisi ehkä selvinnyt lukemalla "Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa"-luvun ja selaamalla muut (suosittelen nyt kuitenkin ainakin selaamaan).

Jyrki Korpua: Alussa oli sana
Avain 2016, 179 s.

Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni

 
Jatkamme scifi-klassikoilla, mutta siinä missä edellinen kirja vaati hieman rivien välistä tulkintaa, niin tämä Millerin kirja (alkuteos A Canticle for Leibowitz, suomennos Martti Montonen) sisältää myös pintatasolla reilun annoksen katoliselle lukijalle huomionarvoista materiaalia. Olin jopa jossain määrin yllättynyt että se mitä olin luullut mausteeksi olikin kirjan sisällön keskeinen osa: teos on spekulatiivista fiktiota mutta spekulaatio painottuu suurimmaksi osaksi teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, Fiat Homo, Fiat Lux ja Fiat Voluntas Tua, joissa kaikissa on sama tapahtumapaikka, jossain lounais-Yhdysvalloissa sijaitseva albertiaanisen sääntökunnan luostari.
Aikaskaala sen sijaan on mittava, ensimmäinen osa sijoittuu noin kuudensadan vuoden päähän valtavasta tulenpaisumuksesta jonka jälkeen maailma on taantunut muistuttamaan suunnilleen Rooman hajoamisen jälkeistä Eurooppaa, sitä seuraava osa taas kuusisataa vuotta eteenpäin jolloin ollaan edistytty jo renessanssiin ja viimeinen osa vielä kuusisataa vuotta eteenpäin uuteen atomiaikaan. Ei siis kannata tottua liian läheisesti henkilöihin tai varsinaiseen "juoneen", päähenkilö on ihmiskunta ja juoni historia.

"Ja tuohon aikaan", jatkoi lukijaveli,
"maan ruhtinaat olivat paaduttaneet sydämensä Herran lakia vastaan eikä heidän ylpeydellään ollut rajoja. Ja kukin heistä ajatteli itsekseen, että parempi olisi, jos kaikki tuhoutuisivat kuin että hän itse joutuisi toisten ruhtinaiden alamaiseksi. Sillä maan mahtavat taistelivat keskenään ylivallasta; varastamalla, pettämällä ja juonittelemalla toisiaan vastaan koettivat he hallita ja sotaa pälkäsivät he suuresti ja vapisivat sen edessä, sillä Herra oli antanut tuon ajan viisaiden keksiä keinot, joilla koko maailma voitaisiin tuhota, ja heidän käsiinsä oli annettu arkkienkelin miekka, jolla Lucifer syöstiin taivaasta, jotta ihmiset ja ruhtinaat pelkäisivät Jumalaa ja nöyrtyisivät kaikkein mahtavimman edessä. Mutta he eivät nöyrtyneet.
Ja saatana puhutteli erästä ruhtinasta näin sanoen: 'Älä pelkää käyttää miekkaan, sillä viisaat miehet ovat pettäneet sinua sanoessaan, että koko maailma tuhoutuisi. Älä kuuntele heikkojen neuvoja, sillä he pelkäävät ylen määrin sinua ja sitomalla kätesi tekevät palveluksen vihollisillesi. Iske, ja saat olla varma, että sinusta tulee koko maailman kuningas.'"

Kuten sanottu, keskiössä on Albertus Suuren mukaan nimetty uusi sääntökunta jonka muuan Isaac Leibowitz perusti pian ydinsodan jälkeen: sotaa seuranneessa sekasortoisessa tilanteesta väkijoukot olivat alkaneet suhtautua suurella epäluuloisuudella ja vihamielisyydellä tiedemiehiin ja kirjoituksiin jotka olivat tuhoon johtaneet, ja nyt vuorostaan ne pyrittiin mahdollisimman laajasti tuhoamaan, vaikka katolinen kirkko onnistuikin varsin hyvin väistämään tuhoamisen...Leibowitzin luostari keräsi, salakuljetti ja piilotti niin paljon kuin pystyi ja vaikka ymmärrys kerättyjen tekstien sisällöstä onkin käytännössä kadonnut niin niitä säilytetään ja kopioidaan odottamaan rauhallisempaa aikaa jolloin taas löytyy ihmisiä jotka kykenevät ymmärtämään niiden sisältöä. Ja yleisen rauhattomuuden, maantierosvojen yms ohella luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Toisessa osassa ymmärtäviä ihmisiä sitten jo löytyy, ei vielä sotaa edeltävällä tasolla mutta tarpeeksi että ymmärtää luostarin kokoelmasta löytyvän paljon tärkeää ja hyödyllistä, ja näitä ihmisiä on sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Kolmannessa osassa tieteellinen kehitys on sitten jo saavuttanut luostarin memorabilian ja mennyt joiltain osin jo ohikin. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Oppinut veti kiihkeästi henkeään. "Epäsuhdan sellaisten ihmisten välillä, joita me katselemme ikkunasta, ja sellaisten kuin historioitsijat uskottelevat heidän kerran olleen. En voi hyväksyä tällaista näkemystä. Miten olisi suuri, oppineiden ihmisten rakentama sivilisaatio voinut tuhota itsensä noin täydellisesti?"
"Olemalla aineellisesti suuri ja viisas, mutta ei mitään muuta", sanoi Apollo. Hän meni ja sytytti talilampun, sillä hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi. Hän ahersi tulusten kanssa, kunnes onnistui iskemään kipinän ja puhalsi varovasti taulaan.
"Ehkäpä", sanoi Taddeo, "mutta epäilen sitä."
"Te siis hylkäätte kaiken historian pelkkänä myyttinä?"

Aikaskaalan lisäksi yllättävä piirre kirjassa oli tosiaan kuinka teologis-filosofisen pohdinnan täyttämä se oli. Kirja heijastelee kirjoitusaikaansa, kylmää sotaa ja ydinsota-ahdistusta, mutta keskeinen aihe oli lopulta ihmisen kykenemättömyys: mitään ei opita aiemmista virheistä, vaan vääjäämättä suunnataan kohti uutta tuhoa kun edellisen jäljet on saatu paikattua.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta huomionarvoista on että tämä ei kuitenkaan ole synkän misantrooppinen kirja: suurin osa henkilöistä on omissa lähtökohdissaan ihan fiksuja ja älykkäitä (ja poikkeuksilla ei puolestaan ole niin inflatoitunut ego että luulevat muuta) ja samoin suurin osa henkilöistä pyrkii omissa lähtökohdissaan siihen mitä pitää hyvänä. Mutta teoilla, hyviksikin tarkoitetuilla, on seuraamuksia jotka leviävät kauaksi ja usein odottamattomilla tavoilla...
Tässä kirjan pitkä aikaskaala pääsee oikeuksiinsa, jälkimmäisissä osissa näkyy kaikuja edellisten osien teoista vaikka niiden tekijät ja heidän vaikuttimensa ja kontekstinsa olisivatkin jo unohtuneet.
Kirja ei ole misantrooppinen jos sitä lukee perisynnin käsitteen kautta, ja siihen läheisesti liittyvän toivon hyveen.

Lukija joutuu kysymään oliko Leibowitz alunperinkin väärässä, olisiko ollut parempi vain antaa kaiken mennä ja tuhoutua eikä yrittää säästää mitään jälkipolville, antaa periksi epätoivolle. Tai olisiko silläkään ollut merkitystä jos ilmankin Memorabiliaa lopputuloksen mahdollisuudet olisi kehitetty ehkä vähän hitaammin mutta kuitenkin. Ja oliko se sivuhenkilönä vilahtava vanha ukko puheistaan huolimatta aina eri ukko, tai ilmestyvä Leibowitz, tai Lasarus tai Ahasverus, tai Saatana? Miller ei vastaa, lukijan pitää itse, ja vastaus riippunee suhtautumisesta maailmaan, ihmisyyteen ja toivoon (ihmettelin toisaalla näkyvää mainintaa että tämä olisi dystopia. Ei ole, tai sitten todellisuus on dystopia jolloin koko termi on merkityksetön. Toisaalta jos hyväksyy perisynnin käsitteen, myös utopia on mahdottomuus).

Tämän keskusaiheen ympärillä ja osin siihen linkittyen on sitten mukana runsaasti juttua mm. kirkon ja valtion sekä uskonnon ja tieteen suhteista (tieteen ja valtion suhteet, jotka lopulta ovat ne ongelmallisimmat, ovat jääneet toisten kirjojen pohdittaviksi) sekä ihan vaikuttava valikoima sivujuonteita vokaatioista, kirkon käsitteestä, traditiosta, kanonisaatiosta, uskonnollisesta taiteesta, eutanasiasta jne., aiheista jotka ovat ajankohtaisia yhä tänään ja luultavasti pysyvät sellaisina tulevaisuudessakin. 
Minusta tämä oli loistava teos.

Walter M. Miller Jr.: Viimeinen kiitoshymni (A Canticle for Leibowitz, 1959)
Suom. Martti Montonen 1962
Toinen painos WSOY, 1993, 360 s.

Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille

Mestari Eckhart totesi totuuden olevan niin jalo asia että jos Jumalan olisi mahdollista erota totuudesta, hän valitsisi totuuden, mutta Jumala on totuus: kaikki mikä on totta on harmoniassa.
Samoin Jumala on ensimmäinen syy kaiken olevaisen takana, joten kaikki olevainen puhuu viime kädessä Jumalasta.

Saattaa olla, että Douglas Adams ei tietoisesti kirjoittanut spefi-klassikkoonsa Linnunradan käsikirja liftareille kristillisiä teemoja ja anagogista ulottuvuutta (ja ilmeisesti kirjailija on myös määrittänyt itsensä radikaaliksi ateistiksi), mutta tämä ei estä niitä huomaamasta. Siinä missä toinen huomattava brittiläinen spefihumoristi Terry Pratchett suosii runsaasti selkeää allegorisuutta, Adamsin tyyli on absurdimpaa mutta samalla myös otollisempaa anagogiselle luennalle.

Heille, joille teos ei ole ennestään tuttu kirjana, kuunnelmana, elokuvana tms.: kirjan alussa maapallo tuhotaan galaktisen ohitustien tieltä, ja ainoana (tai yhtenä harvoista, kuten käy ilmi) pelastujana tuholta ovat nuori mies Arthur Dent ja ystävänsä Ford Prefect, joka onkin todellisuudessa maapallolla vieraileva ulkoavaruuden asukas. Nämä liftaavat ohikulkevaan avaruusalukseen juuri ennen tuhoa ja päätyvät seikkailemaan ympäri universumia. Kirjan ja sen jatko-osien väljähkö juoni on paras ymmärtää ihan vaan lukemalla (tai kuuntelemalla tai katsomalla).

Selkein teema kirjassa on eskatologinen juonne: kirjan alkuluvuissa maapallo tuhotaan ulkoavaruuden vogonien toimesta ja kaikki tapahtuu hyvin lyhyellä varoitusajalla: kun Ford Prefect ensimmäisen kerran siitä mainitsee, aikaa on jäljellä 12 minuuttia. Dies irae tulee yllättäen kuin varas yöllä.
Tähän aiheeseen kietoutuu myös transsendenssin teema: aistiemme arkitodellisuuden rinnalle välähtelee toinen todellisuus jossa on vogoneita ja muita ulkoavaruuden asukkaita, ja jopa tuntemasi ihminenkin saattaa olla alunperin kotoisin Betelgeusesta. Ja että maapallokin on jotain aivan muuta kuin mitä olet kuvitellut sen olevan...samoin joillakin olennoilla, kuten Betelgeusesta kotoisin olevalla ystävällä (ja joillain muilla, kuten delfiineillä) on kyky nähdä tämän aistimaailman läpi ja näin he ovat tietoisia eskatologisesta todellisuudesta, ja tähän tietoisuuteen myös päähenkilömme Arthur Dent joutuu heräämään (ja reagoi niin pöllämystyneesti kuin odottaa sopiikin).
Huomionarvoinen on myös kirjan lopetus, jossa lähdetään kohti Maailmanlopun Ravintolaa. Joku muu voisi sanoa, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa, mutta Adams muistuttaa, että niin kauan kuin on elämää, elämme lopun aikoja.

Toinen huomionarvoinen episodi on kohta, jossa maapallon merkitys ja alkuperä tulee ilmi keinona saada selville perimmäinen kysymys elämästä, universumista ja kaikesta: vastaus on jo selvillä ja se on "neljäkymmentäkaksi". Tämä linkittyy apofaattiseen teologiaan, jossa Jumalaa ei voi ymmärtää inhimillisen tiedon käsittein: silloinkin kun ilmoituksenomainen totuus on tarjolla, jää ymmärrys tietämättömyyden pilven verhoamaksi. Kun ymmärrys pakenee, jäävät jotkut, kuten kirjan valkoiset hiiret, järkeilemään omiaan yrittäen järjellä keksiä jotain sopivalta kuulostavaa johon vastaus sopisi, ja saattavat ehkä tyytyä siihen vaikka todellinen ymmärrys puuttuisikin. Ja kuitenkin ymmärrys, salaisuus, on kätkettynä Arthur Dentiin, tai keneen tahansa meistä.

Kirjassa vilahtaa vähäisemmässä roolissa myös materialistisen maailmankuvan kritiikkiä: alkuluvuissa suhtaudutaan ivallisesti yrityksiin tuottaa onnellisuutta vihreitä paperinpaloja liikuttelemalla, ja myöhemmin kirjassa esitellään robotti, joka valtaisan tehokkaista aivoistaan huolimatta on pohjattoman masentunut, edustaen näin myös puhtaan materialistisen mutta sieluttoman ihmisen mielettömyyttä (toisesta vastaavasta spefikuvauksesta samasta asiasta, eli zombeista, on ollut juttua esim. Fides 6/2012:ssa sivulla 16).

Sarjan muissa osissa noussee esille joitain muita teemoja, mutta jätän niiden käsittelyn nyt muille, huomioiden kuitenkin sarjan kuvauksen (viisiosainen trilogia) muistuttavan viitteenomaisesti joitain teologisen matematiikan omalaatuisuuksia kuten Pyhä Kolminaisuus... 

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 1979)
Suom. Pekka Markkula
Kokoelmassa Linnunrata (14. painos), WSOY 2009, 798 s.