Sven Stolpe: Kuningatar Kristiina. Hänen aikansa ja hänen aatemaailmansa.

Mika Kaurismäki on ohjannut tänä vuonna ensi-iltansa saavan kansainvälisen yhteistuotantoelokuvan Girl King/ Tyttökuningas, joka kertoo Ruotsin kuningatar Kristiinan (1626-1689, valtaistuimella 1632-1654) tarinan. Elokuvan esittelyteksti on sekoitus silkkaa fantasiaa ja joitain tosiasioita. Teksti maalailee prinssinä kasvatetun edistysmielisen lahjakaan nuoren naisen kamppailua hallitsijana konservatiivisten voimien ympäröimänä. Hänet halutaan naimisiin kansleri Axel Oxenstiernan Johan-pojan kanssa, mutta hän itse rakastaa kaunista hovinaista Ebba Sparrea ja tämäkin johtaa hankaluuksiin. Kristiinasta tehdään varsin moderni roolimalli. Mutta mitähän sanotaan hänen kääntymisestään katolisuuteen?

Elokuvan inspiroimana aloin pohtia mitä itse tiedän kuningatar Kristiinan vaiheista ja hänen kääntymyksestään. Olen aiemmin lukenut mainion Ruotsin suurvalta-ajan historioitsijan Peter Englundin elämäkerran Kristiinasta (suomeksi 2007). Se on uusin ja varsin elämänmakuinen ruotsalainen kirja Kristiinasta.  Kuningatar Kristiinan ristiriitaista identiteettiä ja hänen roolihahmojaan Englund peilaa hyvin. Kristiinan kääntyminen katolisuuteen jää kuitenkin vähälle huomiolle. Kruunusta luopumisen syy se ei ollut eikä hänen kääntymiseensä näytä liittyvän paljon uskonnollisuutta. Vasta vanhana naisena hän löytää itsessään uskonnollisen tunteen ja omaksuu mystiikan.

Mutta mitä Kristiinan katolisuudesta osaisi sanoa varhaisempi Kristiina-elämäkerturi Sven Stolpe?
Stolpe oli katolinen kirjailija ja ajattelin hänen voivan kertoa "totuuden" Kristiinan kääntymyksestä katolisuuteen. Hänen elämäkertansa ”Kuningatar Kristiina. Hänen aikana ja aatemaailmansa ” ilmestyi suomeksi 1967.

Sven Stolpe kertoo että Kristiina oli hyvin maskuliininen paitsi tavoiltaan ja asenteiltaan myös ulkonäöltään ja ruumiinrakenteeltaan ja hänen äänensä oli miehekäs. (1960-luvulla tutkijat avasivat Kristiinan haudan varmistaakseen hänen sukupuolensa). Näin Kristiinan kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat eivät välttämättä olleet seurausta vain hänen kasvatuksestaan, jossa henkisenä antina oli valtioviisaus kansleri Axel Oxenstiernan opettamana ja muuten ratsastus, soturikoulutus, metsästys jne.

Kristiina oli ihastunut 30-vuotisen sodan myötä Ruotsiin päätyneistä taideaarteista ja kirjakokoelmista. Kuten tunnettua hän kutsui myös oppineita hoviin. Hän oli ahkera opiskelija, muttei tehnyt erityistä vaikutusta muiden mukana Tukholmaan tulleeseen Descartesiin.
Stolpen mukaan Kristiina oli nimenomaan taiteiden ja tieteiden suosija, ilman että hän itse oli erityisen intellektuaalinen.

Synnynnäinen poliitikko Kristiina oli eikä kaihtanut machiavellisia juonia ajaessaan omia etujaan ja joskus myös hallitsemansa maan.

Sven Stolpen mukaan Kristiina tunsi yhtä suurta intohimoa kuningattarena sekä hovinaiseensa Ebba Sparreen että suosikkiinsa Magnus De La Gardiehen. Mutta molemmat rakkaudet jäivät presiöösien rakkauskirjeiden tasolle. Magnus oli suorastaan vaivautunut kuningattaren tunteista koska hän piti Kristiinaa vastenmielisenä. Stolpen mukaan tämä oli ominaista muillekin miehille, joihin Kristiina kiinnitti huomionsa. Ebba Sparren jälkeen viehtymys kauniisiin nuoriin naisiin jäi vaikka Kristiina muuten halveksi naisia.

Stolpe on armoton ajatukselle, että Kristiina olisi luopunut kruunusta katolisuuden tähden. Kristiina halusi pois virastaan ensi sijaisesti siksi että häneltä odotettiin avioliittoa ja kruunuperijää. Hän kammoksui avioliittoa, seksuaalisuutta ja inhosi raskautta ja kaikkea muutakin mitä naiseuteen liittyy.
Hän oli myös periaatteessa vakuuttunut, ettei nainen voisi olla hyvä hallitsija.
Hän ei myöskään viihtynyt Ruotsissa vaan kaipasi elämää Euroopan kulttuurikeskuksissa.

Stolpen mukaan Kristiinan kääntyminen katolisuuteen ei johtunut hengellisestä tarpeesta vaan siitä että vastusti luterilaista puhdasoppisuutta libertiininä (mikä 1600-luvulla ei tarkoittanut elostelijaa vaan kirkon puitteissa toimivaa vapaa-ajattelijaa) ja uskoi katolisissa maissa oltavan suvaitsevaisempia. Keskusteluissa katolisten kirkonmiesten kanssa olennainen kysymys Kristiinalle oli, hyväksyykö katolinen usko luonnontieteen uudet saavutukset.
Kristiinan maailmankatsomus oli ajalle ominainen stoalaisuus, hyveoppi oli siinä tärkeä. Tässä tapahtui muutos vasta kypsällä iällä, jolloin kuningatar päätyi vihdoin kristilliseen mystiikkaan - mutta sen kvietistisenä harhaoppina tuomittuun suuntaan.

Sven Stolpe pitää Kristiinaa traagisena hahmona, mutta elämänsä joka vaiheessa hän etsi Jumalaa ja tunsi uskonnollista kaipausta.

Sven Stolpe: Kuningatar Kristiina. Hänen aikansa ja hänen aatemaailmansa. Suom. Synnöve Saraja. Porvoo, 1967

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Koska minulle henkilökohtaisesti rakkain elokuvaohjaaja aikoo tehdä kolmannen elokuvaversion kirjasta, päätin lukea kirjan sillä silmällä. Mitä tämä herkkä ja voimakas ohjaaja voi Linnan kirjasta tarjota elokuvayleisölle vuonna 2017, jolloin Suomen itsenäisyys on 100-vuotias?

Koska kirjoitan tälle ota ja lue blogipalstalle, niin laitoin päähän myös Augustiinus-silmälasit. Ajatusleikkinä on: mitä mieltä pyhä Augustiinus olisi Väinö Linnan kirjasta? Kylläpä kirja on Jumalan vastainen! Pilkkaa uskoa, pappeja ja rukousta jatkuvasti ja johdonmukaisesti.

Koska pyhä Augustiinus rakasti äitiään pyhää Monicaa, hän huomaisi varmasti kirjasta sen naisvihamielisyyden, halveksinnan. Lotat ovat Linnalle vain herrojen herkkua, hän jättää mainitsematta sen, miten paljon lotat keittivät ja hoitivat sairaita. Lotta-järjestö oli kielletty ja 1950-luvulla heitä oli parasta olla enemmälti hehkuttamatta. Kun kirja on yli 400 sivua, niin olisi siihen mahtunut jotain positiivista faktaa tuon moraalittomuus-väitteen tasapainottamiseksi.

Kirja on yleisöön menevää viihdettä, hauska ja vetävä. Kirjan velikullat ovat mehukkaita, rakastettavia ja kaikki herrat vihattavia. Kun sitä fiktiivistä kuvaa toistetaan puoli vuosisataa, niin tuo valokiila todellisuuteen rupeaa edustamaan todellisuutta, muuttuu uudeksi todellisuudeksi. Linna tekee miehistää sankareita, jotka ovat purnaajia mutta heissä on tappamisen meininki. Moraalisiin pohdintoihin ei ole aikaa eikä varaa. Miehet eivät juuri ollenkaan pohdi sitä, että on kyseessä iso eurooppalainen sota. Linna kuvaa miehet maailmasta tietämättömiksi, sotaleikkiin ryhtyneiksi pojiksi. Heillä on teinimäinen isäkapina kesken, esimiestä vastaa purnaus ja juputus on jatkuvaa.

Kaikki mistä vaietaan, toimii myös. Mistä tulivat aseet, rauta, varusteet? Hys hys. Suomi halusi lopussa irrottautua isosta eurooppalaisesta sodasta ja nähdä sodan omana erillissotana, oman talvisotansa jatko-osana. Jopa siitä käyttämämme nimi on tuota tavoitetta palveleva. Mitään häpeällistä Linna ei ota mukaan, että lukeva yleisö ei pahoita mieltään. Saksalaisia aseveljiä tuskin mainitaan, hys hys. Linnan velikullat ovat ihmeen välinpitämättömiä sodan laajuudesta, aivan kun he eivät lukisi sanomalehtiä tai kuulisi uutisia koskaan.

Linnan työläistausta on vahva, hän kirjoitti kirjaa Pispalassa ja luki sitä kylään poikkeaville tuttaville ääneen. Augustiinus-silmälaseilla huomio kiintyy siihen, että nämä fiktiiviset henkilöt vihaavat omia herroja enemmän kuin vihollisia.

Rintaman toisella puolella olivat ateistit, jotka eivät järjestäneet kaatuneittensa kotiinkuljetuksia. Omaiset saivat tietää myöhemmin poikansa kuolleen. Suomen miehet oli kastettu, olivat oppineet kristinopin alkeet koulussa ja he olivat käyneet rippikoulun. Hyvin moni heitä uskoi Jumalaan, mutta Linna on monistanut oman käsityksensä. Kun hän ei usko, niin ei muutkaan. Ja jos uskovat, niin ovat naurettavia. Suomalaiset kaatuneet kuljetettiin kotipitäjiin siunattaviksi, ruumiita kuljettavassa autossa liehui siniristilippu, ristilippu. Sitä seikkaa ei sanota.

Linnan päättää kirjan lauseeseen: Aika velikultia. Kyllä, kyllä, sitä he ovat. Jokaisen fiktiivisen henkilön kuolema surettaa muutaman rivin ajan, mutta entäs sitten. Mitä piiloviestejä ja käsitysten muokkausta kirjassa tapahtuu? Rajan yli lensi ja iti jumalattomuus. Kun niin kovasti taisteltiin leniniläistä neuvostotasavaltaa vastaan, on surullista huomata, että henkisessä sodankäynnissä stalinilainen jumalattomuus iti hyvin Linnan kylvön kautta suomalaisiin.

Jos ja kun seuraava Louhimiehen elokuva on uskollinen Linnan kirjalle, se ei voi juuri mitään asioita tehdä toisin. Jos se olisi erilainen, se olisi vääränlainen ihmisten mielestä. Edwin Laineen elokuva on jo osa uskomuksiamme itsestämme, sisäistetty oikeaksi. Elokuvan uutena kohderyhmänä ovat nykynuoret, jotka ovat pelanneet tappamisvideopelejä vuosikausia. Onko tuo, Linnan sanaa käyttäen, tappamisen meininki edelleen hienoa? Miten paljon uskonnon pilkasta vielä repii huumoria?

Augustiinus-silmälaseilla katsoen Linnan kirja on taitavaakin taitavampaa ison pahan suden juonta sielujen kadotukseksi. Näin toteaa katolinen äiti.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri 

Malala Yousafzai - Minä olen Malala

Täydet pisteet kirjalle, aivan kuten Malala sai koulukokeissakin. Hyvä että naksautin ja latasin kirjan läpyskälleni. Parina iltana olen ollut Malalan matkassa Pakistanin kohtaloissa. Ehdottomasti kannatti lukea, tuli vietettyä laatuaikaa. 

Malala on kauniisti ja syvästi uskova pakistanilainen muslimityttö, joka ymmärtää Koraaninsa toisin kuin talibanit: ”tietysti tyttöjen pitää saada käydä koulua, ei Koraani sitä kiellä, päinvastoin.” (Talibani-militanteilla on vastakkainen extreme-tulkintansa, sen tunnemme paremmin.) 

Katoliselle sielunmaisemalle on hyväksi nähdä islamin lempeän version kauneutta, ettei islam tarkoita pelkästään sitä hirmutekojen miesjoukkoa.

Kirja on viehättävä ja rauhallinen kuvaus sisältäpäin sellaisesta, mitä uutisissa kuulemme silppuina ja välähdyksinä. Malalan kertomus  siitä, miksi talibanit yrittivät ampua hänet, laajenee arjen kuvaukseksi, joka paikkaa tietojamme. Pakistanin myrskyinen politiikka saa taustoja, kirja ikään kuin ompelee yhteen hajatietojamme ja sijoittaa ne vuorimaisemaan, Malalan rakastamaan vehmaaseen kotilaaksoon. Ihmisten elämän situaatio ei ole vain se, mikä meille välähtää tv-uutisissa taisteluina ja tulvina, kuolleiden lukumääränä. Malala kertoo perheen lujista siteistä, vieraanvaraisuudesta ja tyttöjen ystävyydestä. Hän kuvailee hyviä tapoja, toisten auttamista. Yksinäisyyttä ei ole vaikka on köyhyyttä. Kulttuuritaustaa tulee sukujen perinteille ja hyville naapurisuhteille. Malalan äidin mielestä talibanit eivät ole uskovaisia, tuskin edes lahkolaisia! Hän on lukutaidoton itse, mutta tukee miestään ja tytärtään näiden taistellessa koulutuksen puolesta. Talibanien kauhuteot ovat kirjassa läsnä, mutta kun kertojana on rukoileva tyttö, jonka mieliväri on vaaleanpunainen, näemme islaminuskosta lempeän puolen. Kokonaisuudesta tulee ylistys uskolle, toivolle ja perheen rakkaudelle. Hyviä perusarvoja on heillä järjestyksessä, mm. perhe on keskeinen. Mielenkiintoista on oppia, miten kaikki hyvä on sekoittunut erikoisiin suvun tapoihin, kansan traditioihin.

Jumalaa ei saa etuilla, hänelle on jätettävä kaikki tuomitsemisvalta. Kirja voi auttaa katsomaan rakastavasti eksyksissä olevia.

Bloggauksen kirjoitti Lemmikki Valkeameri

Pyhimyksiä ja paanukattoja

Vuoden 2009 kristilliseksi kirjaksi valittu Pyhimyksiä ja paanukattoja päätyi aikoinaan käsiini kauniin graafisen ilmeen perusteella. Kirjan tekstistä vastaa historioitsija Tuomas Heikkilä ja upeista valokuvista historioitsija Liisa Suvikumpu.

 Kirja tutustuttaa keskiajan suomalaisille tutuimpiin pyhimyksiin. Neitsyt Marian ja arkkienkeli Mikaelin lisäksi mukaan ovat päässeet pyhät Henrik, Yrjö, Olavi, Lauri, Birgitta, Katariina ja Nikolaus. Laiskempia lukijoita ja esimerkiksi suomen kieltä osaamattomia ilahduttanee tieto siitä, että kirjan voi ”lukea” myös kuviin syventymällä. Kauniit valokuvat puuveistoksista ja seinämaalauksista hallitsevat kirjan sivuja jättäen tekstin melkein varjoonsa. Näin pyhimykset tulevat tutuksi kuvista – kuten keskiajan ihmisillekin – tekstin syventäessä kuvien viestiä.

Kuvista riittävästi nautittuani päädyin kuitenkin lukemaan koko kirjan ja se kannatti. Innostuin eniten osista, joissa käsiteltiin kristinuskon vaikutusta menneiden vuosisatojen Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin. Tiedätkö esimerkiksi miten leppäkerttu liittyy katoliseen kirkkoon? Miksi samaa hyönteistä kutsutaan myös leppäpirkoksi? Tunnetko lorun, joka alkaa ”Anna Antti ahvenia”? Kirjasta löydät vastaukset näihin kysymyksiin ja opit paljon muutakin pyhimyksistä.

Kulttuurissamme on nähtävissä paljon katoliselta keskiajalta juontuvia kansainvälisiä perinteitä. Meillä Suomessa on esimerkiksi käytössä pyhimyskalenteriin perustuva nimipäiväkalenteri. Etunimistössä pyhimysnimet (esim. Maria, Johannes ja Helena) ja niistä johdetut suomalaisiin suihin sopivat muunnokset (esim. Maija, Jussi ja Elina) ovat pysyneet suosittuina vuosisatojen ajan. Keskiajalta periytyviä juhlia ovat mm. pyhän Valpurin päivän (1.5.) riehakkuus, opiskelijoiden soihtukulkueet pyhän Nikolauksen päivänä (6.12.) ja pyhän Lucian päivän (13.12.) juhlat kynttiläkruunuineen. Kirjan kirjoittaja Tuomas Heikkilä huomauttaakin Suomen olleen jo keskiajalla kansainvälinen. Esimerkiksi kirkkotaide oli täysin kansainvälistä ja monet Suomen kirkkojen taideteokset onkin ulkomailta ostettuja tai ulkomaisten mestareiden Suomessa tekemiä. Attribuuttiensa (tunnusmerkki) perusteella vierailija voikin tunnistaa pyhimykset yhtä hyvin Rooman ja Leipzigin kuin Pyhtään ja Hattulan kirkoissa. Kansainvälisyys näkyi keskiaikaiselle kirkkokansalle myös latinan kielen, suitsukkeiden ja ehtoollisastioiden kautta. Jos yrittää asettua sen ajan ihmisten asemaan, oivaltaa sunnuntaisten kirkkoreissujen olleen varmasti valtavan eksoottisia, arvokkaita ja taiteen täyteisiä hetkiä sen ajan ihmisille.

Kirjassa käsitellään lyhyesti luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon yhteisiä juuria. Myöhemminkin ekumeeninen ote näkyy, kun esitellään eri kirkkokuntien kirkkorakennuksia ja pyhimysten merkitystä eri kirkkokuntiin kuuluville. Ortodoksisen pyhimysuskon osalta kirjan anti jäi kuitenkin mielestäni varsin kapeaksi. Katolilaisen näkökulmasta kirja puolestaan sisälsi muutamia hyvin outoja ja virheellisiäkin näkökulmia. Pyhimysten joukkoon luetaan esimerkiksi ”meidän aikojen kirkkojen suojelupyhimys Martti Luther”. Puutteena pidin pyhäksi julistamisprosessin eli kanonisaation täydellistä puuttumista, etenkin kun kirja selvästi pyrki tarjoamaan alkeistason lähestymistä pyhimyksiin. Mielestäni tekstistä huokuikin vähintään nuiva suhtautuminen pyhimyksiin, minkä Heikkilä tosin totesikin olleen protestanttisten kirkkojen uskonpuhdistuksen jälkeinen yleinen asenne. Kiinnostavana yksityiskohtana selvisi, että vuodelta 1530 olevan Augsburgin tunnustuksen mukaisesti pyhimykset kuitenkin sopivat yksiin luterilaisen teologian kanssa. Luterilaisten messujen uskontunnustuksessakin mainitaan tämä ”pyhäin yhteys”.

 En kokenut kirjaa kovin hengelliseksi, vaan pikemminkin historialliseksi. Tekstin kokonaismäärään nähden aika paljon annetaan tilaa pyhimysten rinnastamiseen sekä pakanallisiin muinaisjumaliin että nykyaikaisiin rock-tähtiin. Heikkilä avaa kuitenkin myös uskonpuhdistuksen jälkeisen pyhimysvastaisuuden taustalla vaikuttaneita syitä, joihin kuuluu mm. työläisten vapaapäivien määrän rajoittaminen. Kanonisaatioprosessin puuttumisen lisäksi olisin kuitenkin kaivannut pyhimyskritiikin vastapainoksi edes kuvateksteihin sisällytettyjä tarinoita ihmeteoista ja ilmestyksistä. Kirjan lukemisen jälkeen kirjan valinta vuoden kristilliseksi kirjaksi vaikuttikin entistä kummallisemmalta – kuvien perusteella olisin kunnioittavan valinnan vielä ymmärtänyt. Kiitoksia annan kuitenkin kirjan loppuun kootuille kotimaan pyhiinvaelluksille taukopaikkavihjeineen.

Kenelle tätä kirjaa suosittelen?
-Kotimaan pyhiinvaellusta suunnitteleville -Nojatuolipyhiinvaeltajille -Kirkkotaiteesta kiinnostuneille -Pikaperehdytyksen pyhimyksiin haluaville (sivut 80-81) -Varauksella myös Suomen katolisesta historiasta ja keskiaikaisista kirkoistamme kiinnostuneille lukijoille

Pyhimyksiä ja paanukattoja Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu Kirjapaja, 2009, 176s.

t. "eräs Ota ja lue blogin lukija"

Ristin Johannes - Pimeä yö

Ristin Johannes, espanjalainen karmeliittamystikko ja Avilan Teresan työtoveri, on tunnetuin varmaankin juuri tämän kirjansa aiheesta, sielun pimeästä yöstä, joka on yksi vaihe pyhityksen tiellä. Tämä yö tuntuu sielusta ahdistavalta ja tuskaisalta sen janotessa valoa jota se ei kykene mistään löytämään, mutta tämä vaihe on kuitenkin välttämätön, vaikka siltä ei tuntuisi niin sielusta kuitenkin pidetään huolta ja sitä puhdistetaan aistiselta ja henkiseltä osaltaan.

Kirja keskittyy kuvaamaan tämän yön (näiden öiden) kokemuksia, niiden tarkoituksia ja mitä sielu voi tässä yössä tehdä (ja tietysti myös epätäydellisyyksiä joista pyrkiä eroon). Hieman mukana on aiemmin lukemani Sisäisen linnan järjstelmällisyyttä mutta tyylillisesti Johannes on kuitenkin enemmän runoilija: hän aloittaa kirjan runolla jossa symbolisesti esittää asiansa, ja sitten kaunopuheisesti selittää säkeitään auki. Käännöksessä kirjan alussa on käytetty Aale Tynnin suomennosta joka on kirjallisesti toimivampi, muuten sitten proosallisempaa versiota jossa sisältö on pyritty kääntämään uskollisemmin.

Sielun säkeistöt (ote)

Kerran pimeänä yönä
syttyivät sielussani kaipuut, halut rakkauden
- oi autuas sallima hyvä!
Lähdin ulos huomaamatta,
kun taloni oli jo tyyntynyt.

Lähdin pimeään ja turvaan,
salaisia tikapuita, valepuvussa,
- oi autuas sallima hyvä!
Pimeään ja piiloon,
kun taloni oli jo tyyntynyt.

Ristin Johannes: Pimeä yö (Noche oscura)
Suom. Seppo A. Teinonen
Kirjaneliö 1983, 227 s.